— Kustaa-kuningasta ei enään ole, hän on kuollut, kuollut! — lausui
paroni Armfelt, puristaen kovasti neiti Rudenschöld'in kättä.
— Ah, minä en voi sitä käsittääkään... se tuntuu minusta
uskomattomalta, mahdottomalta! — vastasi Magdalena, jonka kalpeilta
poskilta kyyneleet valuivat.
— Mutta tuossapa on valtiosihteeri Schröderheim, — lisäsi hän ja
jatkoi, keskeyttäen tervehdyksensä: — Jumala, onko suurempata
onnettomuutta koskaan tapahtunut? Vaiti, kuulkaa, mitä melua!
— Tänään täytyy minun seurustella kuningasvainajan todellisten
ystäväin kanssa, — virkkoi Schröderheim, joka mieleltään liikutettuna
ainoastansa piti lukua omista ajatuksistansa, — niin, minun täytyy olla
teidän seurassanne, ett'en kokonansa lannistuisi tuskissani.
— Surma hänen murhaajillensa! - huudahti Armfelt kiivaudella.
— Murhaajillensa... kuinka kauheata! — keskeytti Magdalena, ja
vuodattaen kyyneleitä lisäsi hän: — Ei Ankarström'in, Liljehornin,
Hornin eikä Ribbinginkään sanota olevan tämän teon alkuunpanijoita,
vaan, vaan...
— Södermanlannin herttuan... keskeytti Armfelt, — niin kuningas
itsekin epäili häntä, etenkin sitte, kun hänelle oli kerrottu herttuan
tuona onnettomana naamiaisyönä olleen valveillansa ja maanneen
virkapuvussansa, tietysti odottaen sitä muutosta hallitusmuodossa, jota
heti kuninkaan murhan jälkeen aiottiin panna toimeen.
— Mutta herttua nukkui levollisesti, ja hänen kerrotaan, osoittaneen
mitä suurinta hämmästystä, kun tuo kauhea uutinen hänelle tuotiin,
— väitti Schröderheim. — Minä olen ollut katteini Reuterskiöld'in
puheilla, ja hän vakuutti minulle kunniansa nimessä asian niin olleen.
Jos tätä voi pitää hänelle puolustavana todistuksena, niin...
— Jumala paratkoon! Kuninkaan murha on luonut synkän varjon herttuan
nimeen!
— Jos, niin, _jos_! Kuka voi nähdä selvään tässä tapauksessa? Minä
itsekin olen halukas uskomaan hänen syyttömyyttänsä, lisäsi Armfelt
hiukan mietittyään, hän on liian heikko ja epäröivä ollakseen
alkuunpanijana ja johtajana niin yhdessä kuin toisessakin yrityksessä.
Jos Reuterholm olisi ollut hänen rinnallansa, silloin, niin, _silloin_
epäilemättä!
— Niin, nyt kait tuo kunnon paroni palajaa, — jatkoi Schröderheim! — ja
saas nähdä, mitä hallitsijamme tämän oikean kätensä avulla voi saada
aikaan! Tuo nuori kuningas...
— Tulee aina olemaan heidän silmätikkunansa, — keskeytti Armfelt.
— Hengelläni ja verelläni tulen puolustamaan hänen oikeuksiansa.
Kustaa-kuninkaalle tekemän valani tulen täyttämään ja minä tahdon
valvoa hänen poikansa etua sekä suojella häntä, jos tarvis tulisi!
Ja sen voin minä tehdä. Olenhan minäkin sen hallituksen jäsen, jonka
Kustaa-kuningas on poikansa ala-ikäisyyden ajaksi määrännyt. — Armfelt
oli tätä puhuessansa nostanut päänsä, mutta kun hän aikoi jatkaa,
keskeytti hänet Magdalena, lausuen:
— Vaiti, vaiti! Minä olen kauan kuullut kumeaa hälinää; se enenee...
Mitä onkaan tekeillä... mitä?
— Kansa on saanut kuulla kuninkaan kuolemasta! Se suree
Kustaa-kuningastansa! — vastasi Armfelt, peittäen kasvonsa käsillään.
- Väkijoukosta kuuluu hirveätä, uhkaavaa melua...
— Se huutaa kostoa hänen murhaajillensa! Mutta sen ei tule, se ei saa
itse panna toimeen tätä kostoa!
Heittäen silmäyksellään jäähyvästit Magdalenalle, riensi nyt paroni
Armfelt pois. Tungos kasvot yhä linnan ympärillä, ja yksityisiä huutoja:
— Surma murhaajille! Surma Kaarlo-herttualle! — kuului väliin
korkeaäänisesti tuosta kohisevasta melusta, joka ikäänkuin meren
myrskyiset aallot nousi ja vajosi kiihkoisten ihmisten rinnoista.
Työläästi tunkion eteenpäin kohtasi paroni Armfelt n.s.
keskusteluhuoneessa Södermanlannin herttuan, joka odotti
valtioneuvoston kokoontumista sinne. Kalpeana ja levottomana tuli hän
Armfelt'in vastaan.
— Armfelt-hyväni — lausui herttua, hellästi syleillen paronia, — tieto
kuninkaan kuolemasta... hänen kauhea kuolemansa on, kuten pelkään,
sangen kovasti kiihoittanut kansaa...
— Se huutaa kostoa murhaajille, — keskeytti Armfelt, luoden herttuaan
terävän silmäyksen, jonka tämä tyynenä kesti. — Kuulkaatte itse, teidän
kuninkaallinen korkeutenne!
— Te ollette ylimaaherra, paroni Armfelt! Ah, minä olen tähän asti
unohtanut teitä onnitella... aivan luonnollinen unohtaminen tänä
murheen päivänä! Samalla kun nyt toivotan teille onnea, vakuutan teille
täydestä sydämestä ikuista ystävyyttäni ja empimättä luottavani teidän
neuvoihinne!
— Teidän kuninkaallisen korkeutenne armo...!
— Ystäväiseni, — keskeytti häntä herttua kyyneleet silmissään, —
Jumalan avulla tulevat kaikki riitaisuudet muuttumaan rauhaksi. Kaikki
puolueet ovat kovin liikutetut veli-vainajani kuolemasta, ja vastustus
on loppunut. Siitä olen minä vakuutettu... mutta tuolta ulkoa kuuluva
melu lisääntyy yhä enemmän ja enemmän!
— Vaara uhkaa tulla sangen suureksi niille, jotka eivät ole tunnetut
kuningasvainajan ystäviksi...
— Minä rukoilen teitä, herra ylimaaherra, — keskeytti herttua
vilkkaasti — asettamaan tätä kiihkoontunutta väkijoukkoa!
— Se on vaikea, .. kentiesi mahdotoinkin tehtävä...
— Ei kuitenkaan teille, siitä olen vakuutettu! Te, Kustaa-vainajan
paras ystävä, olette ainoa, joka nyt...
— Niin, hänen muistonsa tähden! — vastasi Armfelt, rientäen äkkiä pois.
Kenraali Armfelt astui nyt palvelusta tekeväin upseereinsa ympäröimänä
linnan portaille; tungos heidän ympärillänsä tuli nyt niin suureksi,
ett'ei heidän jalkansa ulottuneet maahan, samalla kuin melu ja huuto:
Surma Kaarlo herttualle! Surma Kustaa-kuninkaan murhaajille! tulivat
yhä korkeaäänisemmiksi ja raivommiksi.
Armfelt viittasi kädellään merkiksi, ett'ei hän hyväksynyt näitä
huutoja ja näytti, ikäänkuin hän haluaisi puhua.
— Vaiti, se on Armfelt! Hän on meidän puolellamme, kuulkaamme mitä
hänellä on sanomista! Niin, niin, Armfelt puhukoon! —huusivat muutamat
rajut äänet yht'aikaa, ja vaitonaisena sekä kiihkeässä odotuksessa
valmistiihe väkijoukko nyt kuultelemaan.
— Jos se on totta, että te olette rakastaneet ja kunnioittaneet tuota
hyvää kuningas-vainajatamme, — alkoi nyt Armfelt, pää pystyssä ja
korkealla äänellä: — jos se on totta, että olette lempineet kuningasta,
jonka olemme menettäneet ja että te tahdotte hänen nuoren poikansa
menestystä, niin osoittakaatte nyt kuuliaisuuttanne ja kunnioitustanne
vainajan tahdolle ja viimeiselle käskylle! Jos te ette minua tottele,
en tahdo enään olla teidän kanssanne minkäänmoisissa tekemisissä.
Muutaman silmänräpäyksen äänettömyys seurasi näitä hänen sanojansa,
jonka jälkeen koko väkijoukko ikäänkuin yhdestä suusta vastasi:
— Kuten tahdot sinä, meidän hyvän kuningasvainajamme uskollinen ystävä!
— Menkäätte nyt rauhassa kukin kotihinsa ja olkaatte vakuutetut lain
ankaruuden tulevan kohtaamaan niitä pahantekijöitä, jotka ovat ottaneet
hengen kuninkaalta!
Neljännestuntia tämän jälkeen oli linnan piha milt'ei kokonansa tyhjä
väestä, ja paroni Armfelt ilmoitti Södermanlannin herttualle toimensa
käyneen onnellisesti sekä lisäsi:
— Minä toivon teidän kuninkaallisen korkeutenne tästälähtein olevan
vakuutetun minun alamaisista mielipiteistäni.
— Niin olen, paroni Armfelt, — vastasi herttua syvästi liikutettuna, —
ja minä toivon voivani osoittaa teille kiitollisuuttani.
Heidän lausuessansa keskenään näitä tyytyväisyyden ja ystävyyden
vakuutuksia, kokoontui nyt se valtioneuvosto, joka Kustaa-kuninkaan
sairauden aikana oli hoitanut hallitusta, jonka jälkeen tämän
kuningas-vainajan testamentin lukeminen alkoi. — Lukiessa sitä
lisäystä, jonka kuningas vähää ennen kuolemaansa oli käskenyt
Schröderholm'in liittämään testamenttiinsa, näyttiihe herttua kovin
hämmästyneeltä.
— Tätä on mahdotoin panna toimeen, — lausui herttua äkkiä: — Hoitihan
korkea velivainajani sairaanakin ollessansa muutamia hallitustoimia,
ja seuraus olisi, että monet hallinnon haarat jäisivät siksensä, jos
tahtoisi kirjaimen mukaan toteuttaa tätä lisäystä, jota en myöskään
luule voitavan pitää laillisena, koska siinä on ainoastansa yksi
todistaja, ja Kustaa-vainajan allekirjoitusta ei voi lukeakaan.
— Mutta kuningas-vainajan tahto on siinä ilmaistu, ja todistajien
ollessa tahi olematta läsnä, on se kuitenkin laki, — vastasi Armfelt,
luoden herttuaan ylpeän ja korskean silmäyksen.
— Niin, jos tämä asiakirja on pidettävä laillisena, olen lujasti
päättänyt, ett'en sekaannu mihinkään! — vastasi herttua tyynellä
päättäväisyydellä.
— Maan parasta tarkoittaen, — keskeytti valtionvalvoja kreivi
Vachtmeister, — rukoilen, että teidän kuninkaallinen korkeutenne
suvaitsisi johtaa hallitusta!
— Minä en tunnusta minkäänmoista muuta testamenttia paitsi vuosilta
1780 ja 1789, — jatkoi herttua; — se lisäys, jota minulle on tänään
näytetty voi ainoastansa tarkoittaa sitä neuvostoa, jonka minun
korkea velivainajani tahtoi antaa minun avukseni hallituksessa. Sitä
suuremmalla mielihyvällä täyttäsin tämän toiveen, koska se soveltuu
omaan aikeesenikin.
Kenraalit Taube ja Armfelt katselivat herttuaa ivallisilla
silmäyksillä, ja tää viimeksimainittu vastasi:
— Teidän kuninkaallinen korkeutenne haluaa siis välttämättömästi
yksinvaltaa? Onko teidän kuninkaallinen korkeutenne tullut huomaamaan
sen hyödyllisyyden, vaikka minä muistelen kuningas-vainajalle vuonna
1789 olleen vaikeata saada teidän korkeuttanne _silloin_ käsittämään
sen tarpeellisuutta.
— Sanakiista ei ole tässä paikoillansa! — lausui kreivi Oxenstjerna
lempeällä arvollisuudella. Kustaa-kuninkaan vielä lämpimän tomun
läheisyydessä täytyy rauhan vallita?... eikö niin, hyvät herrat?
Armfelt purasi huultansa, ja valtionvalvoja, joka vaitonaisena oli
itsekseen lukenut kuninkaan viimeisen testamentin, virkkoi silloin:
— Teidän kuninkaallinen korkeutenne on todellakin oikeassa, tämä lisäys
on mahdotoin panna toimeen.
— Siis hyvät herrat, — jatkoi herttua — jätämme tämän asian,
samalla kun minä julkisesti vakuutan tahtovani, niin paljo kuin
mahdollista on, noudattaa kuningas-vainajan viimeistä tahtoa, joka
pysyy muuttumattomana meidän keskuudessamme, mutta joka yleisölle
ilmoitettuna herättäisi kummastusta ja antaisi syitä selityksiin,
joita en millään ehdoilla tahdo noudattaa, samalla kuin tahdon
_pysyväisenä neuvostona_ perintöruhtinaan alaikäisyyden kestäessä pitää
hallituksessa ne henkilöt, jotka olivat neuvostossa kuninkaan sairauden
ajallakin.
Niin pian kuin tämä herttuan puolelta sitova asiakirja oli valmiiksi
kirjoitettu, kirjoitti hallitsija nimensä sen alle, jonka tehtyä
hän läsnäolevien seuraamana meni nuoren kuninkaan huoneesen ja teki
hallitsijavalansa.
Armfelt'in kumartaessa Kustaa Aadolf'ille, lausui hän:
— Minä olen pyhästi luvannut kuningas-vainajalle omantaa sen
uskollisuuden, jonka tunsin häntä kohtaan, teidän majesteetillenne.
Sydämeni hellimmät tunteet, henkeni ja vereni omannan teidän
majesteetillenne!
Tuon nuoren kuninkaan kalpeille kasvoille ilmautui väräjävä liikutus,
ja ääneensä nyyhkien heitti hän itsensä Armfelt'in avonaiseen syliin.