— Tiedätkö varmaan hänen olevan täällä?
— Minä nä'in hänen puolipäivän aikaan lähtevän tänne.
Näitä sanoja lausuivat kaksi naista, jotka eräänä jälkeenpuolipäivänä
uudella vuodella 1792 kulkivat Hagaan päin. He olivat kumpikin hyvin
kiedotut avaroihin kaapuihin ja karvapäähineihin, ja yhdestä näistä
kurkisti eräät lukijalle tutut kasvot, jonka hienoille poskille
talvipakkanen oli lumonnut mitä ihanimpia ruusuja. Tämä oli rouva
Enerot, tuo entinen Maria Holm, joka kälynsä seurassa teki tämän
kävelyretken; hän jatkoi hymyillen: — Mutta vaikka minä nä'inkin hänen
lähtevän kaupungista, en voi kuitenkaan mennä takaamaan, että sinä
tulet saamaan häntä nähdä!
— Minä olen koettanut sitä kumminkin kymmenen kertaa, vaan aina
turhaan... enkä luule itselläni tänäänkään olevan onnea. Kuitenkin
tuntuisi minusta harmittavalta palata jälleen kotia, voimatta sanoa
nähneeni kuningasta! Niin, sinä naurat; mutta teille, täällä asuville,
on niin tavallista, että...
— Ei, älä sano sitä! Minä puolestani olen kylläkin ihastunut
kuninkaasen, ja minulla on suuret syyt... eikö minun oikeastansa tule
kiittää häntä siitä, että Enerot'in... että meidän tulevaisuutemme on
tullut turvatuksi?
— Ja tämäkö siis on hänen mieluinen Hagansa? — kysyi rouva Enerotin
käly, joka tultuaan kaupunkiin maaseudulta, nyt loi uteliaita
silmäyksiä tuohon valkoiseen lumihuntuun, joka peitti kedot sekä
keinui puiston lehdittömillä oksilla ja taivaanrannalla oli ripustanut
valkoisia köynnöksiä alati vihantaan havumetsään. — Niin suloista
on päästä maalle! Mutta nyt alkaa jo hämärtää, ja ennenkuin ehdimme
perille...
— Tulee pimeä. Niin, kentiesi haluat palata takaisin?
— Enpä suinkaan; me olemme jo tulleet niin pitkälle, että voimme hyvin
mennä perille asti. Kaikessa tapauksessa tulee linnan näkeminen olemaan
hauskaa, ja kuu on jo noussut. Kunhan et vaan pelkää kävellä näin
myöhään minun seurassani?...
— Minä pelkäisin enemmän, jos joku tahtoisi tulla pitämään meille
seuraa, — vastasi veitikkamaisesti tuo nuori rouva.
— Minä tarkoitin...
— Niin, kyllä minä olen käsittänyt sinua, kultaseni; mutta olemmehan
me ilman seikkailuksitta päässeet tännekin, ja minä toivon meillä
kotimatkallamme olevan samanlaisen onnen, kaikessa tapauksessa en
ainakaan minä pelkää.
— Noh, astukaamme sitte rivakkaasti. Klaara-tädin illallinen tulee
minulle oikein maistumaan. Tulethan sinä mukana hänen luoksensa?
— Sen kylläkin teen; Enerot on luvannut tulla minua sieltä hakemaan.
Näin jutellen ennättivät molemmat naishenkilöt linnan läheistöön. Kuu
oli nyt täydellisesti noussut, ja puut sekä maa kimaltelivat kauniisti.
Yhtäkkiä pysähtyi Maria, tarttuen kiivaasti kälynsä käsivarteen ja
osoittaen erääsen alakerrassa olevaan akkunaan: — Kas, tuossa on
kuningas! — lausui hän.
Hengittämättä ja äänetöinnä sekä kunnioituksen sekaisella
hämmästyksellä ja maaseutulaisen koko uteliaisuudella katseli nyt rouva
Enerot'in toveri kuninkaan tällä hetkellä kalpeita ja miettiväisen
näköisiä kasvoja.
— Vaiti, minä kuulen ääniä etäältä, joku tulee tännepäin, — lausui
Maria, ja jos me tahdomme välttää seikkailuja, on parasta vetäytyä
syrjään, luulen ma.
Mutta seisommehan me tässä varjossa...
— Tule, tule! — ja pitäen kälyänsä käsivarresta, riensi Maria sisään
eräästä läheisestä, avoinna olevasta ovesta. Vetäytyen erääsen piilossa
olevaan nurkkaan, näkivät he vähän tämän jälkeen kaksi kaapuihin
kiedottua miestä, jotka pysähtyivät muutamaksi silmänräpäykseksi sen
akkunan edustalle, jossa kuningas oli näyttäytynyt.
— Hänen piilossa pitämisensä sen aikaa, kuin hallitusmuodon muutos
tapahtuu, on minun mielestäni ainoa keino sen perillesaamiseksi, —
lausui nyt eräs ääni, jonka hiljaisen kuiskauksen nuot molemmat naiset
kuitenkin kuulivat.
— Hänen poisviemisensä täältä on todellakin mahdotointa, — vastasi yhtä
hiljaa toinen ääni, jolloin tuo ensimäinen puhuja vilkkaasti keskeytti:
— Mutta minä en tahtoisi tehdä hänelle mitään pahaa tahi vahingoittaa
hänen henk... vaiti, etkö kuullut mitään rapinaa? Rientäkäämme täältä!
— ja nuot molemmat salaperäiset vaeltajat katosivat puiston öisiin
varjoihin.
— Mitä ihmeen ihmisiä ne olivat, ja kestä he puhuivat? — kysyi rouva
Enerot, puristaen peljästyneenä kälynsä käsivartta. — Niillä oli
varmaan jotakin pahaa mielessä... niin, olipa tyhmästi, että rohkenimme
tulla tänne näin yksinämme.
— Olithan sinä äsken niin miehuullinen! Kas niin, rohkaise nyt mielesi,
ja lähtekäämme kumpikin jälleen kotimatkalle! Tunnin kuluttua istumme
taas levollisina "Kolmen Liljan" ravintolassa!
Rivakkain askelin menivät he taaskin kaupunkiin päin ja ilman
seikkailuitta pääsivät he kulkunsa perille.
Säkenöivän tulennoksen ääressä laskivat he nyt rouva Elfvingin
makuuhuoneessa pilaa tuntemastansa säikähdyksestä, ja tuo vieraisilla
oleva nainen ilmaisi ihastustansa siitä, että hän vihdoinkin oli saanut
nähdä kuninkaan: — vaikka vaan silmänräpäykseltä ja kuutamossa, —
lisäsi hän.
— Sinä et vaan ole koskaan tyytyväinen! — vastasi Maria hymyillen; —
mutta miten ruokahalusi laita on?
— Se on kylläkin oivallinen! Mutta mitä herkkuja te, Klaara-täti,
olette pöydälle asettaneetkaan?
— Vähä kutakin. Täällä on tänään ollut suuret päivälliset, muutamilla
upseereilla on ollut pienempi sali, ja kaikki pienet huoneet ovat
olleet täpöisen täynänsä. Niin, Jumala paratkoon, kyllä täällä väkeä
on, ja ihmisparalla on myöskin touhua sen mukaan. Valvomista myöhään
yöhön ja loppumatointa puuhaa, — vastasi rouva Elfving, joka tällöin
oli "Kolmen Liljan" ravintolan hyvin voiva emäntä ja joka nyt aikoi
omaisiensa seurassa viettää hauskaa iltahetkeä.
— Niin tämä juokseminen rasittaa ihmisen elinvoimia!
Nuot kumpaisetkin nuoret naiset nauroivat.
— Ja kuitenkin olette, täti, lihava kuin... kuin...
— Noh, antakaatte kuulua!
— Kuin pieni porsas...
— Oh, älkäätte imarrelko! — pyysi rouva Elfving ja läimäsi Marian
kälyä käsivarteen pyyhinliinalla, jolla hän hiveli muutamain
pääronanmuotoisten lasien jalkaa, ja tuo arvoisa emäntä jatkoi: —
Saihan sitä ennen hiukka lepoa, kun sinä, Maria, olit naimatoinna;
tosin tulit sinä tänne ompelemaan, mutta sinä olit yhtä paljo
kellarissa ja aitassa kuin ompeluksesi ääressäkin, ja minä sain
kuitenkin väliin hengähtää.
— Tänä iltana pääsette, täti, juoksentelemasta. Sallikaa minun pitää
huolta kaikesta, eihän nyt olekaan varsin paljo puuhaa, ja ruoan
jakaminenhan toimitetaan keittiössä. Kas niin tehkää hyvin ja istukaa!
Minä kyllä tiedän täällä vallitsevan järjestyksen...
— Mutta olithan äsken niin kaukana kävelemässä...
— Olisipa häpeää, jos minun ijälläni tuntisin itseni väsyneeksi!
Tätä lausuessansa pyörähti Maria keittiöön, ja hetken poissa oltuansa
tuli hän pyytämään kellarin avainta, sillä muutamat herrat olivat
pyytäneet pullollisen Bordeaux-viiniä.
— Ei sinun, lapsi-hyväni, tarvitse mennä kellariin; päivällisen jälkeen
asetin tänään muutamia pulloja sellaista viiniä salin loukkoon...
Hiukka nyökäyttäen päätänsä katosi Maria ja rientäen saliin avasi hän
tuohon mainittuun loukkoon johtavan tapettioven, joka loukko aikanansa
oli ollut pienten huoneiden välillä oleva läpikäytävä ja joka nyt
ainoastansa ohuella lautaseinällä oli niistä eroitettu.
— Vaiti, eikö joku ovi narissut? — kuuli Maria jonkun lausuvan
puoliääneensä, johon kysymykseen toinen nauraen vastasi:
— Sinäpä kuulet tänään pelkkää rapinaa, napsauksia ja narinaa!
— Niin, voit olla oikeassa, mutta, sacre Dieu, parasta on olla
varovainen!
— On, on, veliseni! Ei täällä ulkopuolella ei ole ketään, katsohan
itsekin!... Noh, sinä luulet siis kaikkien puolueiden tulevan
tyytyväisiksi?
— Meidän joukossamme ei ole ketään, joka ei ilolla käyttäisi
tilaisuutta saadaksensa tehdyn tekemättömäksi. En käsitä, miksi ei
hänen Aachenissa ollessaan käytetty hänen poissaoloansa vallankumouksen
toimeenpanemiseksi. Olihan uusi hallitusmuoto jo valmiiksi suunniteltu;
mutta he ovat epäröiviä, kun heidän tulisi toimia...
— Niin, parannusta ei ole toivomistakaan, ennenkuin hänestä pääsemme.
— Vaiti, älä puhu niin kovaa!
— Saammehan puhua asiasta, tarvitsematta siltä peljätä...
— Pyydän sinua vielä kerran, älä puhu niin kovaa, se voisi maksaa
meidän...
— Jopa!
— Ja kuka tulisi sitte ottamaan toimeksensa...?
— Sinä olot oikeassa! Minä _tahdon_ ja _tulen_ sen tekemään! Sota,
vakuuskirja, raskaat verot, ulkomaanmatkat, tuhlaaminen, ylellisyys,
tuhansien kansalaisten veri, joka on vuodatettu hänen mielioikkunsa
tyydyttämiseksi! Luulisinpa siinä olevan syntiluettelon, joka
ansaitsee...
— Ei niin kiivaasti, Juha Jaakko, sitä pyydän! Mutta enpä käsitä, miksi
ei meidän pieni kolmiapilaamme tulekaan koolle tänä iltana, vaikka
hänkin niin varmaan lupasi tulla...
— Kolmiapilaamme? Ei, sano neliapilaamme — onnen lehtemme — siksi
itseämme nimittäkäämme. Niin, nyt ei hän enään tule, kello on puoli
yhdeksän; mutta kentiesi hän peräytyykin.
— Sitä hän ei tee, siinä tapauksessa hänet hyvin tunnen jo entisistä
ajoista... lapsuudesta asti; minä takaan hänen puolestansa!
— Tänä iltanahan meidän pitää määrätä tilaisuus...
—Sellainen kyllä ilmestyy.
— Naamiaisissa, mitä siitä sanot? Tahi kentiesi Geflessä? Niin, tästä
lähtein tulen minä seuraamaan _sitä miestä_ ikäänkuin hänen varjonsa.
Mutta vaiti, kentiesi Aadolf Ludvig tulee, sillä nyt minäkin varmaan
kuulin jotakin rapinaa.
— Niin, katsokaamme!
Maria, joka noita ensimäisiä lauseita puhuttaessa oli seisonut hiljaa
ja liikkumatta sekä hengittämättä kuullellut tätä salaperäistä
keskustelua, lähti nyt hiljaa liikkeelle ja riensi pois tuon ohuen
lautaseinän vierestä. Mennen huomaamatta salista, tuli hän vähän
jälkeenpäin rouva Elfving'in makuuhuoneesen. Hämmästyksellä huomattiin
hänen kalpeutensa ja hänen vastaansa huudettiin:
— Mitä, Jumalan nimessä, on tapahtunut? Istu tähän, vapisethan sinä
kuin haavan lehti! Oletko sairas? Oletko juossut itsesi lämpöiseksi ja
sitte vilustunut? Kas niin, juo tilkkanen viiniä!
— Ei se ole mitään, ei laisinkaan mitään,— vastasi tuo nuori rouva,
niin pian kuin hänelle annettiin tilaisuutta puhua, — minä vaan hiukka
peljästyin...
— Vaiti, vaiti, ei sanaakaan! — lausui rouva Elfving, pannen lihavan
kätensä Marian huulille, — minä ymmärrän, mutta sellaisesta ei pidä
koskaan puhua, sillä se vaikuttaa aina pahaa. Niin, kyllä minä tiedän,
ett'ei tuolla salissa kaikki ole oikein, se on vanha, tuttu asia, mutta
kukapa sitä nyt tuli ajatelleeksikaan... minä tarkoitin vaan hyvää
säästäessäni sinua tarvitsemasta mennä pakkasessa kellariin... näitkö
sinä päättömän miehen tahi valkoisiin puetun naisen? Tahi kentiesi
harmaisiin puetun ukon punaisella...?
— En, en, vastasi hymyillen Maria, — en en mitään sellaista,
täti-hyväni!
— Niin, älä vaan puhu siitä, vaan ole vaiti kaikin mokomin, lapseni!
Siitä puhuminen voi kolmen päivän sisään tuottaa sinulle kuoleman!
Huu, minua oikein karmii! En kuolemaksenikaan uskalla mennä tuonne
ylös. Gertrud ottakoon avaimen ja menköön kellariin... kai herrat
ihmettelevät, miksi heille ei vielä ole tuotu viiniä... hyvänen aika,
mikä tapahtuma! Ei koskaan ole meidän vieraillemme näin sattunut, ja
mitähän he ajattelevatkaan...? Kas niin, nyt he jo ovat menneet pois,
senpä todella voin aavistaakin! Meidän ravintolamme joutuu pahaan
huutoon huonosta kohtelemisesta, ja mieheni tulee kai raivoiseksi!
Niin, älä ole pahoillasi, Maria, ethän sinä voi mitään siihen... ei
maksa vaivaa tulla liioin pahoillensa, jos pari vierasta meneekin
pois, ja sen tulen kylläkin sanomaan miehelleni, jos hän siitä ärisee.
Juokaamme itse viinimme, ja sen me kyllä ansaitsemmekin.
— Melkein tällä tavoin jutellen jatkoi rouva Elfving käymistänsä
keittiön ja huoneiden välillä, samalla kuin Maria hiukan toivutteli
itseänsä.
Niin, mitä kaikkea hän olikaan saanut kuulla tänä iltana! Olihan
selvää, että puhe tarkoitti kuningasta! Mutta mitä voisi hän tehdä
näiden kuultujen sanojen johdosta? Eikö ne ilmaisseet jotakin
kapinanyritystä? Ja keitä nämät vaaralliset vieraat olivat? Maria
koetti saada tästä selkoa: — hienoja herroja, aatelismiehiä — oli
kaikki, mitä hän sai tietää.
Mietiskellen ajatuksissansa kaikkea tätä, ryhtyi hän vähitellen
pakinoimiseen. Tuo pieni seura, johon nyt oli tullut lisäksi hänen
miehensä, ravintolan isäntä Elfving, oli iloisena istuutunut
katettuun pöytään, ja "Kolmen Liljan" arvoisa emäntä nautti useampia
saksanhirvi-paistin viipaleita sekä voikakkuja syltin kera, vakuuttaen
tykkänään menettäneensä ruokahalunsa sekä että huoneissa, joissa
kummitteli, oli oikein hirveä asua.