Magdalena istui äitinsä rinnalla. Tuota hyvää sopua ja rakkautta, joka
näiden välillä aina oli vallinnut, verhosi nyt ikäänkuin peittävä
huntu. Ei niin, kuin olisi äiti ja tytär rakastaneet toisiansa vähemmin
kuin ennenkään; mutta äidin oli valloittanut värisyttävä levottomuus
lapsestansa; ja voiko tämäkään suoraan katsella äitinsä silmiin?
Tämä ei ollut Magdalenalle helppo asia, ja heidän liikkeissänsä oli
jäykkyys sekä heidän sanoissansa laimeus, jota ei kumpikaan rohjennut
ehkäistä, pelosta että joko toinen lausuisi tahi toinen saisi kuulla
liian paljo.
Heidän pakinoimisensa ei siis koskenut heitä itsiänsä, vaan he pysyivät
kumpikin puoluettomalla alalla ja koettivat sanoa toisillensa totuuden
keskustelematta suorastansa niin arkaluontoisesta asiasta, kuin tuo
häviämätöin pilkku nuoren tytön nimessä ja hyvässä maineessa on.
He juttelivat nyt sangen ystävällisesti. Pentistä, Magdalenan
rakkaimmasta veljestä sekä iloisesta ja reippaasta leikkitoverista.
— Lapset pienet, surut pienet, lapset isot, surut suuret, — lausui
kreivitär Rudenschöld, luoden äkisti silmäyksen Magdalenaan. Pentti
saattaa minulle paljo huolta, hän on liian rohkea liian varomatoin...
ah, niin, varomatoin! — Hän huokasi, ja hänen silmäyksensä
kiinnittyivät taasen tyttäreensä.
— Oh, hän tulee kait järkevämmäksi, hänen täytyy kait tulla siksi, —
vastasi Magdalena, koettaen näyttää hämmästymättömältä; — hänellä on
niin hellä ja hyvä sydän.
— Ja luuletko siis tämän tulevan _puhumaan minun puolestani_... ja että
hän tulee _säälimään_ minun tuskaani?
— Varmaan, varmaan?
— Niin, kentiesi. Lapsen rakkaus voi tosin olla suuri, mutta
äidinrakkaus... sitä et sinä voi käsittää... et voi käsittää minun
levottomuuttani ja pelkoani.
Magdalena hento vartalo värisi, mutta voittaen mielenliikutuksensa,
silmäili hän suloisesti hymyillen äitiänsä; ei millään tavalla voinut
hän nyt puhua. Pelko, että hän saattaisi äidillensä menehtymättömän
surun, valtasi hänet ahdistuksella, ja äitinsä rauhoittaminen ja kaiken
pelon poistaminen häneltä oli kaikki, mitä Magdalena tällä hetkellä
halusi.
— Niin, kentiesi ei se olekaan mitään, — lausui kreivitär Rudenschöld,
joka Magdalenan hymyilystä sai uutta toivoa ja uutta voimaa — kentiesi
on se vaan juorupuhetta... panettelemista...
— Mitä hänestä sitte jutellaan? — kysyi Magdalena, koettaen hämmentää
asiata.
— Hänestäkö? Ah, niin!... Kevytmielisten toverien seura, jossa saadut
esimerkit ovat vaaralliset sellaiselle luonteelle, kuin hänellä on...
siinä on kaikki, mutta siinä on kylläksi herättämään minussa pelkoa.
Toivoisin sydämestäni hänen tulevan varovaisemmaksi... häneltä kuluu
paljo rahaa, ja sinä tiedät minun varallisuuteni. Vaiti, luulenpa
kuulevani hänen askeleensa.
— Minä tulen puhumaan tästä hänelle.
— Ei nyt. Joskus toiste, kun joudutte kahdenkesken, on parempi.
— Kuten haluatte, äitini, — lausui Magdalena, suudellen hellästi
äitinsä kättä. Mikä anteeksi rukoileminen tässä suudelmassa olikaan!
Mikä pelko, ett'ei hän voisi lykätä kauaksi selityksen antamista eikä
ajan pitkään estää äitiänsä kuulemasta niitä huhuja, joita Magdalena
tiesi itsestänsä olevan kulkemassa. Siis näki hän helpoituksen
tunteella yksissä olon äitinsä kanssa keskeytetyksi ja hymyillen
tarjosi hän kättä Pentille:
— Noh, mitä uutta, veliseni? — kysyi hän iloisesti.
— Uuttako? Sen kait pitäisi koskea uusia kuoseja? — lausui tuo uljas
ja pulska kaartin upseeri, joka veitikkamaisella silmäyksellä katseli
tuota karvanahka ranteista päähinettä, joka Magdalenalla oli ollut
päässänsä ja jonka hän oli laskenut marmoripöydälle. Näenpä sinunkin
käyttäväsi puolalaista päähinettä! Potocki seurueneensa on tehnyt
kuoseissa perinpohjaisen mullistuksen, ja aina siitä ajasta asti, kuin
kuningas on esiintynyt Taratalka-nutussa (49), on...
— Se puku on soma ja soveltuu hänelle erinomaisen hyvin.
— Puolan kruunu soveltuisi myöskin hänelle, luullakseni.
— Hyvänen aika, mitä puhetta se on, Pentti, — keskeytti häntä äitinsä.
— Mitä vaan on joka ihmisen kielellä... Kustaa-kuningas pyrkii Puolan
kuninkaaksi. Se on tietty asia, että hän pitää sen maan kruunua vanhana
Vasa-suvun perintönä. Tuleepa hauska nähdä, miten hän aikoo suoriutua
uskonnon kysymyksestä!... Kentiesi saamme jonakin kauniina päivänä
kuninkaan, joka tunnustaa katholilaista...
— Pyydän sinua, Pentti, itsesi ja meidän tähdemme, ajattele hyvin,
ennenkuin puhut tuollaista! Ne ovat liian vaarallisia asioita...
— En minä, äitikultani, mitään pahaa tarkoita! Magdalenahan tiedustelee
uutisia, ja minä... mutta ryhtykäämme johonkin muuhun, joka kentiesi
enemmän miellyttää sisartani: sinun entinen vihapitosi, paroni
Reuterholm, tulee taas pian matkustamaan.
— Kernaasti minun puolestani...
— Joku aika sitte oli hänen ja kuninkaan välillä ollut kiivas
kohtaus, joka viimeksimainittu oli nuhdellut häntä valtiollisista
mielipiteistänsä sekä hänen kapinallisesta mielenlaadustansa ja
yhteydestänsä Ranskassa olevien, vallankumouksellisten seurain kanssa,
ja kuninkaan sanotaan kiivaudessansa menneen niin pitkälle, että
hän riisti Reuterholm'ilta sen eläkkeenkin, jota hän sitte viime
valtiopäiväin on nauttinut.
— Syyttä ei kuningas suinkaan ole vihastunut! Minä puolestani on tiedä
ketään vastenmielisempää ihmistä, kuin Reuterholm, joka on tullut
ikävämmäksi kuin koskaan ennen, oleskeltuansa Parisissa, jossa hän
oli joutunut n.s. salatieteilijäin seuraan, jotka ovat eriskummaisia
puoleksi hupsuja ihmisiä. Niin, hänellä on omituinen mielitekonsa, —
lisäsi Magdalena hymyillen: hermosähköllä nukuttajia, aaveennäkijöitä,
haaveilijoita, siinä hänen miehensä!...
— Ja niiden avulla hän kokonansa panee Kaarlo-herttuankin sekaisin.
Niin, kuinka voisi tämä tulla toimeen ilman parhainta ystäväänsä!
Kuningas...
— Pentti-hyväni, — keskeytti häntä heleästi naurahtaen Magdalena, —
etpä ole tänään muuta tehnytkään, kuin puhunut kuninkaasta!
— Enkö muuta? Noh, niin, eipä sitä paljo olekaan ihmettelemistä, sillä
minä olin tänään aamiaisilla, ja siellä puhuttiin... Niin, minuun ei
kaikki tuo todellakaan koske! Mutta Kustaa-kuninkaalla on suuri puolue
vastassansa, ja nuori Ribbing nauroi sydämellisesti kolttosellansa,
kun hän meni kuningasta vastaan punaiseen hännystakkiin puettuna (50),
ja sekä hän että Liljehorn sanoivat suorastaan kuninkaan menettäneen
järkensä!
— Liljehorn, jonka on kiittäminen Kustaa-kuningasta kaikesta? Ei, tämä
on mahdotointa! — huudahti Magdalena. — Olenpa hänen äsken kuullut
puhuvan kuninkaalle mitä nöyrimmillä ja mielittelevimmillä sanoilla...
Ja että hän sitte rupeaa... ei, älä seurustele, Pentti, näiden ihmisten
kanssa, joiden vilppi herättää minussa todellista inhoa!
— Malla-kultani, älä tule noin tuimetuksiisi monioista ohimennen
lausutuista sanoista. Jospahan olisit kuullut...
— En tahdo enään kuulla enempää! "Ohimennen lausuttuja sanoja!"
Minä tunnen ne sellaiset: kerrottuina mies mieheltä käyvät ne pian
täysistä tosista. — Magdalena vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi,
ja sitte lisäsi hän hymyillen kiivaudellensa: — Niin, panetteleminen
ja väärät syytökset takanapäin, mielisteleminen, mateleminen ja
epäjumaloiminen edessäpäin, sellainen on tavallisesti maailman meno! Ja
mitä Kustaa-kuninkaasen erittäin tulee, tarvitsee hän todellakin suuren
neronsa, ett'ei menettäisi järkeänsä!
Magdalena oli viimeisiä sanoja lausuessansa kietonut huivin
olkapäillensä ja laskien tuon pienen puolalaisen lakin päähänsä, lausui
hän äidillensä sydämelliset jäähyväiset, ojensi Pentille kätensä ja
lisäsi iloisesti:
— Hoida vaan itseäsi, Pentti-kultani, ja sitä sinä todella
tarvitsetkin, sillä pitihän sinun tulla kenraaliksi mitä pikemmin!
— Ja rikkaaksi sekä mahtavaksi, älä suinkaan tätä unohda, — lisäsi hän
hymyillen, seuraten sisartansa ulkona odottavaan kantotuoliin.
Kun se, vieden neiti Rudenschöld'iä, kulki Pohjoismalmi-torin poikki
(nykyisen Kustaa Aadolfin torin), näkyi hänen vierellänsä äkkiä
loistava ratsastaja-joukko, jonka eturivissä paroni Armfelt, pää
pystyssä ja uljaalla ryhdillä, antoi tulisen ratsunsa vitkallisesti
ravata, tervehtien ritarillisesti Magdalenaa. Tämän äidin tuskalliset
silmäykset ja puolittain lausumat viittaukset olivat kalvavia
muistutuksia, ja samalla kuin purppuranpuna peitti hänen otsansa ja
poskensa, loi hän silmäyksensä pois Armfelt'ista.