NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.

— Toivon teidän tulleenne sanomaan minulle yhä olevanne onnellinen,

— lausui neiti Rudenschöld, joka mitä ystävällisemmällä tavalla oli

tervehtinyt rouva Enerot'ia ja nyt oli istautunut hänen vierellensä

eräälle korkeaselkäiselle tuolille.

— Niin todellakin olen, mutta...

— Onko siinä kuitenkin joku "mutta?"

— Ei onnellisuudessani, ei! Ah, minä olen tullut puhumaan teidän

kanssanne, armollinen neiti, kertomaan teille...

— Puhukaa vaan, sitä pyydän, älkäätkä yhtään epäröikö! Jos voin

jollakin neuvolla tahi avullani teitä hyödyttää, teen sen mielelläni.

— Ah, teidän hyvyytenne, armollinen neiti, minä hyvin tiedän! Ei, en

ole tullut käyttämään sitä hyödykseni; mutta minä kuulin eilen jotakin,

joka... niin en ole voinut nukkua vähääkään viime yönä ja, ja...

— Ja nyt olette tulleet ilmoittamaan minulle, miksi ette ole nukkuneet,

— keskeytti Magdalena hymyillen.

— Levottomuuteni syynä on eräs seikka, jonka olen saanut kuulla, ja

teille, armollinen neiti, toivon siitä olevan hyötyä, jos voitte

varoittaa kuningasta...

— Kuningasta?

— Sattumalta sain eilen kuulla eräitä viittauksia... osan eräästä

keskustelusta. Minua hävettää tunnustaa kuuleskelleeni; mutta sen

tein, en voinut muuta! Pari aatelismiestä puhuivat hallitusmuodon

muutoksesta, jonkun poisviemisestä sill'aikaa, kun tämä pantaisiin

toimeen, ja ett'ei parannusta olisi toivomistakaan, ennenkuin tämä

joku saataisi pois tieltä ja jota toinen heistä lupasi ikäänkuin varjo

seurata kaikkiaalle, Gefleen, näytelmiin, naamiaisiin, kunnes... enkä

tiedä mitä kaikkia! Vaikkeivät he maininneet mitään nimeä, ymmärsin

kuitenkin hyvin heidän tarkoittaneen kuningasta, jota kentiesi uhkaa

joku vaara, jonka ehkä voisi estää, jos hän ajoissa saisi siitä tiedon

sekä voisi olla varoillansa... ja minä arvelin teidän, armollinen

neiti...

— Nämäthän ovat kauheita asioita, rouva Enerot-hyväni; mutta kuka näitä

puhui?

— En tiedä, minä koetin turhaan saada siitä selkoa; ei kukaan heitä

tuntenut tahi ollut ottanut heistä huomiota... se tapahtui yleisessä

ravintolassa, jossa väkeä alituisesti tulvaa ulos ja sisään... itse

olin lähimäisessä huoneessa enkä nähnyt ketään.

— Kentiesi olisi parasta, että ilmoittaisitte asian laamanni

Liljensparrelle, — lausui Magdalena miettien.

— Mutta siitä syntyisi tutkinto, kentiesi oikeudenkäyntikin! keskeytti

rouva Enerot vilkkaasti.

— Mitä hirmuista sitte oikeudenkäynnissä olisi? — kysyi neiti

Rudenschöld, hymyillen Marian hämmästykselle.

— Ah, armollinen neiti, en ole tottunut mihinkään sellaiseen, en voi

sitä tehdä; mutta minä... ei, ei!

— Mutta entä jos poliisimestari olisi ainoa joka voisi ottaa selkoa?...

— Minun luullakseni olisi kaikki nuuskiminen turhaa... oma

säikähdykseni ja hämmästykseni teki minut mahdottomaksi heti rupeamaan

panemaan toimeen niitä tutkistelemuksia, joita selvästi huomaan, että

olisi pitänyt tapahtua. Kaikki, mitä sain selville, oli, että heitä

luultiin aatelismiehiksi.

— Kuninkaan varoittaminen, kun ei ole mitään näytöstä, olisi, kuten

pelkään, hänen saattamistansa levottomaksi, voimatta häntä hyödyttää...

älkäätte näyttäkö niin alakuloiselta, minä tahdon... minä lupaan antaa

tästä tiedon eräälle henkilölle, joka on Kustaa-kuninkaan likimmäisiä

ja joka kentiesi voisi suojella...

— Niin, niin, juuri sitä minäkin tarkoitin... joku vaara uhkaa

varmaankin kuningasta... ja koska en tiedä, mikä se on, näyttänee se

kentiesi suuremmalta ja hirveämmältä, kuin se todella onkaan. Minulla

on liian löyhät perusteet rohjetakseni ruveta kenenkään ilmiantajaksi,

voisihan syyttömiä henkilöjä tulla kiedotuksi asiaan sekä epäluulon

alaiseksi, ja siten saisin aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Niin,

uskokaa minua, mielelläni heittäytyisin minkälaisiin rettelöihin

hyvänsä, jos ne vaan kohtaisivat ainoastansa minua, ja jos siten saisin

estetyksi...

— Niin, minä uskon teitä, keskeytti vilkkaasti Magdalena, ja te olette

kentiesi oikeassa. Kuitenkin voin luvata teille, tulevani kertomaan

meidän puheemme eräälle henkilölle, jonka varmaan tiedän mielellänsä

tahtovan uhrata henkensäkin kuninkaan suojelemiseksi.

— Kiitoksia, kiitoksia! Minä menen täältä levollisempana, kuin tänne

tulin! Ah, minä olen ollut niin levotoin! Mutta minä tiesin myöskin,

että jos jotakin olisi tehtävissä, voisitte te, armollinen neiti,

parhain...

— Teillä onkin minusta suuria luuloja; mutta tosiaankin, ettekö te

kuulleet mainittavan yhtään nimeä?

— Sitä, joka oli kiivain ja rohkein, nimitettiin Jaakopiksi tahi

Juhaksi tahi kumpaisellakin nimellä, en muista niin tarkoin!

— Noh, niin, suurta tolkkua ei siitä juuri lähde! Niin, rouva Enerot,

teidän kauttanne olen todellakin saanut pääni ymmälle! Mutta jos te

tiedustelisitte enemmän, niin — Magdalena hymyili, — niin tunnustan

itsessäni olevan tarpeeksi naisellista uteliaisuutta tämän asian

johdosta sekä sen verran innostusta kuninkaan varalta, ett'ei minulla

olisi mitään ilmestymistäni vastaan hänen edessänsä pelastavana

enkelinä.

Magdalena oli nyt yksinänsä. Samalla kun hän hymyillen oli lausunut

noita viimeisiä sanojansa, oli hänen silmäyksensä lentänyt

kaminiin, jonka edustalla eräs mustasta saksantammesta tehty,

simpsukankuori-koristeilla varustettu seinäkello sijaitsi. Hänen

silmäyksissänsä näkyi jonkinmoinen levottomuus, joka kuitenkin pian

vaihtui hymyilyksi, sillä ovi aukeni samassa silmänräpäyksessä ja,

ojentaen molemmat kätensä sisäänastuvalle paroni Armfelt'ille, lausui

hän:

— Sinua varrotessani muuttuvat minuutit pitkiksi ijankaikkisuuksiksi.

— Sinä lemmit minua yhä yhtä paljon?

— Aina, aina! Istu nyt tähän viereeni... kuinka tyytyväiseltä ja

onnelliselta sinä näytät!

— Sepä minä olenkin!

— Armas ystäväni, minulla olisi yksi asia sinulta pyydettävänä!

— Mielelläni kuultelen pyyntöjäsi!

— Kentiesi et kuitenkaan niin helposti voi?...

— Ole huoleti siinä tapauksessa, Malla; minä sanon vaan; jos kuningas

voi täyttää, mitä pyydät, voin minäkin... mitä minä tahdon, tahtoo

hänkin!

— Eikö sinun ennemmin tulisi sanoa: mitä hän tahtoo, tahdot sinäkin?

— Miten sinun purppurahuulesi hymyillekin, en kuitenkaan peruuta

sanojani.

— Noh, sinä kaikkivaltias, minä pyydän sinua siis suojelemaan

puoliskoasi!

— Suojelemaan?... Tätä en käsitä!

— Tuntomatoin vaara uhkaa häntä? Mikä se on, tahi miten se saataisiin

estetyksi, en tiedä; mutta ah, ystäväiseni, pidä tarkoin silmällä,

ketkä kuningasta lähestyvät, ja jos huomaat jotakin pienintäkin

epäiltävää, niin... niin, kapinaliitto on olemassa, jossa puhutaan

vallankumoukesta sekä ett'ei parannusta ole toivomistakaan, ennenkuin

kuningas saadaan pois, ja sinä... naurat!

— Kuninkaat pois ja kansa hallitukseen! Tämähän on tavallista puhetta,

ranskalaista lausetapaa, jonka luullaan heläjävän kauniilta... ei

mitään muuta! Niin, puhukoot he vaan, kuningas voi pitää heitä kaikkia

aisoissa, eikä kukaan rohkene ryhtyä häneen eikä hänen valtaansa!

— Mutta kansa on tyytymätöin...

— Se huuhkajanhuuto on liian vanhentunutta ketään peloittamaan.

— Minä tunnen mieleni kummallisesti ahdistetuksi... he ovat luvanneet

seurata kuningasta ikäänkuin hänen varjonsa, naamiaisissa, näytelmissä,

kaikkiaalla... kunnes... mitä? Niin, en tiedä, mutta jotakin kauheata

tulee kentiesi tapahtumaan. Ah, suojele häntä, jos voit, seuraa häntä

lakkaamatta!

Edellisen lupaan tehdä, vaan en tuota toista! Hänen _puoliskonansa_,

olkoon menneeksi; mutta ei koskaan hänen _varjonansa_!

Magdalena Rudenschöld: Historiallinen kertomus Kustaa III:n ja herttua-hallitsijan ajoilta · 第 53 / 80 题