Haga'n tuuheassa puistossa astuskeli kuningas Kaarlo-herttuan rinnalla.
Päättäen herttuan synkeästä otsasta ja tuosta vähäisestä värisemisestä,
joka väliin pudistutteli hänen käsiänsä, ei keskustelun aihe ollut
hänestä mieluisinta laatua.
— Tunnenpa jokseenkin hyvin tuon Ulfvenklou'n sekä kaikki hänen
juonensa, — lausui kuningas, joka ivallisella silmäyksellä katseli sitä
hämmästystä, jonka hänen sanansa vaikuttivat Södermanlannin herttuassa.
— Sinulla voi kentiesi hänen ennustuksissansa ja haaveiluissansa olla
jotakin mieluista; mutta foi de gentilhomme, jopa sanotaan sinun siinä
kohdassa toimittavan sangen naurettavaa osaa, — osaa, joka loukkaa
minua kuninkaana ja huolettaa minua veljenä.
Kaarlo-herttua heitti nopean silmäyksen kuninkaasen, silmäyksen, joka
koetti tutkia, kuinka paljo kuninkaalla voisi olla tiedossa näitä
Ulfvenklou'n ennustuksia, mutta hänen silmäyksenpä luikui arasti
ohitse, kohdatessansa ainoastaan Kustaa-kuninkaan läpitunkevat ja
kirkkaat silmät ja tuon milt'ei ylenkatsetta osoittavan virnistyksen
hänen huulillansa.
— Sinun täytyy karkoittaa tuo seikkailija luotasi, — jatkoi
Kustaa-kuningas lempeällä innolla, joka ei sallinut yhtään
vastustelemista, — ja että hän sitte tulee pois maasta, siitä minä
kyllä tulen huolta pitämään. Niin kauan kuin häntä pidetään sinun
suosikkinasi en tahdo ryhtyä asiaan; sellaista menettelyä voisivat
käsittää väärin... minua koetetaan kyllä ilman sitäkin lahmata.
Vetoaan siis sinuun avosydämisesti siinä toivossa, että sinä huomaisit,
mitä laatua tuo Ulfvenklou oikeastansa on.
— Tähän asti olen huomannut hänen olevan sangen merkillisen miehen, —
vastasi herttua, ottaen vakavan ryhdin, — ja minä olon nähnyt hänen
tekevän sangen kummallisia temppuja ja seikkoja, jotka, sen tunnustan
julkisesti, ovat vaikuttaneet minussa todellista ihmettelyä ja
kummastusta, voimattani siltä käsittää toimittaneeni tuota naurettavaa
osaa, josta mainitsit. Etpä ole itsekään halveksinut...
— Minä itse, — kertoi kuningas, vilkkaasti keskeyttäen, — olen nähnyt
näiden herrain salatieteilijäin temppuja sekä kuullellut heidän
ennustuksiansa, se on totta; mutta mitä minä silloin olen ajatellut,
ja mistä syystä se on tapahtunut... niin, yhdentekevä, — keskeytti
hän vähän ajan kuluttua, — minä pidän näitä herroja enemmän salaisina
kapinoitsijoina kuin salaisten tietojen omistajina, asiamiehinä, jotka
sanovat meille, hallitsijoille, kentiesi terveellisiä totuuksia...
jonkinlaisina rahvaan tribuneina, jotka ainoastansa tällä tiellä
rohkenevat valtaistuimen ääressä ilmaista ajatuksiansa. — Kuninkaan
tulee mikäli mahdollista tietää kaikki, ja tässäkin kohtaa olen kokenut
tunkea hämäryyden läpi. Mitä siis on ladeltu omalla suostumuksellani,
sitä olen suvainnut, mutta jos joku heistä omalla luvallansa tuo
kuuluviin varoituksia sekä neuvoja, pidän sen loukkauksena, ja
Ulfvenklou on rohjennut lähettää minulle kirjoituksen, jossa hän
varoittaa minua _Maaliskuulta_ ja etenkin, että minun tulee olla
varoillani _punaisiin puetuilta_ henkilöiltä. (41)
Kustaa-kuningas vaikeni. Tämä kirje oli nähtävästi tehnyt tukalan
vaikutuksen hänen vilkkaasen mieleensä, vaikutuksen, jonka
uudistatamista hän tahtoi välttää ja sai häntä haluamaan sen
alkuunpanijan kartoittamista. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua jatkoi
kuningas:
— Nyt tiedät, miksi toivon sinun lakkaavasi seurustelemasta
Ulfvenklou'n kanssa; hän on seikkailija... minä pyydän sinua pitämään
häntä sellaisena. Mitä hän sinun kauttasi toivoo saavuttavansa, en
tiedä, mutta olenpa aivan vakuutettu hänen vieneen sinulta kauniit
rahat ja että sinä, jos tahdot pitää silmäsi auki, jos tahdot pitää
häntä sinä, jona hän on pidettävä, piankin tulet huomaamaan sanojani
totuuden.
Kustaa-kuningas tarttui veljellisellä suosiolla herttuan käsivarteen.
Tuolla sujuvalla puhetaidolla, jonka luonto hänelle niin auliisti oli
lahjoittanut, lasketteli hän pian leikkiä päivän tapahtumista, etenkin
niistä, jotka koskivat omaa hovi piiriä, ja lähestyi täten erästä
nelisnurkkaista, kuninkaallisen huvilan toisella sivustalla olevaa
nurmikkoa, jossa joukko herroja ja naisia olivat "leskisillä" tahi
muuten katselivat noita kansallisia leikkejä, jotka kuuluivat tämän
päiväiseen ohjelmaan.
— Naiset ovat vastaanväittämättä kepeät jaloiltansa, — lausui
Kustaa-kuningas. — Minusta on mieluista nähdä valkoisten hameiden
liehuvan nurmikolla... kreivitär Höpken muistuttaa metsäkauriista.
Kaarlo-herttuan silmät kääntyivät noihin leikitteleviin henkilöihin.
— Luulenpa Fredrik'in aikovan ahdistaa hengen neiti Rudenschöld'stä...
hän on todellakin rehoittava kaunotar, ja Fredrik näyttää ihastuneelta,
— lausui Kaarlo-herttua, jonka silmät olivat ikäänkuin tarttuneet
kiinni Magdalenan pieniin jalkoihin, jotka hänen juostessansa
vilahtelivat hänen runsaspoimuisen hameensa laskoksien alta.
Ja Fredrik-herttua oli todellakin ihastunut. Pienellä kaappauksella
onnistui hänen saada kiinni tuota läähättävää tyttöä kädestä:
— Sainpa teidät sittekin kiinni, — lausui hän katsellen tulisilla
silmäyksillä Magdalenan hehkuvia kasvoja — seisottehan te, paroni
Armfelt, aivan meidän tiellämme! Eikö teillä ole halua olla vuorostanne
leskenä?
— Ei sinä eikä tänä. Kuninkaan suosikin vastaus oli jokseenkin lyhyt,
ja se silmäys jonka hän loi herttuaan oli kaikkea muuta paitsi
herttainen.
Fredrik kääntyi Magdalenaan hymyillen: —Nyt emme enään eriä
toisistamme, neiti Rudenschöld, suostutteko siihen?
— Koetan tehdä parastani, — lausui Magdalena hilpeästi, luoden salaisen
silmäyksen Armfelt'iin, joka nyt oli lähestynyt sitä ryhmää, missä
kuningas oli.
— Gösta-hyväni, — lausui Kustaa III, joka hiukka tämän jälkeen
Armfelt'in rinnalla meni liinaan päin: — sinä näytät synkältä kuin
ukkoisilma. Jos kellään olisi syytä näyttää sellaisia kasvoja, olisi
sitä minulla.
— Huolien ja murheiden täytyy kuten kaiken muunkin olla teidän
majesteetillenne alamaisia.
- Typerästi sekä sanottu että ajateltu, Gösta! Minun huoleni ja
murheeni ovat väliin sangen lähelle tuppaavia. Tiedätkö miten minun
hyvästi harkitun hankkeen! leskikuningatar Juliana Mariaan nähden on
käynyt? Niin, koko tulos on eräs kohtelias kirje häneltä tavallisilla
ystävyyden vakuutuksilla, — hymyily ilmestyi Kustaa-kuninkaan huulille,
— kuitenkin olemme kaikessa hyvällä kannalla Tanskan suhteen, enkä minä
_tietysti_ muuta enemmän toivokaan kuin rauhaa naapurieni kanssa.
Kuningas, joka tässä silmänräpäyksessä kokonaan oli vajonnut omiin
ajatuksiinsa, ei huomannut tuota hajamielisyyttä, millä Armfelt häntä
kuulteli, ja hän jatkoi hetkisen vaijettuansa:
— Valtakunnan sisällinen hoito vetää kokonaan puoleensa kaiken huomioni
keskellä huvitusten pyörteitä... toivon, etteivät naapurivaltakuntain
lähettiläät unohda kertoa hallitsijoillensa huvitusten riistävän
minulta milt'ei kaiken aikani. Minä olen erittäinkin kutsunut tänne
venäläisen lähettilään, jotta hän tänään oikein läheltä saisi nähdä
huolettomuuttani ja sokeata kevytmielisyyttäni, joka saattaa minut
unohtamaan kaiken muun. Niin, tämä mies, joka rahoja jakamalla ja
juonittelemisella on herättänyt valtiopäiväin uppiniskaisuuden minua
vastaan... hänen tahtonsapa se määrääkin päätökset... nyt on minulla
syytä rauhanrikkomiseen Venäjän kanssa ja, jos Jumala suo, ei tämä tule
kauan viipymään, vaikka minä nyt olen menevinäni heidän mukiinsa.
Kuningas, joka astui työhuoneesensa, työnsi syrjään tuon vihriän
silkkiverhon, joka varjosti akkunaa, ja silmäillen ulos jatkoi hän:
Nämät valtiosäädyt, joilta odotin kannatusta ja rahanpulan poistamista,
kuinka no ovat minut pettäneet! Venäjän johdannon alla oleva aatelisto
tahtoo olla muurina minun ja kansan välillä, rientääksensä minun
perikatoni avulla tarkoitustensa perille, mutta minä tahdon kumminkin
ehkäistä Venäjän kunnianhimoa.
— Kansan toivo luottaa siinä kohdassa järkähtämättömästi teidän
majesteettinne...
— Kansa — keskeytti häntä Kustaa-kuningas, ja sisällinen tuska
piirsi uurtojaan hänen kasvoillensa; — kuinka onnetoin minä olenkin!
Kansani rakkaus on menetetty! Mitä on tullut tuosta innostuksesta,
joka minua kaikkiaalla ympäröi, tuosta luottamuksesta, joka oli minun
onnellisuuteni? Kaikki nämät sydämet, jotka ennen olivat täynänsä
suosioa ja rakkautta, ovat nyt kuni jäästä; minulla ei ole enään mitään
toivomista. Oltuaan rakastettu kuten minäkin, ei enään koskaan voita
takaisin niitä sydämiä, jotka ovat katkaisseet niin lujat siteet. (42)
— Teidän majesteettinne oman ja maamme menestyksen nimessä... oi, sire,
älkäät antautuko näille tuskallisille ajatuksille — huudahti Armfelt,
hämmästyneenä siitä epätoivosta, jonka valtaan kuningas muutamaksi
sekunniksi hervottomasti oli heittäytynyt.
— Mutta niinpä on... kuinka voivatkin he neuvoa kutsumaan ko'olle
valtiopäiviä mielipiteiden ollessa sellaisina... ja Toll, joka lupasi
johtaa valtiopäiviä minun toivomusteni ja maamme tarpeiden mukaan!
Minun omat sukulaisena liittyvät vihollisiini... Kaarlo imartelee
heitä, ja he vuorostansa häntä. Juuri äsken koetin antaa hänen
ajatuksillensa toisen suunnan — ivallinen, milt'ei iloinen hymy
ilmestyi kuninkaan huulille, — ja muutaman päivän kuluttua toivon
hänen heittävän vehkeilemisensä minua kohtaan. Kas tuolla hän istuukin
rakkaan Reuterholm'insa rinnalla! Lyönpä vetoa vaikka tuhansia, että
hän nyt päivittelen tälle hätäänsä, mutta jos en erehdy, mitä tuohon
kelpo paroniin tulee, on hän kylläksi kateellinen ja siis minun
puolellani sekä tulee häntä pitämään ymmällä niin kauan.
Tässä luulossansa oli kuningas vastaanväittämättä oikeassa, sillä
samassa silmänräpäyksessä lausui Reuterholm:
— Hän on niin suuressa määrässä voittanut teidän kuninkaallisen
korkeutenne suosion, ja sen tähden en olekaan lausunut julki,
mitä hänestä olen pitänyt. Mutta nämät vuosia kestävät, turhat
aarteenkaivamiset esimerkiksi; ainoa, joka niiden kautta on saanut
rahoja taskuunsa, on Ulfvenklou, hän, eikä kukaan muu.
— Mutta hänen ennustuksensa... minä puolestani...
— Ne tulevat korkeimman avulla toteutumaan.
— Jos kaitselmus ennakolta niin on määrännyt, voin siihen ainoastansa...
— Lausua: amen, — keskeytti Reuterholm tulisesti.
— Mutta en voi todellakaan tykkänänsä karkoittaa Ulfvenklou'ta...
Reuterholm loi herttuaan silmäyksen, jonka kentiesi olisi voinut
selittää merkitsevän: "sinun täytyy," ja keskeyttäen ylhäisen
suojelijansa puheen, kuiskasi hän:
— Puhukaamme jostakin muusta, kuningas tulee tännepäin... hän näyttää
olevan erinomaisen hyvällä tuulella, vaikka...
Aivan kuninkaan seljän takana pyöri Kustaa Mauritz Armfelt'inkin
silmät ikäänkuin etsien jotakin; hänen harhailevat silmäyksensä
kiinnittyivät nyt Magdalena Rudenschöld'in milt'ei lapsellisen
viehättäviin kasvoihin, jotka, käännettyinä Fredrik-herttuaan päin,
hymyilivät tälle, samalla kun Magdalena irroitti vyöhyestänsä valkoisen
orjantappura-kukan, jonka hän suloisella vilkkaudella tarjosi
herttualle, joka puolittain polvillansa otti vastaan hänen lahjansa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä riensi hän herttuan läheisyydestä erään
ruusupensaan luo ja ojentaen hienon kätensä, taittaakseensa muutamia
nuppuja, jatkoi hän yhä hymyilemistänsä. Tässä silmänräpäyksessä seisoi
Armfelt äkkiä hänen edessänsä.
— Ketä ritaria ai'otte koristaa näillä kukilla? — kysyi hän.
Magdalena loi häneen silmänsä. — En ainakaan teitä, paroni Armfelt!
— Sitäpä en ajattelekaan. Enpä haluakaan jakaa suosion osoitteita
Fredrik-herttuan kanssa, ja minä onnittelen teitä, neiti, tuohon
tekemäänne, ylhäiseen valloitukseen.
— Kiitoksia, — vastasi Magdalena, vetäen henkeensä ruusun tuoksua
samalla kuin hän veitikkamaisesti katseli Armfelt'in hehkuvia kasvoja
ja yhteen puristettuja huulia.
— Ette kait tahdo väittää minun erehtyneeni?
— En väitä mitään. Fredrik-herttua on Europan kauniin ruhtinas, ja minä
olisin sangen mielissäni, jos te olisitte oikeassa.
— Sitä ihmettelyä, jota te häntä kohtaan tunnette, näytätte te, neiti,
niin julkisesti, ett'ei minun arvaamisky'ylleni jää mitään tehtävää.
— Te suvaitsette puhutella minua tavalla semmoisella, että se tekee
kaikki vastaukset minun puoleltani tarpeettomiksi. — Magdalena kääntyi
hänestä äkkiä pois, hänen silmänsä loistivat kirkkaasta kimalluksesta
ja puolittain avatuilla huulillaan veti hän äkkiä henkeänsä.
— Magdalena, suokaatte anteeksi! Ettekö voi ymmärtää?... Ei, te ette
ymmärrä, te ette ole ikänä minua lempinyt! Ah, näitä pitkiä kuukausia,
joina en ole saanut puhua kanssanne, joina en...
— Sellaisia sanoja en tahdo kuulla teiltä, paroni Armfelt! — Magdalena
oli pysähtynyt, tuon ankaran mielenliikutuksen, jota hän tunsi, pakoiti
hän takasi sydämeensä ja, kääntyessänsä jälleen Armfelt'iin, oli hänen
kasvonsa tyynet, milt'ei marmorivaaleat, samalla kuin Armfelt'in sanat
helähtivät hänen korvissansa ikäänkuin soitannolta. — Muistakaatte, —
jatkoi hän vitkallisesti, — muistakaatte niitä siteitä, jotka liittävät
teidät toiseen!... Meidän välillämme on ikäänkuin suuri juopa, jonka
yli ette te, enkä minä voi astua, putoamatta syvyyteen.
— Kuulkaa minua, Magdalena...
Ei, hän ei tahtonut kuulla Armfelt'ia! Hämillänsä, milt'ei
huumauksissansa riensi hän pois.
Armfelt lempi häntä!
Ijäti eroitettuina omasivat he myöskin ijäti toisensa sydämen.
Riemullinen vakuutus, joka jälleen toi autuuden Magdalenan sieluun!
Kalvava levottomuus, joka toi hänen sydämellensä tuhansia uusia tuskia!
Riemun ja häiritsemättömän ihastuksen tunne milt'ei tauottanut hänen
hengitystänsä, mutta hän riensi eteenpäin nurmikolle ja kiiruhti pois
Armfelt'in silmäyksien edestä.
Rientäen näin eteenpäin, oli hän tullut hyvän matkaa linnasta, ja
istahti tuuheaan lehtimajaan sekä kuuli samassa silmänräpäyksessä kaksi
henkilöä haastelevan.
— Teidän kodissanne vallitsevaa kurjuutta voin kumminkin täksi hetkeksi
poistaa — lausui miehinen, sointuva ääni, — minä olen saanut rahalahjan
kuninkaalta ja mulla on siitä vielä vähän jäljellä.
— Oletpa yhä kaltaisesi, Kaarlo Mikael, sanoi muuan epävakainen ääni,
kiitoksia sydä...
— Ei enään sanaakaan tästä! — keskeytti tuo ensimäinen puhuja. —
Oikeastansa olen minä kiitollisuuden velassa sinulle... olethan sinä
parhaimpia laulelmissani esiytyviä henkilöjä.
— Enpä, lempo vieköön, olekaan! Niin, sinä naurat, sinusta ei saa
koskaan tolkkua, josko sinä puhut totta, vai lasket pilaa! Ei,
todellakaan, enpä soisi sinulle koskaan anteeksi...
— Niin, ole sitte suomatta! Mutta vaiti, nyt olen aivan runollisella
mielellä sille tulen helposti, Hagaan jouduttuani!
Ja annettuaan kanteleen hiukan helähdellä, alkoi eräs ääni laulaa,
jonka ihmeellistä sointua Magdalena ei ollut koskaan kuullut eikä
koskaan tulisi unohtamaan:
Sa yösen haltija, hälvennä päivän paahto,
Ja pilven tähtönen, himmennä illan rusko,
Laimenna laineetkin,
Vaivuta väsyneet, lievennä tuska, poltto
Ja veren kuohukin.
Nurmesta pilkistää voikukka, valkovuokko,
Ja peippo visertäen, tuo metsän kirjavikko,
Se riemuin hyppivi;
Myös kertun poikaisten äänestä soi varvikko:
Pi, pii, pi, pii, pi, pii!
Magdalena taivutti hiljaa oksat edestänsä, ja nurmisella kukkulalla
näki hän sen henkilön, jonka hän oli aavistanut saavansa nähdä; hän
näki Kaarlo Mikael Bellman'in, jonka rinnalla hän tunsi tuon "viheriän
Lehdon" edustalla olleen puhujan pulleat ja punaiselta paistavat kasvot.