_Pöytäkirja laadittu Helmik. 28 p. 1789, jolloin paroni Silfverhjelm
hermosähkön avulla kuudennen kerran nukutti Kaarlo-herttuan. Läsnä
olivat H.K.K. herttuatar, paronit J.J. de Geer, Kaarlo Bonde ja Kustaa
Adolf Reuterholm_.
Kello oli noin puoli yhdeksän ehtoolla, ja puolenkolmatta minuuttia
kestävän sivelemisen jälkeen huomattiin herttuan nukkuneen.
Suurin hiljaisuus vallitsi huoneessa, jolloin Silfverhjelm alkoi
tehdä kysymyksiä, joihin kaikkiin kysytty vastasi erinomaisella
järjellisyydellä ja äänen selvyydellä.
_Silfverhjelm_: Joko nukutte, herttua?
_Herttua_: Jo.
_Silfverhjelm_: Onko Reuterholmin jätettävä paperinsa ritarihuoneesen
sellaisina, jollaisiksi hän ne nyt on korjannut?
_Herttua_: Jahka ma kysyn. — Nyt olen kysynyt. Hänen isänsä ei soisi
hänen enään antavan minkäänlaisia papereja. Isänsä tahtoo hänen siinä
asiassa olemaan kokonansa toimetoinna. — Jos hän pysyy kokonansa pois
ritarihuoneesta, on sitä parempi.
_Silfverhjelm_: Voitteko, herttua, sanoa meille miten voisimme tehdä
suurinta hyötyä yhteiskunnalle?
_Herttua_: Kysyttekö sitä kansalaisena, vai veljeskunnan jäsenenä?
_Silfverhjelm_: Kansalaisena.
_Herttua_: Ei maksa vaivaa potkia tutkainta vastaan. Mitä on
aavistettu, tulee tapahtumaan. Sitä ei voi välttää. Maan täytyy tulla
puhdistetuksi. Näinä aikoina tulevat kaikki valtakunnat muuttumaan.
Mikä yhdellä tavalla tapahtuu Ruotsissa, tulee vähän ajan kuluttua
toisella tavalla tapahtumaan Venäjällä. Mitä tulevaisuudessa tapahtuu,
sitä on jo kauan aavistettu, ennustettu ja hankittu. — Ne, jotka
asettauvat sitä vastaan, syöksyvät ainoastaan omaan onnettomuuteensa.
_Silfverhjelm_: Voitteko, herttua, sanoa meille enempää tästä asiasta?
_Herttua_: Olen jo sanonut enemmän, kuin minun olisi pitänytkään.
_Silfverhjelm_: Millä tavoin voimme käyttää hyväksemme saamiamme
tietoja?
_Herttua_: Saamanne tiedot tulee teidän pitää itsellänne, kunnes
valtakunta tulee siihen rauhallisuuteen, että niitä voitte ilmaista.
Ne tulevat hyödyttämään teitä itsiänne; mutta jos ne tulisivat ilmi
ennen aikaansa, heittäsivät ne varjon teihin muihin ja minuun, ja
se olisi asialle turmioksi. — Että puhun näin unissani, se tapahtuu
antaakseni teille varmuutta ja vakuutusta niistä seikoista, jotka jo
ovat tunnettuja, ja suojellakseni ystäviäni, joita pahat henget ovat
koettaneet johtaa harhateille ja jotka kerran minun kanssani tulevat
auttamaan ja jälleen järjestämään valtakuntaa. Täällä on ollut paljon
suuren työn aikaansaamaa jyryä. Pahat henget ovat tahtoneet vietellä
minun ystäviäni väkivaltaisuuksiin ja potkimaan tutkainta vastaan,
jotta he joutuisivat turmioon ja yhdysside minun ja niiden välillä,
jotka ovat määrätyt minun kanssani valaisemaan maailmaa, tulisi
katkaistuksi, ja juuri sitä estääkseni, puhun nyt tällä lailla. Mutta
sen, mitä ollaan aavistettu, täytyy tapahtua eikä sitä voi estää. —
Nuot kuusi voideltua ovat lausuneet, ett'ei niiden, jotka tahtovat olla
ja pysyä tässä yhteydessä, pidä potkia tutkainta vastaan, sillä sitte,
kun kaikki on ohi ja olot ovat jälleen rauhallisia, on heidän aikansa
tuleva.
_Silfverhjelm_: Mikä henki nyt teidän kauttanne, herttua, puhuu?
_Herttua_: Hyvä henki.
_Silfverhjelm_: Tuleeko tässä kaupungissa piakkoin tulipalo?
_Herttua_: Minä en saa ilmoittaa mitään maallista. — Minä puhun tässä
vaan, valaistakseni teitä, ystäviäni. Teille voi olla yhdentekevä, jos
te ennakolta tiedätte tulipalosta tahi ette. En saa ilmaista enempää,
kuin mitä jo olen sanonut. — Minun kutsumukseni on vielä vähän aikaa
valvominen kaikkein turvallisuutta tässä kaupungissa ja ett'ei ketään
häiritä kodissansa. Muista asioista on pidä lukua. — En saa puhua
itsestäni. Tämän ainoan tulee minun tietää, voidakseni sitä noudattaa.
Hetken vaijettuaan jatkoi hän:
"Yhden seikan ilmaisen omaksi ohjakseni, sen nimittäin, ett'en saa
ryhtyä valtiopäiväasioihin, en pieniin enkä suuriin, vaan pitää
minun olla aivan toimetoinna. Mutta jos väkivaltaisuuksia tapahtuisi,
tulee minun tehdä, niitä estääkseni, muistutuksia ja sitte olla aivan
toimettomana kaikessa mitä tapahtuneekin. Tämä on sanasta sanaan
kirjoitettava minun tiedokseni sittekun heräjän."
_Silfverhjelm_: Eikö teidän, herttua tulisi tehdä kuninkaalle
muistutuksia hänen väkivaltaisuuksistansa?
_Herttua_: Minä sanoin, että minun tulisi tehdä muistutuksia väkivaltaa
vastaan. Näitä muistutuksia tulee minun aivan yksinäni tehdä
kuninkaalle, vakuuttaen, ett'en sellaiseen tahdo ottaa minkäänmoista
osaa; mutta jos sitä sittekin tapahtuu, tulee minun vetäytyä pois
ja pysyä hiljaisuudessa huoneessani tämän ajan. Minä tiedän teidän
kirjottavanne tämän paperille, mutta lukekaa se nyt minulle, että saan
kuulla, onko kaikki oikein kirjoitettu.
Tämän jälkeen luki ylläolevan ensiksi Reuterholm, joka kirjoitti
pöytäkirjaa; mutta koska herttua ei sitä kuullut, hikisen sitte
Silverhjehn, jolloin herttua heti kuuli jokaisen sanan ja lausui
vihdoin:
— Se on aivan oikein kirjoitettu, ja minulle on varsin tärkeää saada
herättyäni tietää sen sisällön.
_Silfverhjem_: Onko teillä, herttua, muutoin jotakin neuvoa tahi
varoitusta ystävillenne annettavana?
_Herttua_: On, — Reuterholm ei saa olla kiivas. Hänen tulee varoa
itseänsä ylpeydeltä, jott'ei lankeaisi samaan virheesen kuin ne, jotka
ovat olleet valitut, mutta ovat tulleet hyljätyiksi.
De Geer'in tulee varoa itseänsä kiivaudesta, — hänen tulee järjestää
asiansa, sillä järjestystä seuraa onnellisuus. Hänen tulee hoitaa
pieniä lapsiansa.
Bonden tulee jatkaa, kuten hän on alkanut, vetäytyä pois valtiollisista
puuhista, hoitaa maatilaansa eikä luopua perintöruhtinaasta, sillä
hän on ainoa rehellinen mies, kuin täällä on olemassa. Hänen tulee
välttämättömästi jäädä perintöruhtinaan luokse. Hän on niistä kaikista
ainoa, joka rakastaa isänmaatansa ja joka voi antaa perintöruhtinaalle
uskonnollisia ohjeita ja hän tuleekin siitä palkituksi, lähdettyään
tästä maailmasta. Tämän lasken hänen omalletunnollensa. Mutta tätä ei
saa minulle herättyäni sanoa. Minun ja perintöruhtinaan kohtalot ovat
toisiinsa läheisessä yhteydessä.
_Silfverhjelm_: Voiko Silfverhjelm antaa Reuterholm'ille minkäänmoisia
hyödyllisiä neuvoja?
_Herttua_: Voi. — Sellaisia, että hän aina olisi maltillinen, ja
sentähden tulee hänen aina pitää niitä ystävän neuvoina.
_Silfverhjelm_: Tuleeko Reuterholm milloinkaan suuremmassa määrässä
hyödyttämään isänmaatansa?
_Herttua_: Tulee. — Se aika tulee, jolloin hän on tuleva isänmaallensa
sangen hyödylliseksi. Sen sanoin jo eilenkin. Mutta minun ja hänen
kohtalonsa ovat niin likeisessä yhteydessä, ett'en siitä herätessäni
saa mitään tietää.
Hetken äänettömyyden jälkeen jatkoi herttua taasen:
— Nyt minä sanon teille ennakolta, mitä on tapahtuva, kun minä heräjän.
— Voi sattua, että olen utelias saamaan tietää, mitä minä olen puhunut;
mutta sitä kirjoitustanne ei millään ehdoilla pidä minulle näyttämän.
Minä tulen sitä sitte kyselemään. Silloin tulee teidän lukea minulle
ne rivit, joista olen pyytänyt saada tietoa. Enempää ei teidän pidä
minulle näyttämän, vaan sitte tulee jonkun teistä alkaa jutella niistä
näistä asioista, jolloin heti unohdan kysellä enempää; sitte minä heti
nousen jalkuvilleni ja menen ulos. Te panette silloin pois pöytäkirjan,
mutta kirjoitatte siitä sitte jäljennöksen, joita teette kaksi, jotta
siitä, joka minulle näytetään, ne rivit ovat poissa, joita minä en saa
nähdä. Säilyttäkää sitte huolellisesti tämä pöytäkirja. Ennen kuuden
vuoden kuluttua ei sitä saa minulle näyttää. Kuuletteko nyt tarkoin,
mitä minä siitä teille sanon! Tämän tarkoin noudattaminen on sangen
tärkeätä.
Nyt en saa enään nukkua kauemmin, teidän täytyy herättää minut.
Kentiesi saankin enään maata viimeisen kerran. Joutukaatte minua nyt
herättämään!
Herttua herätettiin heti ja hän heräsi oitis, määrältänsä kello
kymmenen iltasella.
Tämän pöytäkirjan todellisuuden kuin myöskin sen lopussa mainittujen,
herttuan herätessä sattuneiden tapahtumain ja kyselemisten y.m. jotka
täsmällensä toteutui, kuten hän oli ennustanutkin, vakuutamme ja
vahvistamme me autuutemme ja kunniamme nimessä:
Charlotta. Karl Bonde. J.J. de Geer. G. . Reuterholm. Pöytäkirjuri.
J. Silfverhjelm. Nukuttaja.
Reuterholm oli jäänyt yksinänsä huoneesen ja taittaen kokoon toisen
kappaleen tätä pöytäkirjaa, nousi hän kirjoituspöydän äärestä samassa
silmänräpäyksessä, jolloin herttua taaskin astui sisään.
— Niin, niin, varovaisuus on parhain näillä valtiopäivillä, se on
aina ollut minunkin mielipiteeni, lausui herttua, joka jälleen jatkoi
pakinoimistaan käytöksestänsä tällä levottomalla ajalla, — ja minä
tekisin sitäpaitsi väärin Kustaa-kuninkaalle, jos väittäisin hänen
ainoastansa vallan ja sortamisen himosta laventavan oikeuksiansa... hän
on luonnostansa lempeä ja hyvänsuopa... hänen menettelynsä on pakon
määräämä, ja minä tiedän hänen luulevan, että tämä on ainoa keino,
joten hän voi järjestää raha-asiansa ja saada varoja sodan jatkamiseen
sekä...
— Sekä antaa omalle hallituksellensa hirmuvaltaisuuden vivahduksen, —
keskeytti Reuterholm kiivaasti. — Ei, minä moitin hänen menettelyänsä,
minä kammoksun sitä ja tulen viimeiseen hengenvetooni...
— Puhukaamme jostakin muusta, Kustaa Aadolf-hyväni!
— Mielelläni minun puolestani; mutta se on totta, että näytelmä
lähestyy välttämättömästi loppuansa. Tuo niin monta vuotta kytenyt,
katkera viha tulee kerta leimahtamaan ilmi, ja tuho silloin...
— Jumalan nimessä, vaiti! Entä jos joku kuulisi sanasi! — lausui
herttua todellisella säikähdyksellä.
— Niin, niin, jos tämä sekanainen vyyhti enään milloinkaan saadaan
selville, tulette te, minun armollinen herrani, sen selvittämään,
— vastasi Reuterholm matalalla äänellä, — kansan rakkaudella ja
kunnioituksella sekä laakeriseppele päässänne...
— Niin, totta on, että minulle kentiesi ei olisi vaikeata saavuttaa,
mitä vaan haluaisin, jos kunnianhimoni olisi suuri, mutta minä pidän
hyvää omatuntoa ja mieleni rauhaa liian kalliina hintana luullusta
kunniasta, jonka virvatuli synnyttäisi minussa salaisen levottomuuden
pyhimpäin siteiden rikkomisesta. Minä tiedän varsin hyvin mitä
epäluuloja minusta on olemassa, mutta minulla on levollinen omatunto,
tuntiessani toiminneeni sen vakuutuksen mukaan, jota kunniani ja
sydämeni vaativat.
— Mutta muistakaatte, mistä me niin usein keskenämme olemme puhuneet
kirjastohuoneessa... ajatelkaatte sitä loistoa, joka tulisi teidän
korkeutenne osaksi...
— Pyytäkää minua ennemmin unohtamaan kaiken tämän, Kustaa Aadolf... ne
ovat unelmia, haaveiluja, eikä mitään todellisuutta, ei mitään! Minä
olen kuninkaan mies, minun tulee se olla, sillä olenhan tänä iltana
tuossa horroksessani saanut määräykset käytökselleni... toimettomana
aloillani olemiselleni, ei mitään muuta. Minä olen isänmaani ystävä,
ja jos sen oikeuksia jotenkin loukattaisi, olen valmis sen edestä
uhraamaan henkenikin, samoinkuin sen tekisin, jos kuninkaanvalta
vähennettäisi; Kustaa-kuningas on veljeni, ja minä hänen ensimäinen
alamaisensa.
Herttua puhui voimalla, ja Reuterholm rypisti tätä kuullessaan
maltittomuudella kulmakarvojansa sekä naputteli kiiltävillä kynsillänsä
jotakin marssintapaista mustaan, somasti kiilloitettuun pöytään,
jupisten hiljaa jotakin "epäröimisestä" ja "kummallisesta luonteen
omaisuuksien sekoituksesta, joka vaikutti, ett'ei hän koskaan tietänyt,
millä kannalla hän herttuan kanssa oli."
— Näen, ett'et ole oikein tyytyväinen, — lausui herttua, molempainkin
oltua hetkisen äänetöinnä, ja sillä epäröimisellä, joka väliin
teki hänet tuoksi uskolliseksi ja kuuliaiseksi kansalaiseksi, sekä
rehelliseksi veljeksi, väliin taas tuoksi haaveilijaksi, vehkeilijäksi,
taikauskoiseksi ja kunniahimoiseksi, joka uneksui kruunuista ja
tyhjäksi joutuneista kuningasistuimista, lisäsi hän nyt: — Mutta mitä
luulet minun pitäväni tehdä?
— Minä näen yhä selvemmin, että minun armollisen herrani uskollisten
ystävien onkin rupeaminen toimimaan.
— Ystävyytesi minua kohtaan, Kustaa Aadolf-hyväni, ei saa kuitenkaan
viedä sinua liian pitkälle... niin, ystävyytesi... en tiedä, miten
sinua kiittäisin tuosta tunteesta, jonka todellisuudesta olet antanut
minulle tuhansittain todistuksia.
Suosikin kasvot riemastuivat ja hän katseli herttuata todellisella
ystävällisyyden silmäyksellä: — Niin, kaikki teidän kuninkaallisen
korkeutenne edestä, — vastasi hän.
— Tule, ystäväni, niin saat kuulla muutaman yksinkertaisen värsyn,
jonka olen sinun varaltasi kirjoittanut... Sköldebrand on sepittänyt
siihen säveleet, ja nyt sitä de Geer parhaallansa laulelee...
oikeastansa tulin sinua tämän tähden noutamaankin.
"Ystävyys on lemmen sisko,
Yhtä lämmin, vaikk'ei vauhko.
Lempi elon teillä on
Meille loisto auringon.
Ystävyys kuin kuuhut paistaa
Vielä onnen raunioista."
lauloi de Geer, ja syvimmällä liikutuksella kuulteli herttua sekä hänen
suosikkinsa näitä sanoja; vuodattaen kuumia kyyneleitä, suutelivat he
toisiaan hellästi poskelle.