— Teidän majesteettinne puhuu lähestymisestä Tanskaan — lausui Armfelt,
joka päivä päivältä näytti nousevan kuninkaan suosiossa ja nyt oli
kuunnellut eräitä tämän salaisempia mietteitä; — mutta sellainen
lähestyminen, —jatkoi suosikki — on sen mukaan, mitä olen kuullut
paroni d'Albedyhl'iltä, peräti hyödytöin. Tanskan perintöruhtinas on,
lieveimmin sanottu, vähäpätöinen henkilö, siinä maassa on viisaiden
ja älykkäiden miesten puute, siellä ei ole voimaa eikä rahaa, ja
ministeristö on Venäjän orjana.
— Siitä huolimatta välittää nyt paroni d'Albedyhl minun puolestani
avioliittoa poikani ja perintöruhtinatar Lovisa Augustan välillä.
— Mutta onhan ruhtinatar vähintänsäkin kahdeksan vuotta meidän
perintöruhtinastamme vanhempi ja sitäpaitsi kihloissa erään
Augustenburgin ruhtinaan kanssa...
Kuningas hymyili. — Noh, mitäs kaikki tämä asiaan vaikuttaa?
— Minusta näyttää se mahdottomalta... onhan hänen kuninkaallinen
korkeutensa, Kustaa Adolf, vielä lapsi.
Nyt nauroi kuningas ääneensä, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua
yhtyi Armfelt mitä iloisimmasti tuohon nauruun sekä lausui:
— Luulenpa nyt rohkenevani käsittää...
— Gösta-hyväni, eihän minulla silloin, kun mitä innokkaammin koen
saada avioliittoa toimeen, voitolla vihollisia hankkeita. Tanska
on minua epäillyt, mutta minä toivon meidän hyvän välimme jälleen
palajavan. Niin, sen täytyy minussa nähdä ystävänsä, jos... — kuningas
keskeytti puheensa, ja hänen loistavat silmänsä kohtasivat Armfelt'in
ihmetteleviä silmäyksiä.
— Minä olen ikäänkuin pimeydessä, jota teidän majesteettinne suurten,
nerokkaiden hankkeiden salama väliin valaisee.
— Kuulehan, Gösta, muuan salainen asiamies on ollut Norjassa tutkimassa
kansan mieltä olisiko se halukas liittymään Ruotsiin, ja tämä asiamies
on tuonut minulle sangen mieluisen viestin.
— Tunnettu asia on koko Europan katsovan teihin ihmetellen, ja
norjalaisten salaisen suosion johdosta näen jo hengessä suuren
kuninkaani sotajoukon eturivissä voittajana tunkeutuvan tuohon maahan.
— Ei aivan niinkään. Ilman syyttä on tahdo hyökätä heidän kimppuunsa,
_minä_ en tahdo alkaa sotaa, minua miellyttää enemmin itseni
puolustajana oleminen. Sinä panet silmäsi suureksi, Gösta...
leskikuningatar Juhana Maria on minun välikappaleeni; hän pelkää
valtansa menettämistä; jos hän rupeaa luulemaan sen olevan vaarassa
samoin kuin henkensäkin... niin, että kaikenlaatuiset vaarat häntä
ympäröivät — ja hän _tulee_ uskomaan sen, siitä minä kyllä pidän
huolen, — niin tulee hän peljästyksissänsä olemaan halukas käyttämään
tehokkaita keinoja, joihin valtansa suojelemisen halu häntä tulee
pakoittamaan. Jos ei hän onnistuisi, tulee hän kiitollisuudella
vastaanottamaan sen turvan sekä avun, jota Ruotsi hänelle tarjoaa.
Missä tapauksessa hyvänsä saamme tilaisuutta näyttää laivastomme,
Köpenhamina hämmästyy ja sitte...
— Sitte, teidän majesteettinne?
— Tulen kentiesi säätämään lakeja — Kristianborg'issa.
— Teidän majesteettina ajatuksien juoksu on kuin kotkan lento, kun
minä tahdon sitä seurata. Oi, jalo kuninkaani, minulta puuttuu sanoja
osoittaakseni teille kunnioitustani ja kiitollisuuttani.
— Kuninkaan silmät loistivat. Hänen kunnianhimosta kuohuva verensä
oli saattanut hänen aikeensa puhkeamaan sanoihin, yksi noita
rohkeita, vaihettelevia yrityksiä, jotka silmänräpäyksessä tulivat
hänen mieleensä, kentiesi yhtä helposti sieltä poistuaksensa, ja
hänen vilkkaat, avonaiset, nuoruutta osoittavat kasvonsa kääntyivät
suosikkiin, samalla kun hän mielihyvällä kuulteli tämän sanoja.
— Niin, minun täytyy saada sotaa, — kertoi Kustaa-kuningas, — sotaa
jonkun naapurini kanssa, olkoonpa se sitte Venäjän tahi Tanskan kanssa;
sisälliset olosuhteet tässä maassa ovat todellakin sellaiset, että
ne pakoiltavat minua sellaisiin hankkeisin. Tyytymättömyys enenee
enenemistänsä, ja nuot rahalliset pulat sitä lisäävät.
— Jos meidän maassamme onkin tyytymätöin puolue, — riensi Armfelt
keskeyttämään,— on tämä vähälukuinen, sillä teidän majesteettinne
alamaiset tuntevat rakkautta jaloa sekä nerokasta kuningastansa kohtaan.
— Tähän rakkauteen luottaminen on mieluista minun sydämelleni, —
lausui Kustaa-kuningas lempeästi ja jatkoi tuolla terävällä ja
asiaansattuvalla aistilla, joka loi hänelle ikään kuin vaistonaisen
aavistuksen tulevaisista seikoista sekä tapahtumista, — mutta ne,
joille enin olen loivannut kunnianimiä ja virkoja, ovat kuitenkin
salaisia vihamiehiäni, ja tekevät työtä minun kukistamisekseni...
Ei, ei, Gösta, älä koetakaan saada minua muuhun luuloon! Minä tiedän
ja tunnen näiden jalosukuisten ylimysten ainoastansa vartoavan
tilaisuutta, saadakseen muuttaa hallitusmuotoa, joten he jälleen
voisivat määrätä lakeja kuningasvallalle. Mutta se _ei saa_ tapahtua,
se _ei tule_ tapahtumaan, minä olen mies pitämään heitä aisoissa, ja
niinkauan kuin pääni on pystyssä, tulen kyllä pysymään ohjaksissa.
Kuningas vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, jonka jälkeen hän
jatkoi: — Mutta ah, soisinpa asiat olevan taasen entisellään ja
ystävällisellä kannallansa! Niin, onnellinen sota tulee taas kaikki
selvittämään, tulee antamaan minulle takasin, mitä olen menettänyt, ja
minun lippuni alle tulevat taas kaikki puolueet kokoontumaan! Mutta
ensiksikin pitää minun pitämäni valtiopäiviä... säädyt ovat kutsuttavat
ko'olle, sen olen nyt päättänyt;... rahaa täytyy minun saada, paljo
rahaa!
Luottamus pettämättömään onneen kaikissa hankkeissansa oli kuninkaan
sanoissa, ja kentiesi vielä enemmän äänessä, jolla hän ne lausui. Tämä
sisällinen vakuutus levitti ikäänkuin loiston hänen hienojuonteisille
kasvoillensa, samalla kuin hänen tummat, vilkkaat silmänsä säkenöi
nerosta, tuosta miltei kiihkoisesta haaveilusta, joka niin helposti
näytti saavuttavan hänessä vallan, kun hän selitteli jotakin asiaa,
joka oli voittanut hänen täydellisen mieltymyksensä, ja hän alkoi
antaa viittauksia sukkelasti sommitelluista juonista, joiden menoa hän
niin hyvin osasi johtaa, kunnes hän vihdoinkin aseet kädessänsä tulisi
rientämään voitosta voittoon, tulisi saavuttamaan tarkoituksensa, ja
ulkonaisten sekä omassa maassakin olevien vihollisten täytyisi taipua,
heittäen pois aseensa, hänen tahtoonsa.
Harvoin oli Kustaa-kuningas tällä tavoin puhunut suosikillensa, jonka
seikkailuja rakastava mieli helposti käsitti ja seurasi häntä hänen
ajatustensa haaveilevassa lennossa, jossa hänelle ei näkynyt mitään
voittamatointa eikä mikään tarkoitus liian vaikealta saavuttaa.
Nämät tunteet elähyttivät vielä kuninkaan kasvoja, hänen vielä kepeästi
kiekahtaen kengänkorollansa kääntyessään Armfelt'iin ja tarttuessaan
hänen käsivarteensa sekä mennessänsä suorastaan kuningattaren luokse,
joka tänä iltana oli kutsunut luoksensa suuremman hoviseuran.
Tuolla vastustamattomalla viehätysvoimalla, joka oli Kustaa-kuninkaan
käytöksessä, jutteli hän hetken kuningattaren ja Sofia Albertinan
kanssa. Sitte kääntyi hän Magdalena Rudenchöld'iin, jota hän aina siitä
asti, kuin hän oli keskustellut tämän kanssa Armfelt'in avioliitosta,
oli erinomattain ystävällisesti kohdellut. Ollen yhä yhtä ystävällinen,
lausui hän Magdalenalle kohteliaita sanoja tavalla semmoisella,
joka veti hänen puoleensa monta kateellista silmäystä, ja siellä
täällä alettiin kuiskeella keskenänsä, että neiti Rudenschöld'in
virnasteleminen jo meni kaikkein rajain yli.
Erittäinkin oli näiden ylhäisten naisten joukossa yksi, joka seurasi
Magdalenan kaikkia liikkeitä, kuitenkin enemmän tutkivilla ja
utelevilla kuin moittivilla silmäyksillä. Tämä nainen oli kreivitär
Piper, tuo miellyttävä Sohvi Fersen, ja kuninkaan istahtaessa pitkän,
vihriällä veralla peitetyn pöydän ääreen pelataksensa hiukan _trente et
quarante_-peliä (kolmea- ja neljääkymmentä, erästä uhkapeliä), lähestyi
kreivitär Magdalenaa ja vei hänet erääsen syrjähuoneesen, jossa hän
hymyillen veti tämän erääsen matalaan sohvaan istumaan.
— Minulla on tuhansia terveisiä teille Magdalena, — lausui kreivitär
Piper hymyillen, — keneltä, sen saatte itse arvata.
— Arvaamistaidossa en ole juuri etevä, — vastasi Magdalena väistellen.
— Mutta koska olen ottanut tuodakseni teille terveiset, niin...
— Kreivitär leikitteli veitikkamaisesti viuhkallansa, silmäillen
Magdalenan viehättäviä kasvoja, jotka, puolittain poispäin
käännettyinä, ilmaisivat hämmästystä, joka pusersi punan hänen
poskillensa. — Noh, tuntuuko se nimi niin vaikealta saada huuliltanne?
— Kreivitär nojausi, lempeällä äänellä kysäisten, Magdalenaan, joka,
silmät luotuna laattiaan, vastasi:
— Terveisenne ovat Axel Fersen'iltä.
— Noh, vihdoinkin! Niin, Magdalena... ja kuulkaahan nyt: veljeni on
pyytänyt minua puhumaan teille eräästä asiasta, jonka keskustelemisen
hän sanoo teidän aina keskeyttävänne.
— Ja jos minä sen keskeytän, niin...
— Niin se tapahtuu kahdesta syystä, — lausui vilkkaasti Sohvi Piper, —
joko te ette häntä lemmi, tahi olette te liian ujo, ystäväiseni.
Heleä nauru avasi Magdalenan huulet.
— Eipä minua juuri moitita siitä, — vastasi hän tuolla vilkkaalla,
vapaalla tavalla, joka hänellä oli ja jota väliin nimitettiin
"viehättäväksi," väliin, "sopimattomaksi" tuota vilkasta hilpeyttä,
joka hänellä oli synnyinnältänsä ja jonka edessä tuo hämmästys, mikä
tämän keskustelun alussa hänet oli vallannut, nyt oli poistunut, ja hän
katseli kreivitär Piperiin kirkkailla, vilkkailla silmillänsä, lisäten:
— Teeskennellä en osaa ja, totta puhuen, sitä halveksinkin; tosin olen,
— jatkoi hän vitkallisesti, — koettanut näyttää iloiselta murheellisena
ollessani ja välinpitämättömältä, kun olin levottomana; onhan elämässä
sellaisiakin kohtia, joissa se on velvollisuuskin, mutta halusta tahi
taipumuksesta... ei, ei!
— Siis te ette lemmi Axelia?
— Minä kunnioitan hänen jaloa luonnottansa sekä pidän arvossa hänen
ritarillista käytöstänsä...
— Noh, siispä tahdon tehdä hänet onnelliseksi tämän tunnustuksenne
kertomisella... te tulette kerta oppimaan häntä rakastamaan, Magdalena;
hän on todellinen jalosukuinen, jota te ylpeydellä voisitte nimittää
puolisoksenne.
— Oi, en, en, sitä en voi, sitä en koskaan tule oppimaan! Todellisesta
ja vilpittömästä rakkaudesta voi sydän sykkiä ainoastansa yhden
kerran elämässä... olenhan kerta tuntenut tätä autuutta... sanokaa se
hänelle... ja minun lempeni on yhtä uskollinen kuin toivotoinkin.
Kirkkaat kyyneleet kimaltelivat Magdalenan silmissä ja hellästi
puristaen piti hän kreivitär Piperin kättä omassansa.
— Te puhutte ikäänkuin mieletöin lapsi,— vastasi Sohvi Piper,
puolittain sääliväisesti puolittain loukatusta ylpeydestä, että hänen
veljensä, hänen, jolle eräs ruhtinas turhaan oli kosijana kumarrellut,
ja erään Ruotsin mainiomman jalosukuisen poika, eräs tämän maan
etevimmistä ylhäisistä tuli hyljätyksi eräältä köyhältä ja toisen
vallassa olevalta hovineidiltä, jonka ainoa etevyys ainoastansa oli
harvoin nähty kauneutensa. — Niin, Magdalena, ikäänkuin mieletöin
lapsi,— kertoi kreivitär — ja uskokaa minua, te työnnätte luotanne
tällä hetkellä todellisen onnen ja varman menestyksen; te tulette
joskus selvästi huomaamaan tämän, mutta silloin se jo on liian
myöhäistä!
Liikutettuna nojausi Magdalena sohvan patjoihin; jonkinlainen
ahdistuksen kaltainen epäröiminen oli hänet vallannut. — Entä jos hän
ehkä... entä jos hän lupaisi koettaa lempiä Axel Fersen'iä?
Tässä silmänräpäyksessä kävi Armfelt tuon pienen syrjähuoneen läpi,
jossa kreivitär Piper ja Magdalena tähän asti häiritsemättä olivat
vaihettaneet ajatuksiansa; kylmästi ja vieraasti tervehtivät hän ja
Magdalena Rudenschöld toisiansa.
— Ei, ei, en voi! — kuiskasi Magdalena puristaen vielä kerran
helleydellä kreivitär Pipetin kättä.