Vuodon 1786 vuodon valtiopäivät olivat menneet. Kuninkaan yritykset
rahapulan auttamiseksi eivät olleet onnistuneet, ja valtiosäädyt,
aatelisto eturivissä, olivat lausuneet hänelle epäluottamustansa.
Asioiden näin ollessa ja nyt todellakin haluten Tanskaa
liittolaiseksensa, oli kuningas oleskellessansa Skoonessa pyörähtänyt
Seelantiin, jossa hän kohtasi Tanskan kuninkaallisen perheen.
— Äsken kotiin pääsneenä ei minua kohdannut muuta kuin valitusvirsiä, —
lausui kuningas erään hallitustoimissa Armfelt'in kanssa kahden kesken
valvomansa yön jälkeen. — Liljenkrantz (43) ei puhu muusta kuin menojen
vähentämisestä ja säästäväisyydestä; minun täytyy siis keksiä keinoja
hänettäkin... olen lähettänyt kirjeen Toll'ille; hänen täytyy tulla
tänne!
— Eiköhän muu keino kuin sota voisi järjestää maamme asioita?
— Sinäkin, Gösta? Mutta minä ymmärrän... sinun nurjamielisyytesi
Toll'ia kohtaan synnyttää sinussa vastaväitteitä.
— Nurjamielisyyteni Toll'ia kohtaan, — kertoi Armfelt tuolla
avosydämisellä rohkeudella, joka hänelle oli omituista, — niin, teidän
majesteettinne, en tahdo väittää pitäväni tuota everistiä ystävänäni,
mutta milloin on kysymys maamme menestyksestä, en ota lukuun omia
tunteitani. Toll on huimapää ja näyttää aina sellaista uhkarohkeutta,
joka, jos teidän majesteettinne avokorvin kuultelee hänen neuvoansa,
helposti voisi...
— Foi de gentilhomme, mitä sinä mietitkään! Luuletko minun antavani
johtaa itseäni?
— Sire, se ei ollut ajatukseni! Luulen vaan Toll'in omista, kunnian
himoisista syistään haluavan sotaa, ja hänestä on yhdentekevä, millä
tavalla tämä hänen halunsa tulee täytetyksi. Nykyään kun oli puhe sodan
mahdollisuudesta, ja että siinä tapauksessa saisimme odottaa venäläistä
ja tanskalaista sotalaivastoa, kuulin hänen lausuvan kanslianeuvos
Rosenstein'ille: "Ne eivät voi purjehtia samalla tuulella, ja siitä
seuraa, että me _ensiksi_ lähdemme sitä vastaan, jolla on vastatuuli,
_jolloin tähdissä on kirjoitettu sen tulevan saamaan selkäänsä_; sitte
menemme toista vastaan ja voitamme sen."
Kuningas nauroi: — Hän on vähän gascognalaisen tapainen, mutta sydän on
hänellä oikealla paikallansa. Jos kaikilla tässä valtakunnassa olisi
Toll'in sotaisa uskallus ja rohkeus... niin, Gösta, noita molempia
viimeksimainittuja ominaisuuksia ei sinultakaan puutu, ja jos sinulla
olisi vaan hiukka enemmän sota-intoa olisit täydellinen.
— Vaikka minulla olisi kaikki, mikä tekisi minut täydelliseksi, —
vastasi Armfelt hymyillen, — niin... on minullakin ollut unelmia
sodista ja voitoista, mutta nyt olen herännyt, sillä teidän
majesteettinne suuri ja armollinen luottamus on pahoittanut minua
ottamaan selvää seikoista sekä olosuhteista, ja siinä kurjassa tilassa,
jossa maamme nyt on, on sota mahdotonta.
— Minä tulen toteuttamaan mahdottomuudenkin. —.Kuninkaan tummansiniset
silmät loistivat uskalluksesta ja hän jatkoi: — Venäjä on jo liian
paljo sekaantunut Ruotsin asioihin; se koettaa kiihoittaa mieliä tässä
maassa, ja tämä näin vireillä pidetty tyytymättömyys tulee leviämään
ikäänkuin tulipalo ympäris, jos en saa sitä ajoissa sammumaan. En sano
sillä sodan olevan syttymäisillänsä, mutta näen ainoastansa selvemmin
nyt, mihin kaikki lopulta tulee viemään. Mutta aurinko on jo korkealla
taivaalla, keskeytti hän äkkiä puheensa, — minä olen väsyksissä. Soita,
Gösta, kamaripalvelijaani tulemaan, ja seuraa sitte minun esimerkkiäni.
Miltei samassa silmänräpäyksessä, jolloin Armfelt ojensi tarttuakseen
kellon nauhaan, sulki Magdalena Rudenschöld jonkinmoisella
varovaisuudella huoneensa oven. Hänen keveistä liikunnoistansa ja
siitä nopeudesta, jolla hän, kuullessaan jotakin odottamatointa
kolketta, käänsi päätänsä, näytti miltei ikäänkuin aikoisi hän
lähteä niin huomaamattomana kuin suinkin aamukävelylle. Jos tämä oli
hänen aikomuksensa, onnistui hän siinä milt'ei täydellisesti, sillä
ainoastansa pieni kamarineiti, joka näytti olevan yhtä halukas kuin
Magdalenakin saada olla huomaamatta, tuli hänen vastaansa tuossa
pitkässä läpikäytävässä, ja pian astuskeli tuo nuori hovineiti
auringonpaistamissa puistokäytävissä, jotka suoraan suuntaan johtivat
yhä kauemmaksi Drottningholm'in linnasta.
Päästyänsä kappaleen matkaa linnasta, poikkesi Magdalena vasemmalle
ja jatkaen kävelyänsä kostealla nurmikolla, kulki hän hiukan
vitkallisemmilla askelilla yhä eteenpäin. Lintujen pyrähtelemiset ja
viserrykset olivat ainoat äänet, jotka silloin tällöin kuuluivat hänen
korviinsa. Kaikki oli muutoin niin hiljaa, niin auringonpaisteista
ja tyyntä hänen ympärillänsä, että näytti ikäänkuin olisi ikuinen
rauha laskenut lempeän kätensä kukkasille, ruohoille ja puille.
Täynänsä mielihyvää pysähtyi Magdalena muutaman silmänräpäyksen, —
noin rauhallista oli hänenkin elämänsä kerran ollut, mutta rauha oli
kadonnut, ja mitä oli hänelle vast'edes tuleva? Hiljainen humina kuului
puissa, ja lehdet, kukat sekä korret värisivät hiljaa.
— Jos olisin taikauskoinen kuin vanha Regina, niin...
— Mitä sitte?
Magdalena kääntyi hymyillen: — Joko teidän korkeutenne on täällä!
— Minun olisi pitänyt vielä olla vaiti hetkinen, sillä silloin...
— Ja minä olisin kävellyt täällä sekä puhunut itsekseni, ja teidän
korkeutenne olisi sitä kuunnellut. Tämä ei laisinkaan ole minun
mieleeni.
Magdalena lausui nämät sanat vilkkaasti ja iloisesti, astuen
Fredrik-ruhtinaan rinnalla eräälle nurmea kasvavalle töyräälle, johon
molemmatkin istahtivat.
— Vihdoinkin olette suoneet minun kohdata teitä, mitä tuhansin kerroin
teiltä olen anellut...
— Niin monta kertaa en luule sen täydelleen tapahtuneen, teidän
korkeutenne. — Magdalena näytti veitikkamaiselta, ja järjestäessään
kiharoitansa, valuivat hänen aamupuvussaan olevat valkoiset karrikkaat
ales hänen somista, pyöreöistä käsiranteistansa.
Ruhtinas katseli hänen valjusti: rusottavia sormiansa, joissa kiilteli,
missä rubiinikivestä tehty sydän, missä smaragdiruusu tahi hohtokiven
säkenöivä loisto. Kohteliaalla eljeellä tarttui Fredrik-ruhtinas hänen
käteensä, ja painaen suudelman sen lumivalkealle hipiälle, lausui hän:
— Vieläkin tuhatta pyyntöä ei olisi liikaa siitä suosiosta, jota nyt
olette minulle osoittaneet.
Magdalena nauroi sydämellisesti: — Jumalani, jos joku hovista meidät
näkisi: hän veti tätä sanoessaan kätensä pois ja jatkoi iloisesti; —
Kuinka siellä päiviteltäisiin ja punastuttaisiin minun puolestani...
pyörtymistä ja hajuvettä tulisi ilmestymään, ja minua pidettäisiin
menneenä!
— Te pidätte minun lempeäni kokonansa arvotoinna, Magdalena.
— Niin, todellakin aivan arvotoinna, — kertoi hän välinpitämättömästi.
— Mutta _minä_ on ole tullut tänne laskemaan pilaa, vaan puhumaan
täyttä totta.
— Minäkin olen tullut tänne puhumaan täyttä totta, ruhtinas; uskokaa
minua, sillä muutoinpa en olisi tänne tullutkaan.
— Teidän kohtelunne saattaa minut epätoivoon...
— Minun kohteluni saattaa teidät, kuten toivon, järkeenne ja unohtamaan.
— Minut... voisinkohan eläessäni tulla teitä unohtamaan?
— Siinä tapauksessa ennustan teidän korkeudellenne lyhyttä elämää.
— Minä lemmin teitä, enkä voi unohtaa.
— Teidän tulee sekä täytyy; juuri tästä olen tullut tänne puhumaan
kanssanne, teidän korkeutenne.
— Magdalena... tässä nimessä on ikäänkuin sulosointua, minä kerron sitä
alituisesti... ei, älkäätte ruvetko taas laskemaan pilaa! Säälikäätte
minua hiukan... sitä teiltä rukoilen! Mitä minä antaisinkaan, jos...
voisin lukea sydämestänne!
— Te tulette saamaan sen tehdä, teidän korkeutenne.
— Jos voisin lukea teidän sydämestänne ja huomata sen vihdoin tulevan
sykkimään vastarakkaudesta.
Magdalena pudisti päätänsä.
— Ihmiset ovat jo ruvenneet puhumaan teidän korkeutenne
suosiollisuudesta minua kohtaan; tämän puheen minä soisin loppuvan.
— Minä kylläkin käsitän, kuinka tukalalta se teistä tuntuu. Hovi on
täynänsä kielilakkareja... te olette kaunis, Magdalena, te herätätte
välttämättömästi kateutta... teillä on avonainen ja hilpeä luonne.
Ulkokultaiset siveyden saarnaajat, jotka eivät ole arvolliset
irrottamaan teidän kengännauhojannekaan, rohkenevat teitä moittia.
Mutta ah, Magdalena, eihän teidän tarvitsekaan jäädä sellaiseen ilmaan,
joka, tukehduttaen kaiken luonnollisuuden, lopulta tulee teidät
surmaamaan.
— Teidän korkeutenne, minä en todeltakaan teitä käsitä.
— Suvaitkaatte minun puhua unelmistani, Magdalena. Onhan olemassa
ihanoita maita, joissa vallitsee ikuiset kesät, ja joissa on
kukkaistuoksua ja viehätystä... onhan maita, joissa on piilossa olevia
suviasumuksia peilikirkkaiden järvien rannoilla ja metsääkasvavien,
lumihuippuisten vuorten juurella... onhan kaupunkeja täynänsä hurmaavia
huveja ja vilkasta elämää... kaupunkeja, joissa on viehättäviä
taideteoksia ja mahtavia muinaismuistoja. Olenpa uneksinut teidät,
Magdalena, lepäävänä tuoksuvissa, auringonpaisteisissa maissa;
olen uneksinut teidän olevanne marmorikuisteilla, kuultelemassa
mandoliinein säveliä; olen nähnyt teidän valkoisen hameenne kuun
säteiden valaisemana, olen nähnyt teidän kasvonne sitroonapuiden varjon
peittämänä. Olen nähnyt teidät vallattomissa karnevaalihuveissa ja St
Germains'in loistavissa saleissa, — olen nähnyt teidät ja uneksinut
teistä kaikkiaalla, missä on suloista ja ihanaa, vaan en täällä — en
täällä.
— Ja miksi ette täällä?
— Sillä täällä, Magdalena, tulisitte te, jos voisitte suoda minulle
tilaa sydämessänne, sellaiseen asemaan, joka ei olisi teille mieluinen
ja joka saattaisi teidät alttiiksi moitteelle... sanalla sanoen,
paetkaamme täältä, Magdalena!
— Tuo uusi elämä, jota minun kanssani aikoisitte viettää, tulisi
antamaan teille sangen vähän korvausta siitä, mitä te täällä
menettäisitte.
— Olen miettinyt kaikki, Magdalena... älkää luulko sen ehdoituksen,
jonka nyt olen tehnyt, olevan silmänräpäyksen ihastuksen tuottaman;
minä olen tarkoin punninnut kaikki ja kun sanon: lähtekäämme täältä,
tiedän sekä mitä voitan että mitä häviän... voittoni on suurempi,
Magdalena! Lähtekäätte mukaani puolisonani, lemmittynä, laillisesti
vihittynä aviopuolisonani! Ah, Magdalena, te tiedätte lempeni olevan
puhtaan...
— Juuri sentähden pidänkin teidän esitystänne vastausta ansaitsevana,
mutta siitä huolimatta...
— Onko siis se, mitä täällä menettäisitte, teidän mielestänne
korvaamatointa?
Magdalena antoi päänsä vaipua liikutetun, masennetun näköisenä.
— Tunnetteko itsenne loukatuksi siitä, ett'en voi tarjota teille
ruhtinattaren arvoa? — jatkoi herttua, joka oli ottanut hatun päästänsä
ja käänsi häneen kauniit, vilkkaat kasvonsa, ja sillä kunnioitusta sekä
rakkautta ilmaisevalta äänellä, jolla hän koko ajan oli Magdalenaa
puhutellut, jatkoi hän: — Te ansaitsisitte kantaa kuningattaren
kruunua, Magdalena, mutta enhän olekaan kuningas, enkä voi itse
kauttani antaa teille sitä arvoa, joka teille minun aviopuolisonani
olisi tuleva.
— Minulta ei ota minkäänmoisia kunnianhimoisia unelmia, uskokaa minua,
ja kun hylkään...
— Pelkäättekö te myöntymyksenne tulevan suututtamaan kuningasta? Ah,
Kustaa-kuningas on lempeä, minä tunnen hänen sydämensä, hän tulee
huomaamaan... hän tulee käsittämään minun sydämellisen rakkauteni
teihin ja vihdoin...
— En ajattele kuningasta, en ajattele mitään maailmassa paitsi...
— Magdalena vaikeni, hän oli tullut tänne herttuata tapaamaan,
vieroittaaksensa häntä itsestänsä ivalla sekä kylmäkiskoisuudella;
hänen tahtomattansakin oli heidän pakinoimisensa saanut sellaisen
suunnan joka yht'aikaa vaikutti hänessä hämmästystä ja tuskaa.
Antamatta tämän avioliiton tarjoumuksen itseänsä soaista, oli
hän lujasti päättänyt sen hyljätä ja hän mietti nyt vaan muutama
silmänräpäys kyllin lempeitä sanoja, ilmaistaksensa herttualle tämän
hylkäämisensä.
— En ole laisinkaan kunnianhimoinen enkä epäilisi, jos... jos en jo
kauan sitä ennen, kuin te puhuitte minulle sanaakaan rakkaudesta, olisi
kiinnittänyt sydäntäni toiseen.
— Ja sittekin, Magdalena, sittekin...
— Ah, teidän kohteliaisuutenne oli minusta mieluista... en voinut
ajatellakaan... ei, hetkeksikään en voinut luulla teidän korkeutenne
suovan minulle huomiotanne niin, kuin nyt on tapahtunut... minun
elämäni sai milt'ei teidän kauttanne jotakin hauskuutta, teille
mieliksi oleminen oli usein minun ajatukseni pitkinä, ikävinä hetkinäni.
— Pitkinä, ikävinä hetkinänne?
— Minun iloni on kuni kuohu aaltoilevalla vedenpinnalla: sydämeni
pohjassa nousee murheen liejuiset laineet! Minä lemmin, mutta lempeni
ei suo minulle minkäänmoista autuutta, ei anna minulle mitään paitsi
muistoa... tämä muisto on minusta pyhä, ja se on meidän välillämme!
Magdalena oli noussut seisovallensa, hänen liikkeensä olivat vakavat,
ja nöyrän anteeksianomisen eljeellä tarttui hän herttuan käteen, jota
hän helleydellä puristi.
— Tämän muiston takia täytyy meidän vaeltaa eri haaroillemme, —
hän vaikeni muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen hän jälleen
iloisesti jatkoi: — minä olen teidän edessänne veikistellyt, naisen
turhamielisyydestä olen tahtonut teitä miellyttää... ja kenpä ei
haluaisikaan miellyttää teidän korkeuttanne?... Katselkaa vaan
ympärillenne!
— Magdalena, minun pitäisi vihastua...
— Sitä tulee teidän korkeutenne tehdä! Sitte, ah, minä rukoilen,
tulette te suomaan anteeksi...
— Sen te'en, sen te'en!...
— Jos sen voi tehdä sydämestänsä, niin...
— Niin?
— Voi myöskin unohtaa.
Hän oli jo etäällä herttuasta ja keveästi hengittäen riensi hän
nopein askelin eteenpäin, tyytyväisenä, että tuo vaikea asia nyt
oli suoritettu ja tyytyväisenä itseensäkin, huomattuaan, kuinka
järkähtämättömän luja hänen lempensä oli. Ei mikään maailman loisto,
ei mitkään houkutukset tahranneet tätä tunnetta. Yksinänsä tulisi
hän vaeltamaan elämässänsä ja hän tunsi jonkinlaista onnellisuutta,
tietäessään, kuinka selvänä ja muuttumattomana kaikki hänelle oli
suunniteltuna.
Notkeana ja hilpeänä näytti hän rientävän eteenpäin. Auringon säteet
olivat jo alkaneet leikitellä suihkukaivojen vesihelmien kanssa, ja
niiden välkkyvissä kimalluksessa kuvautui maan ja taivaan värit.
Kumartuen siellä täällä niiden kukkalavojen yli, jotka ympäröivät
vesialtaita, poimi hän muutamia kurenpolven oksia.
— Te olette juuri auringon säteen kaltainen, neiti Rudenschöld?
Tämä oli Södermanlannin herttua, joka hänen takanansa puhui. Magdalena
kääntyi äkkiä; syvään kumartuen ja lausumatta sanaakaan antoi hän
ruhtinaan mennä ohitsensa.
Pieni tyytymättömyyden varjo synkisti silmänräpäyksen Magdalenan
kasvoja hänen rientäessänsä kiiruusti eteenpäin linnaa kohti.