NELJÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

— Älkäätte panko pahaksenne, että olen rohjennut tunkea tänne saakka;

mutta en ole voinut hillitä sydämeni halua saada itse kiittää teitä,

armollinen neiti!

Se oli Maria Holm, tätä nykyä rouva Eneroth, neiti Rudenschöldin

entinen ompelijatar, joka tällä tavoin ilmaisi sydämensä kiitollisuutta.

— Oletteko nyt todellakin onnellinen?

— Minun mieheni on niin hyvä, äitini ja sisareni ovat luonani, ja me

tulemme kaikki hyvin toimeen. Niin, minä olen niin onnellinen, ja

teidän kauttanne, armollinen neiti, ovat kaikki: nämät levolliset

päivät tulleet! — Marian tavallisesti kalpeilla kasvoilla oli rusottava

hohto, jonka riemu ja kiitollisuus oli synnyttänyt: — Että te, neiti

ajattelitte kaikkea tuota, jota minä koetin kuvailla itselleni pelkäksi

mielettömyydeksi, mahdottomuudeksi ja hulluudeksi... ja että minä

kerta satuin teille mainitsemaan lapsellisesta lemmestäni, kuinka

kummalliselta minusta kaikki tämä tuntuu! Niin, mikä harvinainen onni

minulla oli ensi kerran sattuessani teidän läheisyyteenne, se oli

Daschka-kreivittären luona. Ah, te, armollinen neiti, olette unohtaneet

kaiken tämän, vaan en minä, en koskaan!

Tuo umpimielinen ja kaino tyttö oli tullut aviovaimoksi, ja tuon

nuoren aviovaimon onnellisuus pani sanat vierimään hänen autuudesta

hymyileviltä huuliltansa.

— Niin, niin, Daschka-kreivittären, — kertoi Magdalena, ja hänen

ajatuksensa riensivät taasen tuohon ensimäiseen viehättävään nuoruuden

aikaan, jolloin lapsuus riehakkaana leikintekona oli hänen takanansa

ja tulevaisuus ikäänkuin tämän vaiherikkaana jatkona hänen edessänsä:

entisyys muserretuista nukenpäistä ja tulevaisuus muserretuista

sydämistä...

Hiljainen huokaus nousi Magdalenan povesta. _Nyt_ ja _silloin_,

kuinka erinkaltaista! Vihlovalla levottomuuden tunteella silmäili hän

Marian, — tuon huolettoman ja viattoman — tyyniä, levollisia kasvoja;

ah, sellainen olisi hän itsekin voinut olla! — Daschka-kreivittären,

niin, se oli silloin! — kertoi Magdalena: — Mihinkähän tuo iloinen,

veikistelevä venakko oli joutunut? Mihin olivat joutuneet hänen kaikki

senaikuiset ihailijansa? Ja minkähän tuloksen hänen oma haaveileva

käsityksensä elämästä oli saavuttanut?

— Ja sitte... jatkoi Maria, — oletteko, armollinen neiti unohtanut sen

päivän, jolloin kohtasimme metsäpolulla?

— Juuri tämän suvipäivän, tämän elämäni suvipäivän ja kaikkein niiden

viattomain lapsellisten muistojen johdosta, jotka olivat tämän

päivän kanssa yhteydessä, tulinkin teitä ajatelleeksi! Kaikki nämät

sydämelleni niin rakkaat muistot haluaisin vielä kerran saada elää

uudestansa ja pysähtyä niihin!

Alakuloisuuden vivahdus himmensi Magdalenan silmissä olevaa tulta,

auringon säteet valuivat hänen kultaisille kutrillensa, ja hänen

paisuville huulillensa ilmautui murheellisen kaipuun hymyily.

Maria huomasi koskettaneensa joitakuita Magdalenalle surullisia

muistoja, — tällä jalosukuisella neidillä, joka näytti hänestä kuuluvan

ylhäisempään maailmaan, — voiko hänelläkin todella olla jonkinlaista

surua? — Hämmästyksellä kysyi Maria tätä itseltänsä, ja kyyneleet

kostuttivat hänen silmänsä, kun hän, kädet ristissä, hiljaa lausui: —

Ah, jospa voisin jollakin tavalla osoittaa kiitollisuuttani!

— Teidän pitää silloin tällöin tulla tänne sanomaan minulle, että

olette onnellinen, — vastasi Magdalena tuolla sievällä, iloisen

avosydämisyyden sekaisella kohteliaisuudella, jota hän, vaikka

sydämensä pohjassa olisikin ollut mitä tahansa, kuitenkin aina osasi

käyttää, ja jossa olikin hänen suurin viehätysvoimansa, — teidän pitää

välistä tulla tänne, se tulee todellakin tekemään minut iloiseksi...

Näillä jäähyväisillä meni Maria pois, ja jäätyänsä yksin, meni

Magdalena suorastaan ruhtinattaren luokse, joka esihuoneessa hän

tapasi Södermanlannin herttuan.

— Mikä onnellinen kohtaus! — lausui Kaarlo-ruhtinas hymyillen.

— Siihen tarvitaan teidän korkeutenne suuri suosio, että pidätte tämän

onnenanne, — vastasi Magdalena, aikoen nöyrästi tervehtien mennä hänen

ohitsensa.

— Ei sellaista kiirettä, neiti Rudenschöld-hyväni, se auringonpaiste,

jonka teidän läsnäolonne luo, on yhä vaan ohikiitäviä säteitä.

Suvaitkaatte viipyä muutama minuutti, että saan ilmaista teille sitä

harrasta ihantelemista, jota omannan kauneudellenne ja nerollenne.

— Olen todellakin hämilläni, kun en voi löytää kyllin soveliaita sanoja

vastatakseni teidän korkeutenne korulauseista.

— Ei _korulauseisin_, neiti Rudenschöld; nämät ovat sydämeni todellisia

ajatuksia.

— Se on liian suuri armo, teidän korkeutenne!

— Te tahdotte taaskin minut jättää? Mitä teillä oikeastansa on minua

vastaan?

— En tiedä, onko minulla mitään teitä vastaan... minä tiedän vaan,

ett'eivät ajatukseni milloinkaan ole harhailleet niin kauas... niin

korkealle, kuin teidän kuninkaalliseen korkeuteenne.

— Kovaa puhetta, neiti-hyväni, josta minä voisin tuntea itseni

loukatuksi!

— Pyydän anteeksi, teidän korkeutenne, mutta minä arvelin teidän

kysymyksenne vaativan totuutta sisältävän vastauksen.

— Noh, olkoon niinkin! Te olette kuitenkin aina yhtä viehättävä,

ja minä rukoilen siis, että te joskus suvaitsisitte ajatuksissanne

muistella minuakin! Niin, Magdalena, ihana viehättävä Magdalena,

minä lemmin teitä, ja minä pitäisin itseni onnellisimpana ihmisenä,

jos te tahtoisitte... jos te voisitte vastata minun tunteisiini! —

Kaarlo-ruhtinas oli puolittain polvistuneena tarttunut Magdalenan

käteen, jolle hän painoi suutelolta.

— Kaikki vaihettelee tässä maailmassa, _nyt_ on _minun_ vuoroni tuntea

itseni loukatuksi, — ja puolittain iloisen ja puolittain vihastuneen

näköisenä veti hän pois kätensä, jatkaen: — ja kerrassansa pyydän,

että teidän korkeutenne nyt viimeisen kerran pitäisi minulle tällaista

loukkaavaa puhetta!

Ennenkuin herttua ennätti sitä estää, oli Magdalena jo pois huoneesta.

Suljetun oven ollessa itsensä ja Kaarlo-ruhtinaan välillä, hengähti

Magdalena helpommin; hänen poskensa hehkuivat, ja hänen sydämensä

tykytti ankarasti. — Kuinka voi hän _rohjeta_? — Hän painoi kättään

kovasti rintaansa. — _Hänkin, kuinka rohkeni hänkin!_ — nämät

puoliääneen lausutut sanat kuuluivat milt'ei huokaukselta. Tuo ihana

Magdalena Rudenschöld huokasi kasvojensa juonteiden vienouden,

suloisuuden ja viehättävän ihanuuden vuoksi... Ainoastansa yhdellä

oli oikeus riemuita niiden suloudesta, ainoastansa yhdellä oli

hänen sydämensä ja tulisi muuttumatta olemaan. Tuolla pikaisella

vaihettelevaisuudella, joka oli hänen luonteessansa, pudisteli hän nyt

keveitä, kullanhohtavia kutriansa.

— _Hyi sentään!_ — lausahti hän pienellä ivallisella naurulla.

Magdalena Rudenschöld: Historiallinen kertomus Kustaa III:n ja herttua-hallitsijan ajoilta · 第 49 / 80 题