Niin, Magdalena tiesi, minkälaiseksi hänen elämänsä tulisi kehittymään;
_yksinään_ tahtoi hän vaeltaa elämänsä uraa, ja niitä riemun kukkaisia,
jotka hänen tiellensä puhkesi, tahtoi hän kerätä ja olla niihin
tyytyväinen sekä niillä onnellinen.
— Nähdä Armfelt'ia jonkun kerran, nähdä häntä vilahdukselta oli kaikki,
mitä hänen sydämensä halusi, ja hän väisti tämän kanssa juttelemista
suurissa seuroissa sekä kohtaamasta yksinänsä. Kuukausia kului tällä
tavalla, kuukausia täynänsä rauhaa ja tyytyväisyyttä.
Uusi ajanjakso oli tullut, vaan ei mitään muutosta Magdalenan
tunteissa, ja milt'ei mielihyvällä pysyi hän väliin Sofia
Albertina-ruhtinattaren heikon terveyden vuoksi poissa niistä
juhlallisuuksista, jotka yhä vaihettelivat Kustaa III:n hovissa. Osa
aatelistoa oli alkanut osoittaa jonkinmoista hitautta, kun tuli asiaksi
näyttäytyä tässä hovissa, ja kuningas, joka nyt tavallista enemmän
halusi näyttää maailmalle sitä hyvää sopua, joka vallitsi hänen sekä
hänen omaiseensa välillä, kävi eräänä päivänä alkuvuodesta suosikkinsa
seurassa Sofia Albertinaa tervehtimässä.
Ainoa ruhtinattaren luona tässä tilaisuudessa palvelusta tekevä neiti
ja ainoa kuninkaan seurueessa oleva hoviherra jäivät yksinänsä,
ja Magdalena Rudenschöld sekä Kustaa Mauritz Armfelt olivat nyt
kahdenkesken sen perähuoneen viereisessä kamarissa, jossa Sofia
Albertina päästi puheellensa Kustaa-kuninkaan.
— Vihdoinkin on onni suonut minulle tilaisuuden teidän kanssanne
puhelemiseen, Magdalena! Ei, älkäätte kääntykö pois! — pyysi Armfelt
hiljaa ja nöyrästi — Oi, sallikaa minun uneksivan! kaiken olevan
entisellänsä! Suokaa minulle vaan hetkikin sitä autuaallisuutta...
— Se on ijäksi paennut.
— Mitähän minä mielinkään sinusta luopuessani? Kuinka voit sinä niin
helposti... niinkuin teit, eritä minusta?
— Helposti? Jumalani, hyvä Jumalani? Tahdoitko sinä edes tietääkään
minun tuskastani? Et, vaan tahdoit tulla rikkaaksi, tahdoit tulla
mahtavammaksi kuin olitkaan, — ja minä?... Loukattuna ja hyljättynä,
voinko minä muuta kuin luopua?... Vai luuletko, että olisin alentanut
itseni kerjäämään rakkautta?
Äkillinen, ankaran kiivastumisen näköinen leimu nousi Magdalenan
kasvoille, hänen silmänsä aukenivat ja, näyttäen kirkasta säihkyä
näiden sinisissä terissä, loi hän silmäyksensä Armfelt'iin.
— Sinäkö kerjäämään, Magdalena — kuningatar puhuu kerjäämisestä!
— Kuningatar?
— Kauneudessa... sinisilmä, ah, katso minuun kuni ennenkin!
— En, en, nyt on asiat niin, kuin on.
— Mutta ne voisivat muuttua toisellaisiksi.
— Oi, ei koskaan, ei koskaan.
— Lausu, oletko vihoissasi?
— Olenhan aivan tyyni.
— Ja oletko ollut kovin vihoissasi?
— Jätä menneet siksensä, paroni Armfelt, minä en niitä enään muistele.
— Mutta minä... minä palajan yhä...
— Se on anteeksiantamattoman yksitoikkoisena elämistä.
— Sinun sydämesi on jäästä.
— Vaikk'ei täydellisesti niin kylmäkään, ei sitä kuitenkaan voi saada
sulamaan.
— Kuinka voit laskea pilaa nyt?
— Koska kaikki meidän välillämme on unohdettu ijäisesti.
— Mainitse siinä tapauksessa ainoastansa itseäsi. Minä olen koettanut
unohtaa, mutta yhä selvemmin on sinun kuvasi esiintynyt sielussani.
— Koeta siis alati minua muistella, niin tulee siitä toisellainen
päätös.
— Kuinka voit noin tehdä pilaa?
— Pilaa? sen taidon olen varmaankin oppinut sinulta; sen ensimäinen
oppiminen maksoi minulle ehkäpä kyyneliäkin, jättääksensä lopulta vaan
hymyilyä jälkeensä.
— Mutta nyt — sinä itket...
— Itken niin... enkö ma itkisikään! Oi, päästä käteni, — kerta ei
se ollut sinusta minkään arvoinen! Minä itken, voidakseni paremmin
hymyillä kaikelle, joka elämässä muserretaan ja turmellaan.
— Kuinka katkera! Tuskinpa sinua enään tunnenkaan.
— En tunne enään itseänikään. Ei, mene tieltäni, Kustaa Mauritz!
— En siirry, ennenkuin olet rauhoittunut. Oi, kuule lemmikkini,
rakastettuni, suloinen sydän käpyni! Lausu, oletko kärsinyt paljokin
minun tähteni? Tästä kärsimisestäsi voin arvostella rakkauttasi, tässä
kärsimisessä olen kyllin itsekäs löytämään autuutta.
— Ah, vielä vaan sananen... kerro minulle vielä, että olet minua
lempinyt,.
— Minä olen sinua lempinyt...
— Ja nyt, ja nyt?
— Ei, ei, päästä minua menemään!
— Ja nyt, ah, vielä vaan sananen yksi ainoa sananen... yksi ainoa
"lemmin." Te pudistatte päätänne, te ette tahdo vastata!... Minä tulen
siis toisella kertaa saamaan tämän vastauksen.
Sykkivin sydämin kumartui Magdalena, vastaten nöyrästi kuninkaan
tervehdykseen, ja hän sekä Armfelt olivat poissa.
Magdalenasta tuntui ikäänkuin heräjäisi hän vähitellen huumauksesta
selvälle järjelle. Mitä oli hän sanonutkaan?
Ääneti ja kylmäverisenä olisi hänen tullut kuullella Armfelt'in sanoja.
Miksi, miksi oli hän siis puhunut? Mihin olivat kaikki hänen hyvät
päätöksensä joutuneet? Oliko hänen tunteensa voimakkaammat hänen
järkeänsä?
Näin kysyi hän itseltään ahdistuksessansa.
Ja nyt, mitä tuli hänen tehdä?
— Pakene! huusi eräs ääni hänen sielussansa; pysähdy! kuiskasi toinen,
ja se ääni muuttui yhä kovemmaksi, kunnes nuot molemmat ristiriitaiset
mieliteot ikäänkuin tuimasti taistellen koettivat voittaa toistansa.
Kuten harhatielle joutunut matkustaja, haapuili hän näin ympäris, ja
sille tielle, joka tähän asti oli ollut niin hyvin viitoitettuna ja
takaisena, oli nyt laskeutunut sumua.
Hän tarvitsi suojaa, — suojaa itseänsä vastaan!
Sen hän olisi voinut saada Axel Fersen'istä, — mutta hänet oli
Magdalena hyljännyt, ja nyt se jo oli liian myöhäistä.