Eräässä huoneessa, jonka karmiinipunaiset seinät olivat verhotut
silkkikankaalla, runsaasti kullatuilla reunustoilla ja loistavasti
koristetuilla, valkoisesta atlaskankaasta tehdyillä akuttimilla,
astuskeli Kaarlo-herttua edeltäkäsin, ollen vilkkaassa keskustelussa
paroni Reuterholm'in kanssa.
— Tukalaa, että Ulfvenklou on poissa, — lausui herttua, — en voi
väittää, ett'en tässä asiassa mielelläni haluaisi hänen kanssansa
neuvotella.
— Suokaatte anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, että minä
rohkenen lausua kummastukseni tämän toivomuksen kuullessani... hän
on ilmeinen petturi, siihenhän saatiin kumoamattomia todistuksia,
— vastasi suosikki, jonka tummat, tuliset silmät ilmaisivat hiukka
mielikarvauden sekaista maltittomuutta, —ja minusta nähden voi teidän
korkeutenne olla sangen tyytyväinen, että olette hänestä päässeet.
— Niin, niin, suittaa siten olla, mutta tällaisissa asioissa näyttiihe
hän useammin kuin kerran omaavansa mitä ihmeellisimmän taidon, ja juuri
tämän unen haluaisin saada tarkoin selitetyksi.
— Minun mielestäni se ei kaipaa sellaista selitystä, se on vaan seikka,
joka kerran tulee tapahtumaan.
— Sinä puhut niin ratkaisevasti, Kustaa Aadolf-hyväni, — lausui herttua
nauraen.
— Haluaisinpa teidän kuninkaallisen korkeutenne lauselman mukaan
kirjoittaa muistiin tuon unen, — jatkoi Reuterholm, — kentiesi voisin
jonakuna päivänä tuoda ilmi todistukset siihen, että ennustukseni ovat
oikeat.
— Noh, niin _voisihan se olla mahdollista_. Siis, istuhan tähän
kirjoittamaan!
Paroni Reuterholm istahti nyt mustan, saksantammesta tehdyn pöydän
ääreen, samalla kuin herttua milloin nojasi kyynärpäätänsä siihen
tuoliin, jolla hänen suosikkinsa istui, milloin taas astuskeli muutamia
kertoja edestakasin laattialla.
— Onpa jo kulunut paljon yli vuoden siitä, kun nä'in tämän unen, josta
sattumalta tänään tulin sinulle maininneeksi, jatkoi herttua, — mutta
minä muistan sen vielä aivan hyvin ja selvään... sepä tapahtuikin
vielä Lokakuun 23-24 päiväin välisenä yönä. (48) — Sinä, Kustaa
Aadolf-hyväni, olit tulevinasi minun luokseni kertomaan kuninkaan
kuolleen ja pyytämään minua kutsumaan seuran kokoon, jonka heti
olin tekevinänikin ja silloin olivat he lupaavinansa liittyä minuun
isänmaamme menestykseksi.
— Seuramme jäsenet ovat täydellisesti luotettavia ja teidän
kuninkaalliselle korkeudellenne vilpittömästi uskollisia, — keskeytti
Reuterholm.
— Sen tiedän, ja luultavasti olikin sen vuoksi... niin, kuten sanottu;
noh, sitte olin olevinani Upsalan linnassa sinun ja sisareni sekä
puolisoni läsnäollessa, ja tuo viimeksimainittu kehoitti minua
erittäinkin puolustamaan perintöruhtinaan oikeutta; hänen sanojansa
oli kuitenkin keskeyttämässä muuan sotajoukosta tullut lähetystö,
jossa olivat, kreivi Brahe, paroni Kaarlo de Geer, ja joitakuita
muita, jotka ensinmainitun johdolla olivat tarjoavinansa minulle
valtionhoitajan tointa perintöruhtinaan alaikäisyyden ajaksi. Minä olin
myöntyvinäni ehdoilla, että hallitusmuoto pysyisi muuttamattomana,
jonka jälkeen oltiin tekevinämme julkinen sopimus kaikesta,
joka alle minä ja kaikki läsnäolijat, jotka olivat näyttävinään
niin iloisilta, että kerääntyivät ympärilleni ja sulkivat minut
syliinsä, olivat piirtävinään nimensä. Samassa silmänräpäyksessä oli
Kuninkaanniitty leviävinänsä silmieni eteen, koko sotajoukko oli
olevinaan kokoontunut sinne ja perintöruhtinas, joka oli seisovinaan
minun oikealla puolellani, oli tulevinaan julistetuksi kuninkaaksi
sellaisella hälinällä, että minä hämmästyneenä ja levottomana heräsin.
— Herttua vaikeni, hänen tuolinselkään nojaava kätensä vapisi
suonenvedontapaisesti ja hän lisäsi hymyillen: — Luulenpa vieläkin
tuntevani itseni aivan levottomaksi.
— Minäkin olen nähnyt unta, jolloin korkein valta tässä maassa oli
annettavinansa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, — vastasi
Reuterholm, käärien kokoon tuon kirjoitetun paperin ja pistäen
sen talteen lisäsi hän terävällä äänennousulla, samassa kun hänen
säihkyvät silmänsä kiinnittyivät herttuaan: — Minun uneni tarkoitti
_vallankumousta_.
— Se oli vaarallinen uni, Kustaa Aadolf-hyväni, — lausui herttua
kiivaasti, samalla kun hän, alkaen jälleen astuskella laattialla,
käänsi suosikilleen selkänsä.
Tämän keskustelun ajalla oli kuningas sulkeutunut Sergel'in kanssa
työhuoneesensa.
— Minä tahdon saada teidän veistämänne rintakuvan itsestäni, — lausui
Kustaa-kuningas tuolla miellyttävällä imartelemisella, jolla hän aina
kohteli mainittua taiteilijaa.
— Tähän työhön ryhtyminen tulee olemaan minusta erinomaisen hauskaa,
teidän majesteettinne.
— Ja kuulkaahan, minä olen ajatellut, että te tekisitte tämän työn
minun salissani, jotta naiset sekä koko hoviseurue olisi jokaisella
taltaniskulla todistajana kuinka minun kasvoni ilmautuvat marmorista...
ja tulisivat saamaan ilon ihmetellä teidän neroanne.
— Niin miellyttävää kuin se minulle olisikin, täytyy minun kuitenkin
luopua sellaisesta kunniasta, — vastasi mestari hienolla hymyilyllä.
— Foi de gentilhomme, Sergel-hyväni, mutta...
Tässä silmänräpäyksessä ilmoitettiin kuninkaalle laamanni Liljensparren
haluavan päästä hänen puheellensa.
— Jotakin tärkeää, — ajatteli kuningas, armollisesti päästäen tuon niin
suuresti suosimansa taiteilijan luotansa menemään, joka tunsi itsensä
sangen tyytyväiseksi päästyänsä täten kuninkaan omituisesta esityksestä.
— Nähdessäni teidät, laamanni Liljensparre, olen aina halukas kysymään:
mitä uutta? — lausui kuningas, joka ystävällisesti nyökäten vastasi
tuon huoneesen astuvan kunnioitusta osoittavaan tervehdykseen.
— Alamaisuudessa rohkenen toivoa teidän majesteettinne harvoin
tehneenne turhaan tämän kysymyksen.
— Ja nytkö vaaditte, poliisimestari-hyväni, kiitoslausetta?
— En; vaan minä ansaitsisin tulla eroitetuksi virastani, jos en
täyttäisi velvollisuuttani, vastasi Liljensparre, joka tyynesti katsoi
kuninkaan tähysteleviin silmiin.
— Hyvä, hyvä! Kulkekaa te yhä vaan velvollisuutenne tietä, minä tahdon
olla kokonansa korvana.
— Teidän majesteettinne on armollisesti käskenyt minua tarkasti
pitämään silmällä Venäjän ministerin, kreivi Rasumoffskyn, hankkeita.
— Entä muuta?
— Kreivi vehkeilee sekä rakkaudessa että valtioasioissa.
— Rakkaudessakin? — kuningas naurahti. — Alahan ensin rakkaudesta,
Liljensparre-hyväni.
— Hänen lemmensuhteensa ovat erinomaisen salaperäisiä, sillä hän lempii
erästä naimisissa olevaa naista.
— Vaarallista, kreivi-hyväni, kovin vaarallista... Entä jos tuo
aviomies rupeaisi väijyksiin!... Mikä yhteiskunnallinen asema tuolla
heikkoluontoisella tuntemattomalla on?
— Hän on hovissa?
— Kaikkitietävä herra laamanni, toivonpa ett'ei hänen nimensä ole
teiltä salassa?
— Se on kreivitär Vrede.
Kuningas ei enää hymyillyt; vakaisella katsannolla kertoi hän
kreivittären nimeä.
— Hänen kauttansa saa kreivi jokseenkin tarkat tiedot meidän hovimme
suhteista, — jatkoi Liljensparre, samassa silmänräpäyksessä kuin
kuningas viittasi häntä jatkamaan; — hänen saa kreivi tiedon jokaisesta
lausutusta sanasta, jokaisesta kasvojen vivahduksestakin; etenkin
taitane häntä erinomaisesti huvittaa teidän majesteettinne hankkeet
sekä ne sanat, joita teidän majesteettinne suvaitsee lausua.
— Kreivitär-parka! — Hymyily ilmestyi jälleen Kustaa-kuninkaan
huulille, — herra Rasumoffskyn lemmenhommat näyttävät vaan olevan hänen
valtiollisten vehkeilemisiensä apuna.
— Rohkenen olla tässä asiassa samaa mielipidettä kuin teidän
majesteettinnekin.
— Tuo kaunotar tulee täst'edes saamaan sangen vähän tahi sangen paljo
kertomista, niin, saa nähdä, miten rupeaa käymään! Nyt minä käsitän
ne molemmatkin juonet, joissa tuo arvoisa kreivi toimii: Vreden rouva
tekee itsensä pienillä uutisilla hänelle mieluiseksi ja hän taas
puolestansa tekee itsensä mieluiseksi Katarina-keisarinnalle.
— Melkein niin, teidän majesteettinne, mutta tähän tulee lisäksi vielä
muutakin.
— Suokaahan kuullani, Liljensparre-hyväni.
— Kreivi Rasumoffsky viettää hauskaa kotielämää ja on miellyttävä
isäntä sekä on avannut ovensa ja kukkaronsa tyytymättömille aateliston
joukossa.
— Sen tiedän, — lausui kuningas, jonka silmät säkenöi suuttumuksesta, —
mitä muuta lähtee tuon venäläisen ministerin asunnosta?
— Kreivi huvitteleikse välistä pitämällä esitelmiä ja näiden tavallinen
sisältö on, kuinka onnellisena Ruotsi voisi pitää itseänsä, jos se
olisi esim. venäläinen maakunta.
— Foi de gentilhomme! — Kustaa III:n silmistä suitsui vihaisia leimuja,
— ja ruotsalaiset voivat häväistä itseänsä siihen määrään, että
tyynesti kuultelevat sellaista puhetta!
Poliisimestari kumarsi äänetöinnä.
— Tästä "_onnellisuudesta_" pelastin minä Ruotsin vuonna 1772; Jumalan
avulla tulen pelastamaan sen vieläkin kerran, jos niin tarvitsee.
— Tietysti keskustellaan ministerin asunnossa myöskin, — jatkoi
Liljensparre vitkallisesti ja kentiesi etsien kylläksi lieviä sanoja,
antaaksensa kuninkaalle tämän viimeisen ja vaarallisimman tiedon, — ja
keskustelu koskee välistä sotaakin... pian syttyvää ja odotettavissa
olevaa sotaa...
— Ja mitä nämät herrat siitä miettivät?
— Heidän mietteensä ovat sangen erilaisia... useammat toivovat
kuitenkin rauhaa, ja venäläinen ministeri puolustaa etenkin tätä
mielipidettä sekä on monta kertaa antanut viittauksia, että jos
sotajoukko tässä asiassa lakkaisi tottelemasta, tulisi teidän
majesteettinne pakoitetuksi kutsumaan kokoon valtiosäädyt, ja siten
arvellaan asian tulevan voitetuksi.
Kuningas astui muutaman askeleen Liljensparrea kohti, ja kiinnittäen
häneen vihasta säihkyvät silmänsä kertoi hän: — _sotajoukko lakkaisi
minua tottelemasta_. Ei, tämä on aivan suunnatointa! Te erehdytte aivan
varmaan, laamanni Liljensparre!
— Suokoon Jumala, että niin olisi, teidän majesteettinne, ja että sen
seuraukset tulisivat näkyviin...
— Riittää, laamanni Liljensparre, riittää! Minä luotan vielä
ruotsalaisten soturein kunniaan! — Ja viitaten kädellänsä käski
kuningas poliisimestaria poistumaan.