— Ei, ei, Sohvi, sitä en tahdo... en, kun asiata oikein mietin!
Sinä, joka olot puhunut heidän puolestansa, kerro heille tämä minun
viimeiseni, peruuttamatoin vastaukseni.
— Mutta jos Suomi tempaa itsensä irti Ruotsin vallasta, Fredrik, jos se
yksimielisesti tarjoaisi sinulle hallitusta, mitäs sitte?
— En tahdo olla osallisna kaikkeen tuohon.
— Että se kentiesi voisi tulla venäläiseksi maakunnaksi... oi, sitä en
saata ajatella... ja saatpa nähdä sen niin käyvän, jos et sinä...
— Ei, ei, en minä, — keskeytti Fredrik-ruhtinas, joka istuen Sofia
Albertina-ruhtinattaren rinnalla nyt työnsi luotansa kääryn kirjeitä ja
asiapapereja, jatkaen: — Tosin olen antanut soaista itseni muutamiksi
silmänräpäykseksi. Valtakunnan ja alamaisten menestys... luulinpa sen
edestä maksavan vaivaa elää ja vaikuttaa!... Mutta en tahdo tehdä
mitään väkivaltaa Kustaa-kuninkaan oikeuksille.
— Ei sinun tarvitsekaan tehdä mitään väkivaltaa, ole vaan aloillasi...
— Jospa en edeltäkäsin olisi tietänyt mitään, ja sattumus olisi
johtanut minua siihen... niin, silloin kentiesi, mutta ei nyt.
En tahdo olla osallisena minkäänmoisissa juonissa, tahdon katsoa
Kustaa-kuningasta ja kaikkia ihmisiä suoraan silmiin; tahdon ennen
kuolla unohdettuna ja vähäpätöisenä, kuin että pieninkään tahrapilkku
tarttuisi nimeeni.
— Fredrik-hyväni, en voi muuta kuin hyväksyä mielipiteitäsi, mutta
sittekin...
— Minä pysyn sanoissani.
Fredrik-ruhtinas nousi istuviltansa, ja astuen moniaita kertoja
huoneessa edestakasin, lensi hänen silmäyksensä silloin tällöin
ruhtinattareen, joka vahakynttelien valossa tarkasteli kirjeessä olevia
nimiä, ennenkuin pani nuot kokoontaitetut paperit jälleen kuorihinsa.
— Elämäni on sittekin sangen onnellinen, — jatkoi ruhtinas, — onhan
minulla sinut, Sofia, rakastettavana ja vielä toinenkin Sofia...
tiedäthän, tuo, josta sinulle olen puhunut. Halpa tyttö se on, niin,
onpa aivan moskaväkeäkin, jos niin tahdot, mutta minä vakuutan, ett'ei
kellään voi olla puhtaampaa sydäntä ja ylevämpiä mietteitä kuin Sofia
Hagman'illa. Sinä tulisit hänestä pitämään, Sofia, jos sattumus voisi
antaa teidän tavata toisenne... kuten asiat nyt ovat, voin ainoastansa
puhua sinulle hänestä.
Hiljainen huokaus hiipi Sofia Albertina» huulille!
— Me molemmat, hän ja minä olemme sinulle kuitenkin vähäpätöinen
korvaus, kuten pelkään. Mutta mitä kahinaa tuolta ulkoa kuuluu?... Ah,
olenpa unohtanut? päästää Rudenschöld'ini palveluksestansa. Hyvää yötä,
Magdalena, nuku makeasti!
Kepein askelin saapui Magdalena huoneensa ovelle, jonka lukossa oli
avain, ja sisäänastuessansa kohtasi häntä kuuvalon väräjävä hopeahohto,
joka syrjäänvedettyjen akuttimien välistä valui laattia-maton
kukkasille ja viipyi leikitellen seinäverhoilla.
Magdalena meni akkunaan, ja hänen silmäyksensä lensivät tuolle heikosti
siniseltä paistavalle lumipeitolle, joka lähellä ja kaukana levisi maan
pinnalle.
Hiljainen huokaus avasi hänen huulensa, ja ajatuksiinsa vaipuneena
seisoi hän silmänräpäyksen liikkumattomana. — Nuku makeasti, — kuului
vielä hänen korvissaan”ruhtinattaren jäähyvästit. Ah, tuntuihan
ikäänkuin tahtoisi uni täydellä todella paeta häntä siitä alkaen...
niin, missähän _hänkin_ tällä hetkellä oli? Muistiko hän Magdalenaa? —
Mutta tätä ei hän tahtonut ei hänen sopinut kysyä itseltänsä. Ei, hän
ei tahtonut laisinkaan ajatella, hän tahtoi mennä makuulle! Mutta missä
Lovisa oli! Miksi; ei hänen kamarineitsyensä ollut saapuvilla, miksi
ei hän ollut sytyttänyt kynttelejä?
— Lovisa, Lovisa! — huusi neiti Rudenschöld maltittomana, — nytpä
tapahtuu ensi kerran, että tyttö... Olisikohan hän nukkunut?
— Lovisa ei ole täällä, — vastasi nyt eräs ääni, jonka tunnetun soinnun
kuullessansa Magdalena ääneensä kirkasi. Se oli varmaankin erehdys,
niin se ei voinut olla mitään muuta, ja torjuvalla, milt'ei kauhistusta
ilmaisevalla eljeellä oli hän pysähtynyt keskelle laattiata, silmäillen
tuota ko'okasta olentoa, joka nyt liikkui huoneen pimeimmässä nurkassa.
— Älkäätte peljästykö... oi, suokaatte anteeksi rohkeuteni!
— Kuulenko siis oikein... Niin, tehän, paroni Armfelt, siellä
olettekin. Kuinka olette uskaltaneet tätä tehdä?
— Ikäväni ajoi minut tänne, minulla ei ole muuta puollustusta.
— Se on liian heikko. Oi, Jumalani, Jumalani, mitä te minusta
ajattelette?
— Kaikkea hyvää, kaikkea ylevää, kaikkea...
— Älkäätte enään puhuko niin!... Kun ensin kuulin teidän äänenne,
luulin mielikuvitelmani jotenkin leikittelevän kanssani; mutta tehän
siinä olettekin... te itse ja minä... kuinka tahdotte loukata minua
näin suuresti?
— Tuhansien silmien vartioimana, en saa koskaan lausua teille sanaakaan
enkä vaihtaa kanssanne ajatustakaan, ja itse te minua pakenette...
— Me olemme kylläksi puhuneet keskenämme.
— Magdalena te käännytte vihamielin minusta pois! Niin, totta on; enpä
muuta ole odottanutkaan. Kehnon voiton takia olen menettänyt teidän
lempenne kallisarvoisen aarteen.
— Menettänyt, niin, niin!
— Sen kyllä tiedän ja sittekin tulin tänne; tulin koska en voinut
muuta. Hyvää yötä, sa armas, minä menen ainiaaksi, mutta salli minulle
vielä sitä ennen yksi rukous, suo minun kuun valossa nähdä kasvojasi!
— Hyvää yötä, paroni, nukkukaa makeasti!
— Ei hereilläni tahdon uneksia, uneksia erään silmän einestä, uneksia
pehmeiden käsivarsien ansasta, rusohuulista, joilta mettä juon... ja
salli minun nyt tummansinisistä silmistäsi etsiä omaa kuvaani. Täytä
tämä pyyntöni, menenhän minä pian, enkä enään koskaan palaja.
— Jos et koskaan enään palaja, niin... etsi kuvaasi; omaa kuvaasipa
sinä, itserakas, haluatkin nähdä.
— Tähän asti olen unohtanut tulleeni ainoastansa saamaan sinulta yhden
ainoan sanan. Yhden ainoan kieltävän, yhden ainoan myöntävän sanan, oi,
virka!
— En käsitä sinua... en, en, ah, päästä käteni!
— Magdalena, vanno taivaan nimessä tämän kieltämisesi olevan totta, ja
ett'et minua rakasta!
— Sitä en voi vannoa. Jumalani, minua armahda!
— Autuaallinen lepo tuntuu laskeuvan sieluuni! Älä ole
peljästyksissäsi, armaani, näethän että menen pois!
Niin, mene ainiaaksi; mutta ennenkuin menet, oma Kustaa Mauriz'ini,
salli pääni viivähtää rinnallasi, ja käteni kädessäsi, kas niin! Sua
olen aina, aina lempinyt!
— Kuinka lahealta hiuksesi tuntuu poskeeni!
— Unesi toteutuu... kas tässä käsivarsieni ansa, ja tässä huuleni...
juo mettä, juo... Ja nyt, hyvästi, lemmittyni, ijäti hyvästi!