Nuot kolme sotaretkeä Venäjätä vastaan olivat päättyneet. Kumpaisenkin
sotivan valtakunnan hallitsija oli puolestansa ikävöinyt rauhaa.
Kustaa-kuningas oli väsynyt sisällisistä ja ulkonaisista riidoista;
hänen aikeensa koota kaikki puolueet isänmaan lipun ympärille eivät
olleet onnistuneet, vaan siitä huolimatta oli hän saavuttanut etuja ja
voittoja sekä onnistunut tehdä vastarintaa vihollisille. Katharina,
joka kentiesi pelkäsi sitä yksimielisyyttä ja innostusta, joka ehkä
voisi herätä oloon saavutetuista voitoista, oli ollut yhtä halukas
kuin Kustaa-kuningaskin saamaan lopun tästä sodasta, ja Verälän rauhan
sopimuksen allekirjoitettua, elokuun 14 p. 1790, piti Kustaa kuningas
juhlallisen tuloretkensä Tukholmaan, elokuun 30 p. 1790.
Kuninkaan väsymätöin sielu työskenteli kotimaisten olojen
järjestämisessä, urhollisten soturein sekä kaikkein, jotka tässä
sodassa olivat itsensä kunnostaneet, palkitsemisessa ja teki yhä
jättiläissuunnitelmia tulevaisuuden varalta sekä otti samalla innolla
kuin ennenkin osaa toisten valtakuntain asioihin etenkin tuon nyt
niin onnettoman Ranskan, ja Moniteurin, Journal de Paris'in ja muiden
sanomalehtien vuoksi laiminlyötiin milt'ei kaiken muun lukeminen.
Aina Ranskan vallankumouksen alusta oli hän seurannut sen kehittymistä
mitä suurimmalla hartaudella ja hän oli se hallitsija, joka muita
selvemmin käsitti sen merkityksen ja surulliset seuraukset.
— Niin, Elis-hyväni, — lausui kuningas, joka jutellen näistä
vaiherikkaista ajoista astuskeli edestakasin Schröderheim'in rinnalla,
— Ranskan kuningaskunnan vaarallinen asema on epäkohta, joka voi kojua
kaikkiin kuningaskuntiin. Muutamat viestit ovat vaikuttaneet minussa
sellaisen hirmun, että niitä ajatellessani kauhistun. Ei tullut unta
silmiini sinä yönä, kun sain kuulla tuon riehuvan roistojoukon antaneen
Feneloun pään hänen vävynsä Berthierin suudeltavaksi; koko yön oli tuo
kauhea näky silmissäni enkä voinut nukkua vähääkään. Kuitenkin nukuin
minä makeasti yöllä ennen elokuun 19 päivää. Ei, minä kammoksun tätä
vallankumousta, minä vihaan sitä!... Maasta paenneille Bourboneille
tahdon tarjota suojapaikkaa valtakunnassani ja minä tahdon tehdä
kaikki, ollakseni muiden hallitsijani luona hyödyksi Ludvig XVI:sta
asialle.
— Teidän majesteettinne hyvä ja jalo sydän on aina sama!
— Se ei kannata mainitsemista, Elis. Enhän olisi ihminenkään, jos en
nyt ponnistaisi kaikkia voimiani. Axel Fersen on tätä nykyä Parisissa
ja ystävällisessä yhteydessä kuninkaallisen perheen kanssa; hän auttaa
Maria Antoinettea, ja tunnen itseni levolliseksi, tietäessäni heillä
hänessä olevan luotettavan ystävän, jolla on pää ja sydän paikallansa.
Ja itsekin lähden kentiesi sinne vast'edes, niin saammehan nähdä...
— Teidän majesteettinne innolla ja nerolla saatane kentiesi jotakin
toimeen tässä onnettomassa asiassa, jos vaan nuot muut vallat...
— Pitäisihän kaikkein olla halukkaat tukahuttamaan... niin, kaikissa
tapauksissa luulen herättäneeni Katharina-keisarinnan halun ja
toivon saavani pysymään sen vireillä, sillä hän käsittää selvään
esimerkin tuottaman vaaran, innostuksen voiman ja kansassa heränneiden
liikkeiden tarttuvaisuuden, joka on levinnyt Amerikan aarniometsistä
Ranskaan saakka ja joka vallattomuuden viehätyksen ja petollisen
kaunopuheisuuden houkuttelemisien kannattamana on erittäin sovelias
viettelemään roskaväkeä, joka aina pitää vallattomuutta vapautena. —
Minä itse suosin kansanvaltaisuutta ja olen riidellyt tuota vanhaa
neuvostoa vastaan sekä ollut ainoa puolustamaan kansan oikeutta
näiden yksivaltaisuus-ehdoituksilta. Olenpa itse pannut toimeen
vallankumouksenkin isänmaani vapauden ja turvallisuuden edestä; mutta,
foi de gentilhomme, olisinpa valmis uhraamaan henkeni, kukistaakseni
tuon ranskalaisen... heidän "vapauttansa" minä kammoksun sekä halveksin
heidän "tasa-arvoisuuttansa" ja "yhdenvertaisuuttansa" ja inholla
mainitsen minä näitä sanoja, vaikka ajatukseni ikäänkuin lumottuina
niissä riippuvat.
Kuningas vaikeni muutamaksi sekunniksi, hänen hienot kasvonsa
leimusivat mielikarvaudesta ja hän jatkoi äkkiä: — Olen jo
koettanut estää ja tulen tästälähtein nimenomaan kovasti kieltämään
sanomalehden-kirjoittajia ja kirjailijoita sanallakaan mainitsemasta
Ranskassa ilmautuneita levottomuuksia sekä kansalliskokouksen
keskusteluja ja päätöksiä.
— Valistunut ja sivistynyt kansa, joka on tottunut mielihalulla
seuraamaan asiain menoa, pitää tätä kieltoa liian ankarana kovuutena.
Sire, olen rohjennut ilmaista tämän vilpittömän mielipiteeni. Ei
yksikään hallitsija, paitsi Augustoa, olo niin laajan vallan ohessa,
kuin teidän majesteetillanne on, voimallisemmin suojellut ja hartaammin
kunnioittanut sanan vapautta ja tieto...
— Elis-hyväni, seuraukset voisivat tosin olla sellaiset kuin sanot;
mutta minun syyni ovat pakoittavia, — vastasi Kustaa-kuningas lempeästi
ja näyttämättä panneen pahaksensa Scröderheimin rohkeata muistutusta.
Astuttuaan vielä kerran vaitonaisena laattian poikki, jatkoi hän
enevällä alakuloisuudella: — Minä olen hallituksessani ollut liiaksi
lempeä, liiaksi myöntyisä... olen antanut sydämeni ja tunteeni puhua
liian paljo, ja silloin kun olisin pitänyt panna toimeen varoittavia
esimerkkejä, olen antanut armon astua rangaistuksen sijaan. Jo kapinan
ja uppiniskaisuuden ensimäisten oireidenkin ilmestyessä olisin... mutta
saadaanhan nähdä, mitä meille tästä lähtein on odotettavissa, jos
he ottavat esimerkkiä Anjalan liitosta... yhden verisen pään täytyy
pudota...
— Sire, suvaitkaatte...
— Ei, ei sanaakaan Hästesko'sta eikä niistä muista!... Minä olen
karkaissut itseni kaikkia esirukouksia vastaan, vieläpä omaa itseänikin
vastaan. Ajan henki vaatii ankaruutta, jott'ei sen mielettömyys
tempaisi meitä turmion pyörteisiin... Minun päätökseni on luja kuin
kallio.
Kuningas pysähtyi erääsen linnan akkunaan, kääntäen mielenliikutusta
osoittavat kasvonsa pois Schröderheimistä. Se ankaruus, jota
Kustaa-kuningas piti tarpeellisena, täytti hänen sielunsa
kauhistuksella, ja hän tunsi todellista riemua päästessään niistä
synkistä ajatuksista, jotka häntä rasittivat, kun hän nyt lausui:
— Tule tänne, Elis, niin saat nähdä, — kuninkaan huulille ilmautui
iloinen hymyily, samalla kuin hänen hienosta ivasta loistava silmänsä
katseli ales linnan pihaan, jossa Armfelt istui eräässä kantotuolissa
suuren kunniavahtinsa ympäröimänä, jolla hän oli kannattanut itsensä
linnaan. Osoittaen tuota loistavaa seuruetta, lausui kuningas: —
Minkälainen narri Armfelt onkaan. Hän käyttäikse, ikäänkuin olisi
hän turkkilainen pasha! Minä pelkään sananparren toteutuvan, jossa
sanotaan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä.
— Minuun koskee todellakin kipeästi, nähdessäni hänet noin mieletöinnä,
— jatkoi kuningas vakavammin, — mikä hän on, miksi hän itseänsä luulee?
Suoraan sanoen ei ole mitään, jota hänen kunnianhimonsa ei luule
saavuttavansa! — Niin, me tapaamme toisemme jälleen, Elis-hyväni;
minä menen tekemään suunnitelmaa uuteen näytelmäkappaleesen, enkä
suvaitse kenenkään itseäni häiritä, _ei kenenkään_, ja, — mennessänsä
kääntyi hän äkkiä ympäri, lausuen: — Minä olen antanut Armfelt'ille
ystävyyteni, ja hän on tehnyt minulle monta palvelusta, joiden takia
pidän häntä arvossa ja joita olen myöskin osannut palkita; mutta
eikö hän luule jo saaneensa kyllältä? Hän menee liian pitkälle
vaatimuksinensa. Jos hän haluaa kreiviksi, tulee hän siksi pääsemään,
mutta ei miksikään muuksi, — ja sen täytyy sinun hänelle sanoa.
Schröderheim, joka oli Armfelt'in todellinen ystävä, joutui hämillensä
ja koetti etsiä joitakuita sanoja ystävänsä puolustukseksi, mutta
Kustaa-kuningas keskeytti häntä hymyillen: — Niin niin, eihän se ole
kovin vaarallista, — lausui hän; — Armfelt on hemmoiteltu onnen poika,
ja hänen on vaikea kestää myötäkäymistä. Vielähän asia on autettavissa,
kun hän vaan ymmärtää pysyä aloillansa...
Ja kuningas sulki nyt itsensä työhuoneesensa, kentiesi antaaksensa
tällä tavoin suosikillensa pienen muistutuksen ja pidättääksensä häntä
etäämpänä sekä saattaaksensa hänet jälleen järkeensä.