Oli juhannusaaton ilta vuonna 1788. Pääkaupungin kaduilla oli niin
suuri väentungos, että näillä usein syntyi täydellinen ahdinko.
Väki ei kuitenkaan samonnut tulliporteille viettämän nurmikolla
tavallista suviriemua, vaan ikäänkuin sopimuksen johdosta kulki
tämä juhlapukuinen, vakavissa mietinnöissä oleva väkijoukko ales
laivasillalle, satamaa kohti.
Hovissa oli tänä iltana illanvietto. Kustaa III näytti iloiselta,
ja hänen tuliset silmäyksensä lensivät väliin läpitunkevina
noihin juhlapuvussa oleviin herroihin ja naisiin, jotka
tässä silmänräpäyksessä paistattelivat itseänsä siinä armon
auringonpaisteessa, joka säteili näissä kuninkaallisissa saleissa.
— Kahdeksan päivän kuluessa on Rasumoffskyä käsketty lähtemään
Tukholmasta, — lausui spanialainen ministeri huolellisella katsannolla
puoliääneen kreivi Oxenstjernalle. — Minä en ole hänen personallinen
ystävänsä, mutta mitä te tästä ajattelette? Sitä pidän varsin
varomattomana.
— Asiain tullessa vissille kannalle, vastasi kreivi Oxentsjerna, —
lakkaa te'eskenteleminen. Onhan valtiollisissa tapahtumissa samoinkuin
yksityistenkin elämässä joitakuita silmänräpäyksiä, jolloin totuus
näkyy alastomana, ja silloin on vähäpätöistä, josko se tulee ilmi
muutama hetki ennemmin tahi myöhemmin.
— Tämän ankaruuden johdosta luulee kuningas varmaankin
Katharina-keisarinnan julistavan hänelle sotaa, — kuiskasi tanskalainen
lähettiläs eräälle ystävällensä, — mutta siihen on tämä liian viisas,
— ja hän avasi hymyillen hohtokivillä koristetun nuuskarasiansa, jonka
kanteen Venäjän keisarinnan kasvot olivat taiteellisesti piirretyt.
Kuningas jutteli, vielä milloin yhden milloin toisen kanssa. Hänen
olennossansa oli huomattava levottomuus, ja useimpien kasvoissa nähtiin
surua ja huolta sekä kyyneleisiä silmäyksiä. Tuo tavallinen leikkisä
puhetapa ei tahtonut oikein päästä vauhtiin, mielet olivat alakuloiset,
eikä Kustaa-kuninkaan hymyilylläkään ollut kuten tavallisesti,
rauhoittavaa vaikutustansa. Etenkin oli alakuloisuus huomattava
naisten piirissä, sillä useimmat olivat täytyneet erota tahi tulisivat
eroamaan rakkaimmastansa, eikä Magdalena Rudenshöld'inkään tarvinnut
tänä päivänä hillitä noita tuskallisia tunteitansa, jotka häntä olivat
ahdistaneet aina siitä päivästä asti, kun Armfelt oli lähtenyt.
— Saanko viedä muassani muutamia rakkaita terveisiä? — kysyi kuningas
puoliääneensä, katsellen häntä suojelijan ja ystävän sääliväisyydellä?
— Sire? — Magdalenan silmäripsissä kimalteli kyyneleitä, ja katsahtaen
näiden väikkyviin helmiin jatkoi Kustaa-kuningas:
— Minä tulen kertomaan eräälle mitä olen nähnyt... tämän sanottuansa
oli kuningas poissa hänen luotansa, ja vieraiden lähettiläiden
ympäröimä näytti hän ainoastansa näkevän ja kuulevan sitä kunnioitusta,
jota hänelle osoitettiin sekä niitä sattuvia muistutuksia, joita hänen
läheisyydessänsä rohjettiin tehdä päivän tärkeimmästä kysymyksestä:
sodasta Venäjää vastaan.
Noin yhdeksän paikoilla meni kuningas suoraa tietä laivasillalle
puolisonsa, kuninkaallisen perheen, valtioneuvostojen ja niiden
herrojen sekä naisten seuraamana, jotka olivat olleet läsnä
hovipidoissa. Tämä oli Kustaa-kuninkaan mielen mukainen, juhlallinen
esiytyminen, täynänsä loistavia pukuja, ritarillisuutta, suloutta
ja kauneutta, ja kuningas, joka oli ottanut osaksensa sankarin
toimen, salli uskollisten alamaistensa ihmetellä ja kummeksia sitä
loistoa, jota hän itse levitti kunnianmerkillään, hohtokivillään ja
koristuksillansa, ja joita myöskin, voittamatta kuitenkaan hänen
komeuttansa, joka taholla loisteli hänen ympärillänsä.
Korkeaäänisiä hurraahuutoja sekaantui huokauksiin sekä kyyneleihin, ja
kuningas, joka oli noussut Amfion-nimiseen laivaan, lähetti liikutetun
hyvästijätön silmäyksen rantaan.
Kuningas oli poissa, ja pääkaupungin asujamet, levottomuuden valtaamina
ja aavistaen tulevaisuutta täynänsä onnettomuuksia, odottivat
tuskallisessa jännityksessä niitä uutisia, joita sotatantereelta
rupeaisi kuulumaan.
Eräänä sellaisena päivänä teki neiti Rudenschöld palvelusta ruhtinatar
Sofia Albertinan luona.
Aamupostissa oli tullut joitakuita kirjeitä, ja Sofia Albertina,
vaatehittuna hienosta silkkikankaasta, kalliista karrikkaista
ja koruompeluksista valmistettuun aamupukuun, työskenteli niin
innokkaasti niiden lukemisella ja niihin vastaamalla, että tavallinen
edellä puolenpäivän pukemisaika oli mennyt ohitse. Vihdoinkin nousi
hän kirjoituspöytänsä äärestä, joka oli tehty jostakin mustasta
puulajista porsliinisilauksilla, joihin oli painettuna ajatuslauseita,
ruusunnuppuja, perhoisia y.m., ja järjestäen papereja, jotka olivat
levitetyt maalausten yli, lausui hän:
— En voi käsittää, mitä Kustaa-kuningas lienee ajatellutkaan, sitä en
todellakaan voi! — Nämät sanat lausui hän kentiesi enemmän itsellensä
kuin Magdalenalle, mutta huomaten tämän kysyväisen silmäyksen,
lisäsi hän: — Viime kuun 22 päivänä tuli meidän laivastomme näkyviin
Dagerort'in kohdalla eräs venäläinen laivasto, jossa oli muutamia
linjalaivoja ja rekatteja. Minä näen, ystäväiseni, että te luulette
meidän laivastomme taistelleen ja voittaneen...
— Sitä toivon, teidän kuninkaallinen korkeutenne.
— Siten olisi voinut tapahtua, niin varmaankin olisi niin käynytkin,
— ruhtinattaren kalpeille kasvoille ilmestyi levottomuuden vivahdus;
— mutta mitä voikaan Kaarlo tehdä, ollen estettynä kiellolla, ett'ei
hän saisi olla päällehyökkääjänä. Tästä syystä täytyi hänen antaa
vihollisen esteettä mennä menojansa ja vihoissansa paiskasi hän
hattunsa laivankanteen, jotta höyhenet lenteli ympäri. Voin kylläkin
käsittää Kaarlon kiukkua; mutta ihmettelenpä, eikö, asiain ollessa
sillä kannalla, hänen majesteettinsa ole ajatellut... — ruhtinatar
keskeytti puheensa hymyillen: — mutta mitäpä minä oikeastansa kaikesta
tästä ymmärrän! Sota ja valtiovehkeet oikein saattavat meidän päämme
pyörälle... meidän toimemme, Magdalena, pitäisi oikeastansa olla
pukeuminen, ja todella onkin aika, että ryhdyn siihen.
Tällä tavoin ei tuskin yhteiskunnan ylhäisimmistä alhaisimpiin asti
puhuttu näinä aikoina muusta kuin sodasta. Suursaaren tappelusta
riemuittiin, ja vuodatettiin kyyneliä tuon onnettoman retken johdosta
Haminaa vastaan, ja ne viestit, joita tästä lähtein yhä taajemmin
saapuivat, antoivat alati uutta levottomuuden ja alakuloisuuden aihetta.
Magdalena seurasi tapauksia sekä vehkeitä Suomessa ja Tanskan pian
tämän jälkeen tapahtunutta sodanjulistusta lempivän sydämen kaikella
ahdistuksella. Valtakunta vaarallisessa tilassa, ja hänen lemmikkinsä,
kuninkaan ystävä ja suosikki tekemisissä kapinallisen sotajoukon kansaa
— mikä vaarallinen asema, kadehtijoiden ja vihamiesten ympäröimänä kuin
hän oli kaikkiaalla! Hän kuvitteliihe Armfeltin asemaa vaihettelevilla
väreillä, voimatta saada minkäänmoista lohdutuksen aihetta. Kuninkaan
lyhyt olo Tukholmassa, Magdalenan saamatta edes silmänräpäystäkään
häntä nähdä saati puhutella, hänen alakuloisuutensa ja tuo miltei
ihmispeloksi sanottava, joka oli hänen olennossansa, jyrkkä vastakohta
hänen entiselle esiintymisellensä, joka kaikki Magdalenalle kerrottiin,
lisäsi hänen pelkoansa. Huojennuksena oli hänelle kuitenkin se, ettei
hänen tarvinnut näyttää iloa, jota hän ei tuntenut, ja ettei hänen
tarvinnut vaivata itseänsä huvittamalla leikillisillä pilapuheillansa
Sofia Albertinaa, joka kuninkaan lähdettyä oli rientänyt Svartsjöhön,
jossa hän yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa vietti kauniin syyskuun
ajan.
Eräänä sellaisena päivänä istui Magdalena puutarhan lehtimajassa,
joku kirja oli auki hänen polvellansa, samalla kuin hänen haaveilevat
silmänsä katselivat auringon laskua. Linnan akkunat loistivat
purppuraleimussa, kukkakihermäin ja pensaiden yli värisi punainen
hohto, ja heisipuiden tuoksu lisääntyi.
Tässä silmänräpäyksessä kuului nopeita askeleita hänen takanansa
olevalla nurmikolla, ja lehtimajan suulla oleva aukko sulkeutui.
Riemuhuudahtuksella hypähti Magdalena seisovallensa, kirja putosi
maahan ja joutui hänen pienten jalkainsa poljettavaksi, samalla kun hän
riensi tullaksensa tässä silmänräpäyksessä suljetuksi avonaiseen syliin.
— Sinäkö täällä! lausui Magdalena, joka itkein ja hymyillen silmäili
Kustaa Mauritz Armfelt'ia.
— Minun täytyi saada sinua nähdä, täytyi ryöstää itselleni muutaman
silmänräpäyksen autuaallisuuden.
— Göstani, oma lemmikkini, kuinka olenkaan sinua ikävöinyt!
— Samaa tunnetta olen uskollisesti noudattanut.
— Mitä mulkkauksia, millaiset ajat! Ja tämä Anjalan liitto... sotilaat
eroavat virastansa... kieltäytyvät tappelemasta ja pitävät vihollisen
kanssa salaisia neuvotteluja rauhasta. Niin, tuntemattomia, synkkiä
kohtaloja vastaan me ja meidän maamme kentiesi menemme...
— Toivo vielä, lemmittyni, varmaankin asiat valkenevat! Taalainmaassa
on kuningas löytänyt, mitä hän on etsinyt, uskollisen kansan, joka
on vannonut hänen kanssaan voittavansa tahi kaatuvansa ja joka osaa
toteuttaa valansa... Ranska ja Espanja ovat luvanneet hänelle apuansa;
Englanti samoinkuin Preussikin tulevat kyllä väliin! Ei, sellaisen kuin
Kustaa-kuninkaan...
— Itse hän lienee kokonansa menettänyt rohkeutensa ja hän häpeää
näyttäytyä kansallensa...
— Hänen mielensä horjunee silmänräpäyksen, mutta terävimmin ilmaantuu
hänen ajatustensa selvyys, hänen sielunsa jalous kuitenkin murheissa ja
vastoinkäymisissä.
— Häneltä puuttunee urhoollisuutta.
— Olkoon niinkin, rohkenenpa vielä sanoa hänen olevan suurimman
pelkurin, kuin tunnen; mutta eihän se estä häntä asettumasta joukon
eturiviin ja tekemästä päällekarkausta. Hänen rohkeutensa on
teeskenneltyä ja näyttää minusta paljoa jalommalta kuin synnynnäinen, —
hän on meidän kuninkaamme eikä hän sitä koskaan unohda.
— Ah, jospa hän pian voisi tehdä rauhan!
— Sitä toivon, saadakseni oleskella kanssasi... mikä autuaallisuus
sinun omaamisesi on!... Ainoastansa valoisat kuvat, iloiset ajatukset
voivat tällä hetkellä päästä minun sielussani valloillensa.
— Niin on minunkin laitani... vaikka olenkin peljännyt, tunnen nyt vaan
riemua.
— Magdalenani!
— Oi, että vielä kerran saan olla sinun läheisyydessäsi...
vaarallisessa läheisyydessäsi.
— Lempeni on liekkiä, vereni on tulta... kuultele sydämeni tykytystä!...
— Ajeltuina kuin rajutuulessa...
— Poskesi ovat hieman vaalenneet...
— Sinun tähtesi ja sinun kauttasi!
— Valkoinen ruusuni!... Ah, joku tulee tännepäin — varmaankin
ruhtinatar; niin hän se on! Hyvästi, lemmittyni! Kukaan ei saa nähdä
minua, eikä aavistaa minun olleeni täällä. Minun luullaan olevan
matkalla Karlstad'iin, jossa minun tulee kohdata kuningasta.
— Joudu, riennä! Kiitoksia lemmestäsi, kiitoksia tästä kohtaamisesta...
rahtunen taivasta maailman murheissa!