Nuot vähän aikaa kestävät valtiopäivät Geflessä olivat päätetyt, ja
niitä oli pidetty kaikessa hiljaisuudessa. Tyytymätöin puolue, joka
ei mitään enemmän toivonutkaan, kuin kuninkaan sekaantumista Ranskan
asioihin, jotta he voisivat häiritsemättömämmin toteuttaa aikeitansa,
olivat tämän johdosta olevinaan myöten antavia ja kuninkaan tarkoitus
valtiopäiväin kokoonkutsumisella tuli jokseenkin saavutetuksi.
— Nämät ovat minun hallitusaikanani olleet rauhallisimmat valtiopäivät,
— lausui kuningas eräänä päivänä Tukholmiin palattuansa, ja minä, joka
odotin...
— Teidän majesteettinne toimeenpanemat valmistukset vastasi paroni
Armfelt hymyillen,— olivat sellaiset, että vihollinen hyökkäyskin olisi
pysähtynyt puoliväliin.
— Ja ne vaikuttivat näihin paatuneihin valtiosäätyihin, jotka... ei,
tässä täytyy luoda toisellainen edustamistapa, ja, foi de gentilhomme,
jälkimaailma tulee minua siitä kiittämään!
— Mutta mitä luulet Katharina-keisarinnasta. Minä joka olin liian
sokea luottamaan hänen rehellisyytensä ja joka luulin hänen olevan
yhtä halukkaan kuin minäkin järjestämään Ranskan asioita!... ja nyt,
kun toimeen olisi ryhtyminen, eihän ole tietävinänsäkään rahoista
eikä sotajoukoista, ja kysyessäni, mitä hän oikeastansa aikoo, pyytää
hän vuorostansa saada tietää minun aikomuksiani Puolan suhteen...
— Kuningas hymyili jatkeessansa: — Hän tahtoo antaa minulle vapaan
menetysvallan Norjassa, jos minä tahtoisin tehdä hänelle samaa, mitä
Puolaan tulee. Puolalaisten avulla ja tehden hyökkäyksen Puolasta sekä
Suomesta, tekisin pian lopun Venäjän mahtavuudesta. Niin voisinpa
toteuttaa jo vuosikausia haaveksimani unelman!... Stanislaus (51)
neuvottelee nyt minun kanssani valtikastaan luopumisesta vuotuista,
80,000 tukaatin suuruista, eläkerahaa vastaan sekä vaatii itsellensä
ylimaaherran virkataloa talviasunnoksensa ja Ulriksdal'in suvi
linnaksensa. Katherina pelkää kaikkea tätä ja pelkää minuakin! Mutta
tästä en ole vielä mitään päättänyt!
— Ranskan onnettomuudet ovat keisarinnalle olleet ainoastansa
tervetulleina välikappaleina haitallisten naapurein karkoittamiseksi,
voidakseen sitä paremmassa rauhassa panna toimeen aikeitansa, jotka jo
kauan ovat olleet hänen mielessänsä. Tämä on sangen selvää, — vastasi
Armfelt, — ja hän paljastaa nyt oikeat ajatuksensa.
— Minulle ei ole päättäminen ollut koskaan niin vaikeaa kuin nyt,
Puola, Ranska, Norja? Minkä näistä? Niin, Norjan... tuon suuren
Oxenstjernan, Kaarlo X Kustaan ja Kaarlo kahdennentoista — kaikkein
silmät paloivat aina tähän maahan. Se todella sietääkin miettimistä!
Niin, ystäväiseni, enpä ole koskaan ajatellut tärkeämpätä asiaa! Nyt
alankin nähdä yhä selvemmin, ja tuntuu ikäänkuin olisi suomukset
pudonneet silmistäni! Hyödyllisen eroittaminen hyödyttömästä ei ole
helppoa; mutta luulenpa vähitellen tämän oppineeni, — kallis oppi,
joka on ollut maksamaisillansa minulle alamaisteni rakkauden! Mutta,
jos Jumala suo, tulen voittamaan sen takasin! Niin, maani tulee
saamaan hyötyä minun kokemuksistani, ja minä tulen jälleen sovittamaan
entisyyden sekä voittamaan takaisin sen, mikä ei mahda vielä ijäksi
olla menetettyä.
Ja tuo nerokas sekä ritarillinen kuningas hymyili iloisilla toiveilla,
jatkaessansa:
— Tänään on Maaliskuun 16 päivä; kahden päivän kuluttua saat kuulla
minun päätökseni, sillä niin pitkän ajan tarvitsen ajatuksieni ja
uusien aikeideni järjestämiseen; mutta sinä tulet olemaan ensimäinen
saamaan niistä tietoa. Vaan nyt tahdon mennä ulkoilmaan... Hagan
rannoille. Mitähän sanot ajoretkestä? Näen kuitenkin sinusta, ett'et
ole halukas... kyllä ymmärrän — kentiesi tahdot tavata erästä...? Sano
terveisiä sille nuorelle kaunottarelle!
Ja hymyillen erosivat kuningas sekä hänen suosikkinsa toisistaan.
Samaan aikaan riensi rouva Enerot etehisen läpi, joka johti neiti
Rudenschöldin huoneesen, mutta turhaan kolkutti hän sen ovelle. Tuo
kaunis hovineiti ei ollut kotona, vaan hän oli lähtenyt ulos, eikä
tiedetty mihin, ja häntä varrottiin tulevaksi kotia vasta iltasella.
— Minä tulen silloin takaisin, ja jos hän ei olisi vielä palannut,
kotia tulen häntä vartoamaan, mutta jos hän palajaisi ennen minun
tuloani, niin pyytäkää häntä olemaan kotona. Minulla on hänelle
puhumista jotakin sellaista, joka ei siedä viivytystä. Ah, älkää
Jumalan nimessä unohtako lausua hänelle juuri näitä sanoja! — pyysi
tuo pieni rouva, jolloin jalosukuisen neidin kamarineitsyt korskeasti
hymyili ja alavaisesti lupasi täyttää tämän pyynnön, joka ei juuri
ollut sommiteltu siihen tapaan, jolla hän oli tottunut saamaan
asioita toimitettavaksi hallitsijattarellensa. Mutta rouva Enerot
ei tänäpäivänä juuri paljon ajatellut, mikä oli soveliasta, mikä
ei, ja rientäessänsä kotiaan päin, oli jonkinlainen arkuus niissä
silmäyksissä, joita hän loi ympärillensä. Kotiaskareissaan vajosi
hän usein ajatuksiinsa, joista hän yhtäkkiä säpsähti toimeensa.
Levottomuus, jota hän tähän asti ei koskaan ollut tuntenut, oli
vallannut hänet, ja ilmaistuaan miehellensä sen syyt, vakuutti hän
tälle, ett'ei hän tulisi saamaan lepoa, ennenkuin oli saanut puhua
asiasta neiti Rudenschöldin kanssa, ja että nyt oli hämärä, jonkatähden
hänen oli meneminen tämän luokse.
— Kaiketi ei maksa vaivaa vastustella niin päättävästi lausuttuja
sanoja, — virkkoi hänen miehensä leikillisellä hymyilyllä.
— Ja sinäkin voit nauraa nyt! Ah ystäväiseni!
— Sinä olet lapsellinen hupakko, enkä todellakaan käsitä, miten sinä
moniaista katkonaisista lauselmista... sinä, joka muutoin tavallisesti
olet niin tyyni ja...
— Enpä käsitä sitä itsekään! Mutta minä vakuutan, ett'en eläessäni
saisi enään rauhaa, jos en saisi yrittää...
— Niin, mene, mene lapsikultani!
Sellaisella innolla ikäänkuin olisi hän siten voinut jouduttaa neiti
Rudenschöldin kohtaamista, kiirehti hän askeleitansa, mutta nyt sai hän
samallaisen vastauksen kuin edelläpuolenpäivänäkin: neiti Rudenschöld
ei ollut kotona, mutta kentiesi sopisi rouva Enerotin nyt odottaa häntä.
Rouva Enerotin levottomuus muuttui täydelliseksi ahdistukseksi, kun
hetki toisensa perään kului tässä tuskallisessa odotuksessa; kotiansa
ei hän voinut mennä ja viipyminen voisi kentiesi synnyttää pelkoa hänen
kotonansa. Hänen silmänsä etsivät usein seinäkellon viisareja, jotka
nyt osoittivat viittä minuuttia yli yhdentoista. Epätoivon eljeellä
pani hän kätensä ristiin. Äkkiä lensi ilon vivahdus hänen kasvoillensa.
Jumala oli siis vihdoinkin kuullut hänen rukouksensa. Niin, se oli
neiti Rudenschöld, ku tuli, se oli hänen keveä astuntansa, hänen ihanat
kasvonsa, jotka nyt hiukka hämmästyksen sekaisella säälillä katselivat
tuota levotointa, pientä rouvaa, joka oli tarttunut hänen kumpaankin
käteensä, kuiskaen hiljaa:
— Nyt on teidän vuoronne ruveta pelastavaksi enkeliksi! Suokoon Jumala,
ett'ei se vaan olisi liian myöhäistä!
— Mitä te rouva-hyväni, tarkoitatte? Te todellakin minua peljästytätte!
Mitä onkaan tapahtunut? — kysyi neiti Rudenschöld, viitaten
kamarineitsyttänsä poistumaan.
— Tänään edelläpuolenpäivänä olin eräässä kauppapuodissa tekemässä
joitakuita ostoksia ja kuljin pitkin katua eteenpäin, jolloin joku
aivan minun takanani lausui: — Tuleeko hän varmaan naamiaisiin? —
Tulee, ole huoletta, siellä syntyy väentungosta. Mutta palatkaamme
takasin, — lausui eräs toinen. Minä seisoin liikkumattomana, ja heidän
äänessänsä oli jotakin, joka muistutti minua tuosta puhelemisesta
Uudenvuodenpäivänä, jonka te, armollinen neiti, kentiesi...
— Niin, minä muistan!
— Luuletteko, armollinen neiti, kuninkaan ensi yönä menevän naamiaisiin?
— Niin olen kumminkin kuullut.
— Jumala, oi Jumala häntä varjelkoon!
- Neiti Rudenschöld tunsi tuon nuoren vaimon ahdistuksen tarttuvan
itseensäkin, tämän jatkaessa:
— Olen tänään miettinyt tuhansiakin keinoja, voidakseni varoittaa
kuningasta. Ainoa varma toivoni olette te, armollinen neiti!
— Ja minä, ku palasin kotia niin myöhään! Mutta emmeköhän ole pari
hupakkoa, me molemmat? — lausui neiti Rudenschöld heleällä naurulla.
— Pari henkilöä ovat kadulla jutelleet naamiaisista, jutelleet
luultavasti jonkun tapaamisesta... kukapa tänään muusta on puhunutkaan!
— Ei, ei, joku tunne sanoo minulle, että joitakin hankkeita on
tekeillä, ja että ne tarkoittavat kuningasta. Hyvä Jumala, minuutit
rientävät! Nyt, nyt on kaikki liian myöhäistä!
— Tulkaatte, rientäkäämme naamiaisiin! Minulla on vaatteita, jotka
voivat sopia teille!... mutta se käy liian vitkallisesti, dominopuku
on parempi; minä myöskin otan ylleni sellaisen, vaikka se kentiesi
ei täydellisesti sovellu minulle enkelinä. Kas niin, joutukaatte!
Minun kamarineitsyni saa meitä seurata. Niin, minä tunnen taas samaa
levottomuutta kuin tekin, se on yhtä käsittämätöntä, kuin se perustuu
järjettömiin syihinkin. Pian, pian! Niin, nähdessäni kuninkaan, tulen
heti viemään hänet mukaani naamiaisista — lisäsi neiti Rudenschöld,
yrittäen laskea leikkiä, — minä tunnen hänet tuhansienkin joukosta.
Muutama minuutti tämän jälkeen olivat he kaikki kadulla.
Tultuansa operahuoneesen, löi kello neljännestä vaille kaksitoista.
Muutama silmänräpäys tämän jälkeen olivat he peräsalissa, joka oli
koristettu Armidan linnan sivuseinämillä. Ankara kuumuus, huikaiseva
valo, naamioitten ja kirjavien värien vilinä, riehakka, vallatoin ilo
ja hurmaava soitto — sellaisen vaikutuksen tunsivat nuot molemmat
naiset, kun he, kantapäihin ulottuvassa dominopuvussansa pitelivät
kiini toisiltansa.
— Kuinka lapsellisia me olemmekin olleet, kuiskasi neiti Rudenschöld,
— olenpa oikein tyytyväinen, että tulin tänne. Niin, minun tarvitsee
todellakin rauhoittuakseni nähdä tätä hurmaavaa iloa.
— Minäpä sitä en ole, en, en! Täyttäkää lupauksenne, neiti Rudenschöld,
ja jos näette kuninkaan, koettakaatte saada häntä silmänräpäyksessä
lähtemään...
— Lapsellisuutta!
— Te olette luvanneet, luvanneet!
— Niin, minä täytän kaiketi lupaukseni. Näettekö tuolla ylärivillä,
kuninkaan loosissa...
— Jumalan kiitos!... Kuningas!
— Terveenä ja paroni Essen'in seurassa!
— Vielä on aikaa, älkäämme viivytelkö!
Tässä silmänräpäyksessä suljettiin kullatut ristikot kuninkaan loosissa.
— Niin, missä me nyt hänet tapaamme? Varmaankin tulee hän tänne ales...
älkäätte tuolla lailla vapisko, te saatte minut levottomaksi! Kas,
tuolla, luulen ma... ei, se ei ole hän! Kävelkäämme kerran ympäri
salia! Ei, pysähtykää silmänräpäykseksi! Näettekö tuota rotevaa
sulttaania, jonka käsivarressa tuo sievä paimentyttö sipsuttaa; tuolla
edempänä luulin näkeväni vilahduksen... tulkaa, rientäkäämme! Tässä
on pieni avonainen paikka... kuulkaapa sitä melua! On ikäänkuin koski
kuohuisi, ja minä tuskin kuulen omaa puhettani. Näettekö tuota mustassa
dominossa ja punaisilla saappaan koroilla? Se on hän, minä en erehdy!
— Ah, joutukaa, joutukaa!
— Se on helppo sanoa, mutta ne kymmenen askelta, jotka meidät hänestä
eroittavat, eivät ole niin helpot ottaa. Jumala, mikä tungos!... Hyvät,
mustaan dominoon puetut herrat, te liikutte liian tylysti. Huomatkaa
hiukka kahta naistakin! Niin, äsken olin iloissani tänne tulemisestani,
mutta nyt sitä kadun; kauhean raskasta on tulla tukahdutetuksi!
Tällä tavoin, puoleksi laskien leikkiä, puoleksi puhuen lyhyvillä
väliajoilla, pääsi neiti Rudenschöld yhä lähemmäksi tuota mustaa
dominoa, jonka punaiset saappaankorot väliin vilahtelivat tuon
meluavan, nauravan, ja tanssista sekä viinistä hurmautuneen väkijoukon
satunnaisesti liikkuessa, joka kirjavassa kimalluksessa tungeskeli
laattialla.
Neiti Rudenschöld ojensi kätensä, tarttuakseen domino-miehen
käsivarteen, kun hänet äkkiä työnnettiin takasin, ja samassa
silmänräpäyksessä paukahti kumea laukaus aivan hänen lähellänsä.
— Ai, minä olen haavoitettu, ottakaa hänet kiinni! — kuului nyt eräs
huuto.
— Se oli kuninkaan... kuninkaan ääni, Jumala, te olitte sittekin
oikeassa! — lausui neiti Rudenschöld, joka milt'ei tainnoksissa nojausi
seuraajattariinsa.
— Tuli on valloillaan! Katto putoaa sisääni Pelastakaa itsenne!
Nämät huudot kuuluivat toistensa perään, ne tulivat yhä raivoisimmiksi,
ja niihin sekaantui kimakoita parahduksia. Hämmennys ja sekamelska
eneni jokaisessa silmänräpäyksessä, ja tungos oli hirveä, — tuo
hämmästynyt väkijoukko, joka oli rynnännyt oville, huomasi ne
suljetuiksi.
— Kuningasta on ammuttu, kuningas on haavoitettu!
Salaman nopeudella levisi tämä sanoma väkijoukossa.
— Naamiot pois! Kuka on murhamies?
Ja kukin katseli toistansa synkillä, epäluuloa ilmaisevilla
silmäyksillä.
Naamiaisjuhlan vaihettelevat leikit olivat nyt loppuneet. Ilveilyelämä
oli, päättynyt, juhlan ja riemun kuningas ei enään liikkunut
hopeaneulosten eikä teaatterikoristuksien keskellä, hänen suosiollinen
hymyilynsä ei enään kehoittanut leikkimään eikä ilveilemään,
ihastuttajakuningas oli vaalennut, kolmas Kustaa ui veressänsä...
Vaitonaisena ja hämmästyksissänsä tunki väki nyt sen penkin ympärille,
jolle kuningas hiljaa oli vaipunut. Jokainen pieninkin liike tuotti
hänelle sanomatointa tuskaa; mutta hänen kalpeilla huulillansa näkyi
lempeä, taivaallinen, anteeksiantava hymyily — tällä tahtoi hän
katsella murhamiestänsä — niin tämä oli siinä väkijoukossa, hänen
silmäinsä edessä — hänen sydämensä tunsi tuota kohtaan sääliä sekä
niitä onnettomia kohtaan, jotka olivat osalliset tähän rikokseen. —
Verhotkoon valhepuku heidät kaikki, peittäköön öinen pimeys heidän
pimeän työnsä! Niin ajatteli kuningas, luoden paroni Essen'iin
nojautuneena silmäyksensä ympäri tätä salia ja antaen ne viimeisen
kerran viivähtää tällä näyttämöllä, jonka hän oli luonut ja jota hän
niin paljo oli rakastanut.
Sääliväisyyden hyminää kuului ympäri salia, se eneni enenemistänsä, ja
Kustaa-kuninkaan ahdistettu sydän tunsi itsensä tästä rauhoitetuksi
ja vahvistetuksi. Majesteetillisella eljeellä nosti hän hervotointa
päätänsä, hänen tummat silmänsä leimusivat ilosta — rakkaus, kansan
rakkaus, tulisi kuitenkin häntä seuraamaan, rakkaus tulisi säilyttämään
hänen muistoansa sekä unohtamaan hänen virheensä! Tuo itsevaltias
hallitsija ei enään ajatellut valtaansa, vaan tuon virtaavan veren
kanssa väheni pisara pisaralta hänen elinvoimansakin, katosi
silmänräpäys silmänräpäykseltä tuo kuninkaallinen purppurakin ja pian
oli hänen hänestä lausuttava:
"Tuomio vainajasta."
— Jumala, hyvä Jumala! — huokasi neiti Rudenschöld, — jospa vaan olisin
ehtinyt muutaman silmänräpäyksen ennemmin, niin kentiesi... tuskallinen
ajatus! tämän yön kauheat muistot tulevat minua seuraamaan!
— Kas tässä on vettä, juokaa joku pisara! — pyysi rouva Enerot,
säikähtyneenä neiti Rudenschöld'in levottomasta olennosta.
— En soisi kenenkään saavan tietää minun olleeni täällä, — jatkoi
Magdalena, vetäen dominopuvun kauluksen ales kasvoillensa; — mutta
miten voisin pitää sitä salassa? — Hänen silmänsä vilkuivat ikäänkuin
etsien ympärillensä, ja nähden paroni Armfelt'in, joka nyt kenraalin
virkapuvussa oli antanut uusia, ankaria käskyjä ovilla oleville
vahtimiehille, riensi hän kiiruusti tämän luokse, kuiskaen:
— Salli minun sekä seuralaistani kenenkään näkemättä päästä ulos!
— Magd...
— Vaiti!... mikä kauhea onnettomuus!
— Niin, niin!... Mutta sinäkö täällä?... Kuinka tulee minun ymmärtää?
— Sinä saat sitte kuulla...
— Kuningas pyrkii nyt pieniin huoneisinsa. Mene mukana pientä porrasta
ylöspäin, Magdalena, niin päästän sinut sitte menemään.
— Muutama minuutti tämän jälkeen oli neiti Rudenschöld sekä hänen kaksi
seuralaistansa jättäneet operahuoneen taaksensa, laamanni Liljensparren
kirjoittamatta heidän nimiään kirjaansa.