— Älkäätte panko pahaksenne, että olen rohjennut tunkea tänne saakka;
mutta en ole voinut hillitä sydämeni halua saada itse kiittää teitä,
armollinen neiti!
Se oli Maria Holm, tätä nykyä rouva Eneroth, neiti Rudenschöldin
entinen ompelijatar, joka tällä tavoin ilmaisi sydämensä kiitollisuutta.
— Oletteko nyt todellakin onnellinen?
— Minun mieheni on niin hyvä, äitini ja sisareni ovat luonani, ja me
tulemme kaikki hyvin toimeen. Niin, minä olen niin onnellinen, ja
teidän kauttanne, armollinen neiti, ovat kaikki: nämät levolliset
päivät tulleet! — Marian tavallisesti kalpeilla kasvoilla oli rusottava
hohto, jonka riemu ja kiitollisuus oli synnyttänyt: — Että te, neiti
ajattelitte kaikkea tuota, jota minä koetin kuvailla itselleni pelkäksi
mielettömyydeksi, mahdottomuudeksi ja hulluudeksi... ja että minä
kerta satuin teille mainitsemaan lapsellisesta lemmestäni, kuinka
kummalliselta minusta kaikki tämä tuntuu! Niin, mikä harvinainen onni
minulla oli ensi kerran sattuessani teidän läheisyyteenne, se oli
Daschka-kreivittären luona. Ah, te, armollinen neiti, olette unohtaneet
kaiken tämän, vaan en minä, en koskaan!
Tuo umpimielinen ja kaino tyttö oli tullut aviovaimoksi, ja tuon
nuoren aviovaimon onnellisuus pani sanat vierimään hänen autuudesta
hymyileviltä huuliltansa.
— Niin, niin, Daschka-kreivittären, — kertoi Magdalena, ja hänen
ajatuksensa riensivät taasen tuohon ensimäiseen viehättävään nuoruuden
aikaan, jolloin lapsuus riehakkaana leikintekona oli hänen takanansa
ja tulevaisuus ikäänkuin tämän vaiherikkaana jatkona hänen edessänsä:
entisyys muserretuista nukenpäistä ja tulevaisuus muserretuista
sydämistä...
Hiljainen huokaus nousi Magdalenan povesta. _Nyt_ ja _silloin_,
kuinka erinkaltaista! Vihlovalla levottomuuden tunteella silmäili hän
Marian, — tuon huolettoman ja viattoman — tyyniä, levollisia kasvoja;
ah, sellainen olisi hän itsekin voinut olla! — Daschka-kreivittären,
niin, se oli silloin! — kertoi Magdalena: — Mihinkähän tuo iloinen,
veikistelevä venakko oli joutunut? Mihin olivat joutuneet hänen kaikki
senaikuiset ihailijansa? Ja minkähän tuloksen hänen oma haaveileva
käsityksensä elämästä oli saavuttanut?
— Ja sitte... jatkoi Maria, — oletteko, armollinen neiti unohtanut sen
päivän, jolloin kohtasimme metsäpolulla?
— Juuri tämän suvipäivän, tämän elämäni suvipäivän ja kaikkein niiden
viattomain lapsellisten muistojen johdosta, jotka olivat tämän
päivän kanssa yhteydessä, tulinkin teitä ajatelleeksi! Kaikki nämät
sydämelleni niin rakkaat muistot haluaisin vielä kerran saada elää
uudestansa ja pysähtyä niihin!
Alakuloisuuden vivahdus himmensi Magdalenan silmissä olevaa tulta,
auringon säteet valuivat hänen kultaisille kutrillensa, ja hänen
paisuville huulillensa ilmautui murheellisen kaipuun hymyily.
Maria huomasi koskettaneensa joitakuita Magdalenalle surullisia
muistoja, — tällä jalosukuisella neidillä, joka näytti hänestä kuuluvan
ylhäisempään maailmaan, — voiko hänelläkin todella olla jonkinlaista
surua? — Hämmästyksellä kysyi Maria tätä itseltänsä, ja kyyneleet
kostuttivat hänen silmänsä, kun hän, kädet ristissä, hiljaa lausui: —
Ah, jospa voisin jollakin tavalla osoittaa kiitollisuuttani!
— Teidän pitää silloin tällöin tulla tänne sanomaan minulle, että
olette onnellinen, — vastasi Magdalena tuolla sievällä, iloisen
avosydämisyyden sekaisella kohteliaisuudella, jota hän, vaikka
sydämensä pohjassa olisikin ollut mitä tahansa, kuitenkin aina osasi
käyttää, ja jossa olikin hänen suurin viehätysvoimansa, — teidän pitää
välistä tulla tänne, se tulee todellakin tekemään minut iloiseksi...
Näillä jäähyväisillä meni Maria pois, ja jäätyänsä yksin, meni
Magdalena suorastaan ruhtinattaren luokse, joka esihuoneessa hän
tapasi Södermanlannin herttuan.
— Mikä onnellinen kohtaus! — lausui Kaarlo-ruhtinas hymyillen.
— Siihen tarvitaan teidän korkeutenne suuri suosio, että pidätte tämän
onnenanne, — vastasi Magdalena, aikoen nöyrästi tervehtien mennä hänen
ohitsensa.
— Ei sellaista kiirettä, neiti Rudenschöld-hyväni, se auringonpaiste,
jonka teidän läsnäolonne luo, on yhä vaan ohikiitäviä säteitä.
Suvaitkaatte viipyä muutama minuutti, että saan ilmaista teille sitä
harrasta ihantelemista, jota omannan kauneudellenne ja nerollenne.
— Olen todellakin hämilläni, kun en voi löytää kyllin soveliaita sanoja
vastatakseni teidän korkeutenne korulauseista.
— Ei _korulauseisin_, neiti Rudenschöld; nämät ovat sydämeni todellisia
ajatuksia.
— Se on liian suuri armo, teidän korkeutenne!
— Te tahdotte taaskin minut jättää? Mitä teillä oikeastansa on minua
vastaan?
— En tiedä, onko minulla mitään teitä vastaan... minä tiedän vaan,
ett'eivät ajatukseni milloinkaan ole harhailleet niin kauas... niin
korkealle, kuin teidän kuninkaalliseen korkeuteenne.
— Kovaa puhetta, neiti-hyväni, josta minä voisin tuntea itseni
loukatuksi!
— Pyydän anteeksi, teidän korkeutenne, mutta minä arvelin teidän
kysymyksenne vaativan totuutta sisältävän vastauksen.
— Noh, olkoon niinkin! Te olette kuitenkin aina yhtä viehättävä,
ja minä rukoilen siis, että te joskus suvaitsisitte ajatuksissanne
muistella minuakin! Niin, Magdalena, ihana viehättävä Magdalena,
minä lemmin teitä, ja minä pitäisin itseni onnellisimpana ihmisenä,
jos te tahtoisitte... jos te voisitte vastata minun tunteisiini! —
Kaarlo-ruhtinas oli puolittain polvistuneena tarttunut Magdalenan
käteen, jolle hän painoi suutelolta.
— Kaikki vaihettelee tässä maailmassa, _nyt_ on _minun_ vuoroni tuntea
itseni loukatuksi, — ja puolittain iloisen ja puolittain vihastuneen
näköisenä veti hän pois kätensä, jatkaen: — ja kerrassansa pyydän,
että teidän korkeutenne nyt viimeisen kerran pitäisi minulle tällaista
loukkaavaa puhetta!
Ennenkuin herttua ennätti sitä estää, oli Magdalena jo pois huoneesta.
Suljetun oven ollessa itsensä ja Kaarlo-ruhtinaan välillä, hengähti
Magdalena helpommin; hänen poskensa hehkuivat, ja hänen sydämensä
tykytti ankarasti. — Kuinka voi hän _rohjeta_? — Hän painoi kättään
kovasti rintaansa. — _Hänkin, kuinka rohkeni hänkin!_ — nämät
puoliääneen lausutut sanat kuuluivat milt'ei huokaukselta. Tuo ihana
Magdalena Rudenschöld huokasi kasvojensa juonteiden vienouden,
suloisuuden ja viehättävän ihanuuden vuoksi... Ainoastansa yhdellä
oli oikeus riemuita niiden suloudesta, ainoastansa yhdellä oli
hänen sydämensä ja tulisi muuttumatta olemaan. Tuolla pikaisella
vaihettelevaisuudella, joka oli hänen luonteessansa, pudisteli hän nyt
keveitä, kullanhohtavia kutriansa.
— _Hyi sentään!_ — lausahti hän pienellä ivallisella naurulla.