— Toivon teidän tulleenne sanomaan minulle yhä olevanne onnellinen,
— lausui neiti Rudenschöld, joka mitä ystävällisemmällä tavalla oli
tervehtinyt rouva Enerot'ia ja nyt oli istautunut hänen vierellensä
eräälle korkeaselkäiselle tuolille.
— Niin todellakin olen, mutta...
— Onko siinä kuitenkin joku "mutta?"
— Ei onnellisuudessani, ei! Ah, minä olen tullut puhumaan teidän
kanssanne, armollinen neiti, kertomaan teille...
— Puhukaa vaan, sitä pyydän, älkäätkä yhtään epäröikö! Jos voin
jollakin neuvolla tahi avullani teitä hyödyttää, teen sen mielelläni.
— Ah, teidän hyvyytenne, armollinen neiti, minä hyvin tiedän! Ei, en
ole tullut käyttämään sitä hyödykseni; mutta minä kuulin eilen jotakin,
joka... niin en ole voinut nukkua vähääkään viime yönä ja, ja...
— Ja nyt olette tulleet ilmoittamaan minulle, miksi ette ole nukkuneet,
— keskeytti Magdalena hymyillen.
— Levottomuuteni syynä on eräs seikka, jonka olen saanut kuulla, ja
teille, armollinen neiti, toivon siitä olevan hyötyä, jos voitte
varoittaa kuningasta...
— Kuningasta?
— Sattumalta sain eilen kuulla eräitä viittauksia... osan eräästä
keskustelusta. Minua hävettää tunnustaa kuuleskelleeni; mutta sen
tein, en voinut muuta! Pari aatelismiestä puhuivat hallitusmuodon
muutoksesta, jonkun poisviemisestä sill'aikaa, kun tämä pantaisiin
toimeen, ja ett'ei parannusta olisi toivomistakaan, ennenkuin tämä
joku saataisi pois tieltä ja jota toinen heistä lupasi ikäänkuin varjo
seurata kaikkiaalle, Gefleen, näytelmiin, naamiaisiin, kunnes... enkä
tiedä mitä kaikkia! Vaikkeivät he maininneet mitään nimeä, ymmärsin
kuitenkin hyvin heidän tarkoittaneen kuningasta, jota kentiesi uhkaa
joku vaara, jonka ehkä voisi estää, jos hän ajoissa saisi siitä tiedon
sekä voisi olla varoillansa... ja minä arvelin teidän, armollinen
neiti...
— Nämäthän ovat kauheita asioita, rouva Enerot-hyväni; mutta kuka näitä
puhui?
— En tiedä, minä koetin turhaan saada siitä selkoa; ei kukaan heitä
tuntenut tahi ollut ottanut heistä huomiota... se tapahtui yleisessä
ravintolassa, jossa väkeä alituisesti tulvaa ulos ja sisään... itse
olin lähimäisessä huoneessa enkä nähnyt ketään.
— Kentiesi olisi parasta, että ilmoittaisitte asian laamanni
Liljensparrelle, — lausui Magdalena miettien.
— Mutta siitä syntyisi tutkinto, kentiesi oikeudenkäyntikin! keskeytti
rouva Enerot vilkkaasti.
— Mitä hirmuista sitte oikeudenkäynnissä olisi? — kysyi neiti
Rudenschöld, hymyillen Marian hämmästykselle.
— Ah, armollinen neiti, en ole tottunut mihinkään sellaiseen, en voi
sitä tehdä; mutta minä... ei, ei!
— Mutta entä jos poliisimestari olisi ainoa joka voisi ottaa selkoa?...
— Minun luullakseni olisi kaikki nuuskiminen turhaa... oma
säikähdykseni ja hämmästykseni teki minut mahdottomaksi heti rupeamaan
panemaan toimeen niitä tutkistelemuksia, joita selvästi huomaan, että
olisi pitänyt tapahtua. Kaikki, mitä sain selville, oli, että heitä
luultiin aatelismiehiksi.
— Kuninkaan varoittaminen, kun ei ole mitään näytöstä, olisi, kuten
pelkään, hänen saattamistansa levottomaksi, voimatta häntä hyödyttää...
älkäätte näyttäkö niin alakuloiselta, minä tahdon... minä lupaan antaa
tästä tiedon eräälle henkilölle, joka on Kustaa-kuninkaan likimmäisiä
ja joka kentiesi voisi suojella...
— Niin, niin, juuri sitä minäkin tarkoitin... joku vaara uhkaa
varmaankin kuningasta... ja koska en tiedä, mikä se on, näyttänee se
kentiesi suuremmalta ja hirveämmältä, kuin se todella onkaan. Minulla
on liian löyhät perusteet rohjetakseni ruveta kenenkään ilmiantajaksi,
voisihan syyttömiä henkilöjä tulla kiedotuksi asiaan sekä epäluulon
alaiseksi, ja siten saisin aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Niin,
uskokaa minua, mielelläni heittäytyisin minkälaisiin rettelöihin
hyvänsä, jos ne vaan kohtaisivat ainoastansa minua, ja jos siten saisin
estetyksi...
— Niin, minä uskon teitä, keskeytti vilkkaasti Magdalena, ja te olette
kentiesi oikeassa. Kuitenkin voin luvata teille, tulevani kertomaan
meidän puheemme eräälle henkilölle, jonka varmaan tiedän mielellänsä
tahtovan uhrata henkensäkin kuninkaan suojelemiseksi.
— Kiitoksia, kiitoksia! Minä menen täältä levollisempana, kuin tänne
tulin! Ah, minä olen ollut niin levotoin! Mutta minä tiesin myöskin,
että jos jotakin olisi tehtävissä, voisitte te, armollinen neiti,
parhain...
— Teillä onkin minusta suuria luuloja; mutta tosiaankin, ettekö te
kuulleet mainittavan yhtään nimeä?
— Sitä, joka oli kiivain ja rohkein, nimitettiin Jaakopiksi tahi
Juhaksi tahi kumpaisellakin nimellä, en muista niin tarkoin!
— Noh, niin, suurta tolkkua ei siitä juuri lähde! Niin, rouva Enerot,
teidän kauttanne olen todellakin saanut pääni ymmälle! Mutta jos te
tiedustelisitte enemmän, niin — Magdalena hymyili, — niin tunnustan
itsessäni olevan tarpeeksi naisellista uteliaisuutta tämän asian
johdosta sekä sen verran innostusta kuninkaan varalta, ett'ei minulla
olisi mitään ilmestymistäni vastaan hänen edessänsä pelastavana
enkelinä.
Magdalena oli nyt yksinänsä. Samalla kun hän hymyillen oli lausunut
noita viimeisiä sanojansa, oli hänen silmäyksensä lentänyt
kaminiin, jonka edustalla eräs mustasta saksantammesta tehty,
simpsukankuori-koristeilla varustettu seinäkello sijaitsi. Hänen
silmäyksissänsä näkyi jonkinmoinen levottomuus, joka kuitenkin pian
vaihtui hymyilyksi, sillä ovi aukeni samassa silmänräpäyksessä ja,
ojentaen molemmat kätensä sisäänastuvalle paroni Armfelt'ille, lausui
hän:
— Sinua varrotessani muuttuvat minuutit pitkiksi ijankaikkisuuksiksi.
— Sinä lemmit minua yhä yhtä paljon?
— Aina, aina! Istu nyt tähän viereeni... kuinka tyytyväiseltä ja
onnelliselta sinä näytät!
— Sepä minä olenkin!
— Armas ystäväni, minulla olisi yksi asia sinulta pyydettävänä!
— Mielelläni kuultelen pyyntöjäsi!
— Kentiesi et kuitenkaan niin helposti voi?...
— Ole huoleti siinä tapauksessa, Malla; minä sanon vaan; jos kuningas
voi täyttää, mitä pyydät, voin minäkin... mitä minä tahdon, tahtoo
hänkin!
— Eikö sinun ennemmin tulisi sanoa: mitä hän tahtoo, tahdot sinäkin?
— Miten sinun purppurahuulesi hymyillekin, en kuitenkaan peruuta
sanojani.
— Noh, sinä kaikkivaltias, minä pyydän sinua siis suojelemaan
puoliskoasi!
— Suojelemaan?... Tätä en käsitä!
— Tuntomatoin vaara uhkaa häntä? Mikä se on, tahi miten se saataisiin
estetyksi, en tiedä; mutta ah, ystäväiseni, pidä tarkoin silmällä,
ketkä kuningasta lähestyvät, ja jos huomaat jotakin pienintäkin
epäiltävää, niin... niin, kapinaliitto on olemassa, jossa puhutaan
vallankumoukesta sekä ett'ei parannusta ole toivomistakaan, ennenkuin
kuningas saadaan pois, ja sinä... naurat!
— Kuninkaat pois ja kansa hallitukseen! Tämähän on tavallista puhetta,
ranskalaista lausetapaa, jonka luullaan heläjävän kauniilta... ei
mitään muuta! Niin, puhukoot he vaan, kuningas voi pitää heitä kaikkia
aisoissa, eikä kukaan rohkene ryhtyä häneen eikä hänen valtaansa!
— Mutta kansa on tyytymätöin...
— Se huuhkajanhuuto on liian vanhentunutta ketään peloittamaan.
— Minä tunnen mieleni kummallisesti ahdistetuksi... he ovat luvanneet
seurata kuningasta ikäänkuin hänen varjonsa, naamiaisissa, näytelmissä,
kaikkiaalla... kunnes... mitä? Niin, en tiedä, mutta jotakin kauheata
tulee kentiesi tapahtumaan. Ah, suojele häntä, jos voit, seuraa häntä
lakkaamatta!
Edellisen lupaan tehdä, vaan en tuota toista! Hänen _puoliskonansa_,
olkoon menneeksi; mutta ei koskaan hänen _varjonansa_!