Magdalena oli pitkänänsä eräällä sohvalla. Hän oli yksin huoneessansa,
ja hänen kirkkaat, siniset silmänsä olivat haaveilevina kiinnittyneet
pesävalkeasta leimuaviin liekkeihin. Nojaten kyynäspäätänsä
koruompeloituun silkkipatjaan, ja hameensa runsaat laskokset
liittyneenä hänen mallikelpoisen vartalonsa mukaan, sekä tuo leimuava
liekki valaisevana hänen kasvojansa ja heijastuen hänen tukkansa
kultaloistosta, ilmestyi hänen kuvansa selvästi häntä ympäröivästä
puolihämärästä, ja hän oli viehättävä nuoruuden sekä kauneuden ilmiö.
Kentiesi muisteli hän tällä hetkellä menneitä vuosia, lapsellisen
viattomuuden ja lapsellisen ajattelemattomuuden aikoja, sekä noita
pieniä kevytmielisyyden syntejä, jotka eivät olleet suuresti
rasittaneet hänen omaatuntoansa. Kenties! vertasi hän tätä aikaa
nykyiseen ja kentiesi huomasi hän itseltänsä olevan paljo katumista
sekä murehtimista, sillä hänen kasvonsa yhä vaihettelevat vivahdukset
osoittivat yhä enenevää levottomuutta, samalla kun hän silloin
tällöin kohotti päätänsä. Tahi viettikö hän kentiesi tuota joutilasta
hämärähetkeä kuultelemalla keväisen tuulen suhinaa ulkona olevissa
lehteen puhkeavissa puissa tahi kuulteliko hän jalan astuntaa
läheisestä käytävästä? Mikä hänen mielessänsä nyt lienee ollutkin,
hän nousi äkkiä jalkuvillensa ja silittäen kähäränsä pois otsaltansa,
riensi hän ovea kohti. Tässä silmänräpäyksessä näytti kaikki
levottomuus karkkautuneen hänestä kauaksi ja hymyilevin huulin sekä
loistavin silmin lausui hän paroni Armfelt'ia tervetulleeksi.
— Kuinka oletkin viipynyt... aloin jo luulla ett'et tulisikaan.
— Ja sitte rupesit kait arvelemaan minun ehdoin tahdoin laiminlyöväni
sinua.
— Sellaiseen ajatukseen et sinä, Gösta, vielä ole antanut minulle
syytä; mutta kuinka sinä näytätkin palavaiselta ja väsyneeltä...
— Minä olenkin väsynyt; koko yön olen ollut kuninkaan seurassa,
eikä kumpikaan meistä ole nukkunut vähäistäkään; majori Morian on
palannut...
— Ja mitä uutisia on hän tuonut paroni Nolcken'ilta sekä Pietarista?
— Kaikki hyvin... koko venäjänpuolinen raja on milt'ei aivan
puollustuksetta. Sota turkkilaisia vastaan yhdeltä puolen ja meitä
vastaan... — Armfelt keskeytti puheensa hymyillen — pidätkö sinä minua
pelkurina, — Magdalena — kysyi hän.
— En, lemmikkini?
— Ja kuitenkin on tämä sota minulle kovin vastenmielinen... kuningas
väittää sen tulevan minun vastenmielisyydestäni Toll'ia kohtaan.
— Ja onko hän sitä väittäessään peräti väärässä? — keskeytti Magdalena
hymyillen.
— Niin, saadaan nyt nähdä, tulevatko ne edut, joita Toll on kuvaillut
kuninkaalle todellakin toteutumaan, — jatkoi Armfelt ajatuksiinsa
vaipuneena, siinä tapauksessa olen minä ennen muita halukkaampi sotaan,
mutta...
— Ja sinä luulet siis sodan olevan tulossa? Magdalenan äänessä oli
vapiseva värähdys.
— Josko se on tulossa... sitä ei ole enään epäilemistäkään. Kuningas on
tänään esiintynyt valtioneuvostossa sellaisilla uutisilla Nolcken'ilta,
että kahdenkymmenentuhannen miehen lukuinen sotajoukko on koottu
seitsemäntoista virstaa Pietarista sekä käsketty lähtemään rajalle, ja
että me tässä maassa voimme odottaa kaikkea.
— Mutta minä luulen sinun sanoneesi majori Morian'illa olleen
kaikenlaista hyvää ilmoitettavana, että venäjänpuoleinen raja oli
milt'ei puolustamatta ja...
— Jos sen sanoin, — Armfelt hymyili, — tapahtui se hajamielisyydestä,
ja minä pyydän sinua, lemmikkini, unohtamaan sen... nähdessäni sinut,
Magdalena...
— Et voi laskea pilaa, noh, sepä on todellakin hyvä ja hauskaa minulle,
— vastasi Magdalena iloisesti; — mutta en käsitä kuitenkaan vielä
täydellisesti tarkoitustasi.
— Onko sen käsittäminen niin tarpeellinenkaan?
— Mitä tarpeellisin, — vastasi hän veitikkamaisesti.
— Vaikka nyt olenkin maininnut majori Morian'in tuoneen hyviä tietoja,
niin en voi... voi... niin, Magdalena, kuninkaassa täytyy olla hiukka
poppamiehenkin vikaa, ymmärräthän, ja hyvät uutiset voivat pian muuttua
huonoiksi ja päinvastoin. Tarvitaan vaan muutamia pieniä temppuja,
niin ovat uppiniskaiset valtioneuvokset lauhkeita kuni lampaat, ja
lampaat voivat pian muuttua aroiksi jäniksiksi, jos no kasakoissa ja
tataroissa näkevät julmia metsästäjiä. Niin kaikki riippuu siitä, että
ymmärtää hyvin asiansa, ja sen meidän kuningas tekeekin, ja sentähden
onkin meidän valtioneuvostomme hänen mielensä mukaan äänestäneet
mitä kiireellisimpiä ja voimallisimpia keinoja voidaksemme kohdata
väkivaltaa väkivallalla.
— Väkivaltaa väkivallalla; mutta jos kaikki on niin rauhallista Venäjän
rajalla, niin?...
— Niin kuningas kyllä tulee pitämään huolta, että... mutta puhukaamme
jostakin muusta, Magdalena.
— Mielelläni... valtioviisaus on minusta ikäänkuin petollinen
virvatuli, joka voi panna minut oikein päästäni pyörälle. Mutta sota
Göstani...
— Niin, Magdalena... meidän täytyy eroita; ja huomenna lähden Suomeen.
— Lähdet... huomena.
— Kenraalimajuri Armfelt on määrätty ylipäälliköksi, ja everisti
Hastfer ynnä minä tulemme hänen ylipäällikkyydellänsä johdattamaan
kolmea pienempää osastoa.
— Sinä lähdet, ja jo huomenna, — kertoi Magdalena, joka ei ajatellut
mitään muuta, ja katseli häntä kyyneleistä kimaltelevin silmin.
— Kuinka olenkin tänään rientänyt tulemaan luoksesi... niin, moniaita
rauhallisia silmänräpäyksiä luonasi, joiden suloisen muiston tahdon
viedä muassani...
— Oi, jospa saisin sua seurata.
— Sinun ajatuksesi mua seuraavat... suloinen tieto!
— Aina ja ijäti!... mutta kun tiedän sinun olevasi sodan
hirmuisuuksissa... nyt, kun niin hyvin olisin tarvinnut läsnäoloasi ja
lohduttavia sanojasi rohkeuteni ylläpitämiseksi.
— Lupaa minulle, ett'et anna sen masentua.
— Vaikea lupaus...
— Mutta sinä annat sen, lemmittyni!
— Mitäpä voisinkaan kieltää, sinun pyytäessäsi. Ah, Gösta, se, joka
on naineen naisen suurin autuaallisuus saattaa minut punastumaan...
katkera on punastuminen ja vaikea salata...
— Kuullessani sinun noin puhuvan, milt'ei pelkään sinun rakastavaa!
minua vähemmin kuin ennen...
— Varastettua onneani en tahtoisi vaihettaa mihinkään, mutta varastettu
onni ja salaiset riemut ovat kuni ruusuilla tanssiminen jonkun kuilun
reunalla, jonka syvyyteen usein olen katsellut ja tullut päästäni
huumatuksi sekä...
— Miksi tahdot huolestuttaa minua näillä sanoillasi? Ei, älä itke noin,
älä! Onko meidän rakkaudellamme mitäkään yhteistä maailman kurjain
menojen kanssa, eikö se ole kahden sydämen vapaa uhri toisillensa?
— Niin, se on totta, Göstani! Unohda katkerat sanani ja kyyneleeni...
näethän, minä hymyilen, minä nauran omille sanoilleni, nauran koska
sinä olet omani, ja tämä omaaminen on suurin ylpeyteni.
— Pääsi siis pystyyn, Magdalena, en ole lempinyt ketään naista niin
kuin sinua.
— Sinä olet lempinyt monta... minä haluaisin olla ainoa...
— Mustasukkaisuuden mielettömyyttä...
— Ainoa, kuten sinäkin olet minulle.
— Sydämesi ensimäisen liekin olen sytyttänyt, se on _minun_ ylpeyteni.
— Ah, ensi kerran sinut nähdessäni tuntui minusta, ikäänkuin olisin
herännyt pitkällisestä, ikävästä unesta.
— Sinut nähdessäni muuttuivat minusta muut mielitekoni ikäänkuin
varjoiksi.
— Ja nyt sinä tulet minut jättämään... onnellisuuteni oli liian suuri,
ollaksensa pysyväinen, niin, siten se on. Sinä lähdet pois sotaan ja
vaaroihin... kentiesi et milloinkaan palaja...
— Jos kaadun, tulet sinä olemaan viimeinen ajatukseni!
— Minusta tuntuu, ikäänkuin voisivat minun käsivarteni sinua suojella.
— Valkoiset kuin lumi...
— Kuolema... masentava ajatus. Ei, sinä et saa erota täältä ennen minua!
— Sitä en tule tekemäänkään, minä aavistan, ett'ei se tule tapahtumaan!
— Tällä silmänräpäyksellä tunnen sielussani, ikäänkuin olisi lempeni
näkymätöin suojus ympärilläsi.
— Niin se on, armahani!... Kultakutrinen impi, kuinka aika rientää
sinun läheisyydessäsi. Ah, salli minun nyt sinua oikein katsella!
— Ei, ei, vielä et saa mennä!
— Lausu vielä kerran minua lempiväsi...
— Niin, sydämeni pohjasta!
— Tuota suloista ääntä en koskaan unohda! Hyvästi, sa rusoposki, sa
simasuu, hyvästi! Ei, ei ikuisesti... vielä näemme toisemme, vielä saan
levätä sylissäsi!