Siinä neuvostossa, jonka kuninkaan sairauden aikana tuli hoitaa
hallitusta, olivat Kaarlo-herttua ja hänen apunansa valtionvalvoja
Oxenstjerna, sekä paronit Taube ja Armfelt.
Kuningas voi murhayrityksen jälkeisenä päivänä jokseenkin hyvin.
Tyyneydellä sekä maltilla kärsi hän kovia tuskiansa ja otti vastaan
nähtävällä ilolla entisiä ystäviään ja ihailijoitansa, jotka
levottomina ja huolestuneina olivat rientäneet hänen vuoteellensa.
— Schröderheim-hyväni, — lausui hän tuolle nyyhkivälle
valtiosihteerille, joka, ollen polvillansa suuteli Kustaa-kuninkaan
valkoista ja hermotointa kättä, — muistathan kentiesi minkälaisella
mielialalla olin ennen Gotlannin herttuan kuolinpäivää? Niin, poikani,
joka meni minun edelläni sitä tietä, jota minäkin kentiesi pian tulen
vaeltamaan, tietä, jolla kohtaa katoavaisuutta ja häviämistä... ei, ei,
ei sitä! Tahdoin vaan sanoa: tietä, jolla on katoavaisuus jäljessänsä.
Niin, minulla oli sellainen aavistus, että joku Damiens tahi Ravaillac
oli minun läheisyydessäni, ja tässä minä nyt makaan.
— Sire, tämä on surkea todistus sen aavistuksen toteutumisesta!
— Ole hyvässä turvassa, ystäväni! Haavaa ei arvella varsin
vaaralliseksi; voinhan minä itse vielä käydä naamiais-salista aina
pieniin huoneisiini saakka. Tietämätöintä on kuitenkin, miten rupeaa
käymään; mutta jos minä paranen, niin pane mieleesi, mitä minä teille
nyt sanon: _Vastusteleminen on lopussa!_ Sitte riippuu jäljellä olevien
päivieni levollisiksi tekeminen kentiesi enin minusta itsestäni sekä
omasta varovaisuudestani.
— Oletko sinäkin täällä! — lausui Kustaa-kuningas hetken vaijettuansa,
samassa kun hänen vilkkaat ja säkenöivät silmänsä kohtasivat luutnantti
Liljehorn'in, jota hän nyt viittasi luoksensa, — niin olenpa todellakin
sinut nähdessäni iloissani!
— Sire, — keskeytti Liljehorn liikutetulla ja väräjävällä äänellä, —
suokaatte anteeksi!
— Kaikki, kaikki! Niin, meillä ei ole kentiesi aina ollut yhtäläiset
mielipiteet, mutta ystäväiseni, millaiselta minä teistä lienen
näyttänytkin, ja millainen lienen ollutkin... kiivastunut Jupiter en
ole koskaan ollut! — lisäsi kuningas leikillisesti.
— Minä, jonka tulee kiittää teidän majesteettianne niin paljosta, niin,
kaikestakin, olen ollut liian kiittämätöin, liian...
— Vaiti, vaiti, älä ole noin tuskissasi! Onhan kaikki jälleen hyvin
meidän välillämme! kentiesi minä vielä paranen, ja silloin tulen
saamaan takasin entiset ystäväni. Se on minulle mieluinen ajatus, joka
virkistää minun mieltäni ja lievittää tuskiani!
Lempeällä eljeellä tarjosi kuningas hänelle kättänsä, johon Liljehorn
tuskallisella epätoivolla painoi huulensa. (52)
— Ja nyt, hyvät herrat, — jatkoi kuningas, — jättäkää minut ynnä
veljeni joksikuksi hetkeksi kahdenkesken. — Viitaten ystävällisesti
jäähyväisiksi, kääntyi kuningas Södermanlannin herttuan puoleen, jonka
hän oli antanut kutsua luoksensa: — Pyytäisin teitä, ett'ette kieltäisi
minulta viimeistä palvelustanne, — alkoi kuningas jäätyänsä herttuan
kanssa kahdenkesken. Se neuvosto, jonka äsken määräsin sairauteni
ajalla hoitamaan hallitusta, tulee saamaan surulliseksi toimeksensa
tutkinnon pitämisen siinä rikoksessa, joka on valmistanut minulle
tämän kuolinvuoteen, ja lain ankaruudella kohtelemisen tämän julmuuden
alkuunpanijoita, jonka toivoisin olevan ikuiseen pimeyteen haudattuna.
Enpä tahdo, että edes poikanikaan heitä tuntisi. Onhan hän määrätty
tätä kansaa hallitsemaan, ja sentähden ei pidä kylvää hänen sieluunsa
vihan ja vainon siemeniä ketään kohtaan, enkä tahdo häväistä lukuisia
perheitä rikoksesta, joka ainoastansa on yksilöiden tekemä ja minua
kohtaan tähdätty.
— Mutta teidän majesteettinne...
— Ei, teidän tulee luvata minulle tämä! Tutkinto tästä murhayrityksestä
on pidettävä mitä suurimmalla tunnollisuudella ja varovaisuudella.
Aateliston tyytymättömyys minuun on ollut jokseenkin yleinen, ja
salaliitto on samassa suhteessa levinnyt. Sekä valtioviisaus että oma
sydämenikin käskevät menettelemään varovasti.
— Tahdon siis luvata, että tutkinto tulee pidettäväksi teidän
majesteettinne toivomuksen mukaan, ja samalla kun ilmaisen
kunnioitukseni tästä teidän sovinnollisesta mielialastanne, tunnustan
aateliston juuri pelkäävän itseänsä ruvettavan vainoamaan ja...
— Ei, ei, tämä ei ole suinkaan minun tarkoitukseni! Kosto synnyttää
vihaa, ja viha synnyttää uutta kostoa; keskitie on etsittävä ja
noudatettava. Ainoastansa rikoksellisimmat saakoot rangaistuksensa.
— Kreivi Brahe on tässä asiassa lausunut teidän majesteettinne
armollisen päätöksen mukaisia mielipiteitä... Kreivi on epätoivossansa
siitä, mitä on tapahtunut, sekä on rientänyt tänne ja odottaa eräässä
etuhuoneessa. Jos teidän majesteettinne suvaitsisi...?
— Brahe! — lausui kuningas. — Ah, minä ymmärrän, hän on siis noita
rikoksellisimpia! Hän on ystävällisesti seurustellut minun ankarimpien
vihamiesteni kanssa... niin, se on selvää!
— Ei, ei, älkäätte sitä uskoko, teidän majesteettinne!
Terävä silmäys kuninkaalta saattoi herttuan samassa vaikenemaan. —
Kaarlo-hyväni, en ole vielä niin heikko, ett'en täydellä selvyydellä
voisi käsittää sekä arvostella asioita ja seikkoja. Niin, kreivi Brahe,
hän kuten niin monta muutakin... Mutta käske häntä astumaan sisään!
Saat olla levollinen... — lisäsi kuningas, kun herttua levottomana
ja epäröivänä ei liikahtanut paikaltansa: — niin, sinä saat olla
täydellisesti levollinen, sillä minä olen sydämessäni tehnyt lopputilin
maailman kanssa, ja kaikkinainen viha on minusta kaukana...
Kaikilla sovinnollisuuden osoitteilla tervehti nyt Kustaa-kuningas
kreivi Brahea.
— Ei, ei, — lausui hän, — älkäätte langetko polvillenne, kreivi Brahe!
Syleilkää minua! Minä olen onnellinen tästä tapahtumasta, koska minun
on onnistunut sen kautta saada takasin entisiä ystäviäni, jotka minusta
ovat luopuneet. — Samassa syleili kuningas kreiviä sekä lisäsi: — Niin,
rakas kreivi, minä unohdan kaikki!
Näin kului, kuninkaan ollessa mitä sovinnollisimmalla mielellä, hänen
sairautensa ensimäiset päivät, ja suosikkeinsa sekä entisten, jälleen
palajavien ystäväinsä ympäröimänä tunsi hän mielen rauhaa ja lepoa
ahdistavan kivunkin kourissa.
— Onko kansa yhä yhtä sääliväinen? Niin ystäväni, enpä voi kyllin
ilmaista iloani siitä, — lausui kuningas eräänä päivänä paroni
Armfelt'ille.
— Kansa tuntee rakkautta teidän majesteettianne kohtaan, mutta...
— Mutta mitä, Gösta?
— Minä milt'ei pelkään lausua ajatuksiani!
— Puhu, — käski kuningas, — olemmehan me kahdenkesken. Minulla on
kyllin voimaa kuulla mitä tahansa, ja minun pitää saamani tietää totuus.
— Kapinallisten hankkeista saadaan yhä enemmän selkoa, ja nyt
kuiskeellaan heidän jonakuna määrättynä päivänä aikovan asettaa
väliaikaista hallitusta ja kutsua säädyt ko'olle, voidaksensa sitte
häiritsemättä panna toimeen...
— Mitä?
— Voidaksensa sitte samoinkuin heidän hengenheimolaisensa Parisissakin
hirttää lyhdyntolppaan teidän majesteettinne parahaimmat ystävät sekä
hallituksen miehet...
Hymyily ilmautui kuninkaan ruumiillisesta tuskasta väräjäville
huulille: — Ja uskotko sinä todellakin mitään semmoista, Gösta-hyväni?
Ei tuhat kertaa ei! Minkämoisia aikeita noilla kapinallisilla lienee
ollutkin, ovat he kuitenkin niin vähälukuiset saamaan niitäkään aikaan
sillä tiellä; sellaista vallankumousta ei voi panna toimeen ilman
kansan avutta, ja se on minun sekä minun hallitukseni puolella. Kaikki
nuot hankkeet ovat jonkun pilkkakirveen laverrusta, kuten tietysti
huomaat itsekin.
— Teidän majesteettinne on kentiesi oikeassa, — vastasi Armfelt
epäilevän näköisenä; — mutta niin vähäinen ei noiden kapinallisten
luku kuitenkaan ole, ett'ei niiden joukossa voi löytyä miehiä, jotka
saisivat osan kansaa puolellensa, jos he tahtoisivat esiytyä.
— Luuletko jonkun _Kain'in_ olevan heidän joukossansa?
— Olkoon sellainen väitös kaukana minusta!
Kuninkaan kasvot olivat milt'ei yhtä valkoiset, kuin ne patjat, joilla
hän lepäsi; hänen silmissänsä leimusi levotoin tuli, ja vetäen syvään
henkeänsä, lausui hän:
— Minä olen karkottanut sen ajatuksen kauaksi itsestäni... ja
kuitenkin! Mutta puhukaamme jostakin muusta!
Tuo ylpeä suosikki, joka osaksi ylellisen ja ruhtinaallisen elämänsä,
mutta kentiesi enin korskean käytöksensä kautta oli herättänyt
kuninkaan epäsuosion, oli kuitenkin osoittamallansa uskollisuudella
onnistunut jälleen lauhduttaa kuninkaan, ja hänelle oli edullista
kuvailla niin kirjavilla väreillä kuin mahdollista niitä vaaroja, jotka
uhkasivat valta-istuinta, saadakseen Kustaa-kuninkaan huomaamaan hänen
tarpeellisuuttansa valtaistuimen varmimpana tukena.
Armfelt'in siis uudestansa vähä jälkeenpäin antaessa viittauksia
kapinallisten salaisista hankkeista, olivat kuninkaan korvat
halukkaammat kuulemaan ja hän herätti vihdoin kuninkaassa siihen
määrään epäluuloja, että tämä useiden henkilöjen läsnäollessa lausui:
— Jos he yrittävät joitakin hankkeita minun poikaani tahi hallitsijan
oikeuksia vastaan, tulen kannattamaan paarilla itseni Ilvestarhaan
ja puhuttelemaan kansaa, samoinkuin Antoniuskin, ja näyttämään sille
Caesarin verisiä vaatteita sekä kehoittamaan sitä hävittämään nämät
valtaistuimen alituiset viholliset.
Näitä sanoja kerrottiin, ja ne pian levisivät sekä herättivät suurinta
levottomuutta ja peljästystä.
Kaiken tämän ohessa oli kuninkaan tila kuitenkin huonontunut, ja hänen
pian tapahtuva lähtönsä tuli yhä selvemmäksi.
Yöllä 28 ja 29 päivän välillä tuli henkilääkäri Dalberg, jota oli
lähetetty noutamaan, huomasi, ett'ei kuninkaalla enään ollut monta
tuntia elonaikaa ja sanoi hänelle Södermanlannin herttuan vartoavan
vastaanotto-huoneessa sekä kysyi, eikö kuningas tahtoisi häntä nähdä.
— En, en, — vastasi Kustaa-kuningas, silmäillen kummastuksella
Dalberg'ia. — Ah, nyt minä ymmärrän; tulenko minä nyt heti kuolemaan?
Sanokaa minulle suoraan, tulenko minä nyt heti kuolemaan? — kysyi hän
jälleen, lyöden kiivaasti rintaansa.
— Kuinka kauan teidän majesteetillanne enään on elinaikaa, en voi
varmuudella sanoa; mutta teidän majesteettinne ei pidä antaa kuoleman
tulla aavistamatta, sydämenne ollessa taipumatoin sovintoon, ja minä
rohkenen alamaisuudessa mitä nöyrimmästi pyytää teidän majesteettianne
päästämään Södermanlannin herttuata puheillenne.
— En!... vastasi kuningas tavattomalla kiivaudella. — Ah, älkäätte
menkö luotani! — Hän tarttui nyt Dalberg'in käteen ja lisäsi: —
Kutsukaa tänne Schröderheim.
— Schröderheim-hyväni, nyt on hetki tullut, eron vaikea hetki!
Ei, älkäätte itkekö niin. Sinun pitää kirjoittaa... joutuisaan...
Armfelt'ille valtakirja ylimaaherran-virkaan ja Taubelle olemaan
poikani alaikäisyyden ajalla ulkoasiain johtajana... Perintöruhtinaan
hoitajat ja kasvattajat tulevat pysymään virassansa.
Schröderheim'in kirjoitettua nämät asiapaperit, käskettiin häntä
tekemään kuninkaan testamenttiin seuraava, lyhyt lisäys:
"Hänen majesteettinsa viimeinen tahto on, että hallitus hänen poikansa
alaikäisyyden ajalla pysyy sellaisena, kuin se nyt on, ja että
perintöruhtinas heti julistetaan kuninkaaksi sekä kahdeksantoista
vuotta täytettyänsä täysi-ikäiseksi."
Kuningas kirjoitti nyt näiden alle nimensä, joka etenkin tuli
testamentin lisäyksen alle niin epäselväksi, että siinä tuskin muuta
näkyikään kuin K-kirjain.
— Teidän majesteettinne — jatkoi henkilääkäri Dahlberg — suvaitsee
kentiesi, että kutsumme tänne piispa Vallqvist'in?
— Niin, minä tahdon ottaa sakramentin, — lausui kuningas hiljaisella
äänellä; mutta ensiksi jäähyväiseni teille, rakkaat, uskolliset
ystäväni!
Ja tarttuen Armfelt'in käteen, sillaikaa kun kamaripalvelija Robert
piti kuninkaan päätä koholla, lisäsi hän:
— Vannokaa kätenne minun kädessäni omantavanne pojalleni samaa
ystävyyttä ja uskollisuutta, jota olette osoittaneet minullekin!
— Teidän majesteettinne ei tarvitse minkäänmoista valaa, — vastasi
Armfelt; — teidän majesteettinne tietää minun sydämeni ja tuntooni.
Puristaen Armfeltin kättä, piti hän sen omassansa ja kuiskaten
joitakuita epäselviä sanoja, jatkoi hän jokseenkin korkealla äänellä:
— Lapsi-raukka, hän tarvitsee ystäviä! Teidän tulee olla hänen
ystävänsä, samoinkuin olette olleet minunkin ystäväni, ja te ette tule
koskaan pettämään hänen asiaansa, eikö niin?
— Ah, sire, — vastasi Armfelt, joka kyyneleiltä ja nyykimiseltä tuskin
sai puhutuksikaan, — tulenko minä aina olemaan tilaisuudessa sitä
tekemään?
— Aina — vastasi miltei kuolemaisillaan oleva kuningas: — Minä olen sen
käskenyt.
Piispa Vallqvist astui nyt huoneesen, ja kuningas, nautittuaan
Herranehtoollista, pani kätensä ristiin, lukien ääneensä Isämeidän sekä
rukoillen Jumalaa armahtamaan hänen syntejänsä. Sammuvalla äänellä
lisäsi hän:
— Lukekaa minulle nyt rukous: "Oi! Jumalan karitsa."
Piispa, luettuaan tämän rukouksen, meni pois, jolloin Armfelt lähestyi
vuodetta ja, kumartuen kuninkaan yli, kysyi:
— Suvaitseeko teidän majesteettinne kuningattaren ja muun perheenne
tulevan huoneesen?
— Ei... ei vielä!... minua niin nukuttaa... ja minä haluaisin hetkeksi
lepoa...—
Kuolevan korisevaan henkimiseen yhtyi hänen ympärillänsä olevien
ankarat, epätoivoiset nyyhkimiset.
— Schröderheim, — kuiskasi nyt kuningas milt'ei kuulumattomalla äänellä.
Koriseminen taukosi sitte äkkiä hänen rinnassansa, ja tyyni levollisuus
ilmautui hänen marmorinkalpeille kasvoillensa.
Kustaa III:tta ei ollut enään.