— Malja Kustaa-kuninkaan muistolle! — huudahti paroni Armfelt ja,
säihkyvät silmänsä kosteina kyynelistä, jatkoi hän:
Viel' vuotaa kyynele, tunteeni pyhittäin Muistoilleis ikilemmitylle.
Kuvasi edessä ma kuiskaan päivittäin: Kerran viel' valokin koittavi
eksyneille, Sun suuruuttasi silloin vääryyskin käsittäin.
— Niin, hänen muistollensa! Ijäti rakastettuna eläköön hänen muistonsa!
— huudettiin vilkkaasti Armfelt'in ympärillä, ja nuot äsken tyhjennetyt
lasit paiskattiin laattiaan.
Tällä tavalla lopetti eräs iloinen seura Liljeholmen ravintolassa
iloisen päivänsä, mutta maljan juotua hävisi ilokin, ja tuota vilkasta
riemua verhosi ikäänkuin suruharso.
— Niin, Toll-hyväni, — lausui Armfelt, joka kotiinpalatessa oli
tarttunut hänen käsivarteensa: — Meidän aikamme loppui Kustaa-kuninkaan
kanssa!
Toll'in vilkkaille ja liikkuville kasvoille ilmautui hymyily, hänen
vastatessansa: — Kustaa Aadolfin kanssa me kait rupeamme taas
uudestansa elämään!
Se vastenmielisyys, kateus ja salainen vihollisuus, joka Kustaa III:nen
eläessä oli vallinnut Toll'in ja Armfelt'in välillä, muuttui kuninkaan
kuoltua ystävyydeksi, ja he seurustelivat nyt mitä suosiollisimmasti
keskenänsä; kuninkaan suosiosta kilvoitteleminen ei enään eroittanut
näitä kahta nerokasta sekä kekseliästä henkilöä.
— _Meitä_, Kustaa Aadolfin todellisia ystäviä tungetaan yhä takaperin,
— jatkoi Armfelt; — kuninkaan alaikäisyyden ajalla voi paljonkin
tapahtua. Toivoisinpa hänen nyt jo alkavan olla laillisessa ijässä.
Niin, sepä oli ajatus!...
— Ystäväiseni, teillä on väliin ajatuksia, joita syystä voi nimittää...
— Hupsuiksi,— keskeytti Armfelt hymyillen.
— Siihen sanaan minä vielä lisään: toteuttamattomiksi.
— Olkoon tuo ensimäinen, vaan ei viimeinen. Ei mikään ole ihmiselle
toteuttamatointa, jos hän vaan oikein _tahtoo_. — Armfelt'in kasvot
jotka loistivat nerosta, kauneudesta ja itseensä luottamuksesta, olivat
melkein haltioissansa olevan henkilön kasvojen näköiset, kun hän
lisäsi: — Olisipa minulla halun koettaa!
— Toll nauroi: — Ja mitä sellainen koetus hyödyttäisi?
— Meidän keskemme sanottuna: en luule herttuan aikeiden Kustaa
Aadolf'iin nähden olevan rehellisiä.
— Hym.
— Minä luulen tuon Reuterholm-veijarin kiihoittavan hallitsijamme
vallanhimoa... yhäti muistuttaa hän herttuata tuosta vanhasta
ennustuksesta, jonka mukaan tämä tulisi saamaan kuninkaankruunun, ja
kun tähän tulee lisäksi ne näyt ja ilmestykset, joita herttua väittää
näh...
— Niin, kuninkaankruunu on vaarallinen näky herttuan sijassa olevalle
henkilölle, — vastasi Toll samalla iloisella äänellä, jolla hän oli
alkanutkin ja jatkanut tätä pakinoimista.
— Minun esitykseni Kustaa Aadolfin julistamisesta piakkoin
täysi-ikäiseksi, — jatkoi Armfelt, — ei ole kokonaan hyljättävä.
Reuterholm'illa on valta, eikä hän tule sitä vapaaehtoisesti jättämään
käsistänsä. Suuri kuningasvainajamme oli oikeassa, hänen poikansa
tarvitsee vilpittömiä ystäviä, jotka voivat valvoa hänen etuansa...
samoinkuin he tekivät väkivaltaa isälle, voivat he myöskin tehdä
pojalle...
— Vaiti, vaiti, ystäväni, mitä ajatuksia!
— Niille on voi mitään... minä ne karkoitan, mutta no palajavat ja
parhaassa unessakin ollessani väliin säpsähdän, säikähtäneenä tuosta
kauheasta unennäöstä, kun olon näkevinäni Kustaa Aadolfin runnellun
ruumiin. — Niin, hänen täysi-ikäiseksi julistamisensa tulisi poistamaan
ne vaarat, jotka minun tuntoni sanoo nuorta kuningastamme ympäröivän —
suurin vaara on hänelle Reuterholm'in läsnäolo. Hänen täysi-ikäiseksi
julistamisensa palauttaisi kaikki jälleen samaan asemaan kuin ennen
Kustaa-kuninkaan kuolematakin, ja paroni Reuterholm tulisi eroitetuksi
vallasta sekä herttuasta, jonka pahahenki hän on, ja kaukana tästä
valtakunnasta ei hän enään voisi kapinoida vallanperimystä vastaan,
jonka hän vähintäkään omantunnon vaivaamista tahtoisi siirtää
herttualle.
— Teillä on synkkiä aavistuksia, ystäväni! Minä toivon neljän
vuoden kuluttua saavamme yhdessä nauraa sydämen pohjasta niiden
perättömyydelle.
— Niin, soisipa Jumala näiden neljän vuoden onnellisesti kuluneeksi!
Mutta samoinkuin meitä koetetaan karkoittaa Kustaa Aadolfin
läheisyydestä, koettavat he karkoittaa meitä hänen sydämestänsäkin,
ja tämä ajatus koskee minuun kipeästi. Minä rakastan lämpimästi ja
sydämellisesti tuota poika-parkaa. Ei, minä en kestä tätä elämää! Minä
haluan päästä täältä pois... sairas kun olen sekä ruumiin että sielun
puolesta, tahdon jättää tämän maan, jota en enää voi hyödyttää!
— Mutta herttua-hallitsija...
— Ah, älkäämme enään puhuko hänestä! Mitä hän sanoneekin, tulee hän
mielellänsä sallimaan minun lähteä. Hänen ystävyyden ja luottamuksen
vakuutuksensa, — Armfelt keskeytti puheensa katkeralla hymyllä, — noh,
en tahdo syyttää häntä niistäkään; heikkoja epäröivä kuin hän on, uskoo
hän helposti vihollisieni parjauksia... Minä olen hänen mielestänsä
vaarallinen ihminen, jonka vaikutus voi hänet muka kukistaa... jos se
olisi ollut tarkoitukseni, kuinka helposti olisi se käynyt laatuun
Kustaa-kuninkaan kuolinpäivänä! Ei, minun aikeeni ovat rehelliset,
ja minä tunnen suurta mielikarvautta asiain nykyisestä menosta sekä
mielelläni soisin Kustaa Aadolfin olevan kahdeksantoista vuotiaan
nuorukaisen neljäntoista vuotiaan lapsen sijaan, niin... haluaisinpa
pienellä tempauksella poistaa nuot välillä olevat neljä vuotta!
Armfelt vaikeni. Ajatus, että Kustaa Aadolfin täysi-ikäiseksi
pääseminen palauttasi hänet jälleen siihen mahtavuuteen, jonka
hän näki yhä enemmän liukuvan käsistänsä, viehätti hänen rohkeaa,
kunnianhimoista luonnettansa. Tuon ala-ikäisen lapsen korottaminen
yksinvaltiaaksi hallitsijaksi voisi hänen seikkailunhaluisesta
mielestänsä sangen helposti toteuttaa, jos asianhaarat niin vaatisivat,
tahi jos se olisi tarpeellista Kustaa Aadolfin omalle turvallisuudelle.
Armfelt'in tunnokas mieli, jota silmänräpäyksen mielipiteet yhä
viehätti, sääli tuon nuoren ruhtinaan turvatointa tilaa, joksi hän
sen nimitti, ja hänen kiihoitettu, vilkas mielikuvitelmansa kuvaili
mitä mustimmilla väreillä niitä vaaroja, joiden hän luuli tuota lasta
väijyvän. Mikä äsken oli ollut ainoastansa hätäilty ajatus, muuttui
nyt joksikin, jota kentiesi pitäisi toteuttaa. Voisihan hän, Armfelt,
seisoa tuon kokemattoman kuninkaallisen lapsen rinnalla, — hän rakasti,
näet, mieliteosta sekä tottumuksestakin yksinvaltaista hallitusmuotoa
ja tämän tahtoi hän säilyttää Ruotsissakin, jossa hän arveli kaikkia
olevan pelättävänä senlaatuisilta henkilöltä, kuin paroni Reuterholm
oli, jonka tähän aikaan tunnettiin suosivan ranskalaisia harhaoppia,
mitkä olivat saattaneet häntä säälimään kuninkaan murhamiehiä, joita
Armfelt oli halunnut rangaista lain koko ankaruudella.
Armfelt'in vilkas laverteleminen oli äkkiä muuttunut vaitonaiseksi
mietiskelyksi, valveillansa uneksivaksi tilaksi, jossa hänen vilkas
mielikuvitelmansa synnytti viehättäviä vallan, kunnian ja lemmen
unelmia, jotka tulisivat toteutumaan, kun Reuterholm joutui pois, ja
hän, Armfelt, itse anastaisi hänen sijansa.
— Niin, — lausui hän eroitessaan hymyillen Toll'ista, — minä tulen
kentiesi toisella kertaa palajamaan hoppuileviin mielipiteisiini!