Hovin loistava seurue oli ko'olla Drottningholm'in kirkossa.
Hohtokiviä, laahavia silkkihameita, töyhtöjä ja tekokukkasia,
virkapukuja ja tuikkavia lamppuja liehui Magdalenan silmissä, hänen
kykenemättänsä eroittamaan mitään erityistä esinettä sekä omaamattansa
muuta selvää ajatusta kuin että elämä oli täynänsä katkeruutta, ja että
murheen malja nyt hänelle kukkuroihin.
Vapisevin käsin piti hän vihkimystelttaa _hänen_ yllänsä. _Hän_
temmattiin nyt ainaiseksi pois Magdalenalta ja vihkimäsanat,
jotka juhlallisesti kuuluivat hänen korviinsa, kuuluivat hänestä
sielukelloilta. Hän kiristi pieniä, valkoisia hampaitansa, jott'ei hän
päästäisi ilmi sitä tuskan parahdusta, joka tahtoi tunkeutua kuuluviin
niiden välistä. Ah, miksi seisoi hän siis tässä, miksi ei hän maannut
syvällä maan mustassa mullassa? Kuinka hän ikävöi sitä paikkaa, missä
vihriä turve peittäisi hänen tomunsa, rauhallista paikkaa, auringon
paistamilla, tuoksuavilla kukkasilla ja niissä kimaltelevilla
kastehelmillä!
Alakuloinen, milt'ei masentava tunne valtasi hänet muutamiksi
silmänräpäyksiksi. Ei, _hänen_ ei pitäisi saada huomata, mitä hänen
petollisuutensa maksoi Magdalenalle, kuninkaan nimenomaisesta käskystä
oli hän saapunut näihin häihin; sitä luonteen lujuutta, jonka kuningas
luuli hänellä olevan, tahtoi hän näyttää omaavansakin ja hän lähestyi
noita äsken vihityltä toivottaakseen vuorostansa heille onnea. Tässä
silmänräpäyksessä loi Armfelt häneen silmäyksensä, ja Magdalena nosti
hymyillen päätänsä, samalla kuin laattia ikäänkuin kiikkui hänen
allansa, ja hän olisi kaatunut kumoon, jos ei pari pehmeätä käsivartta
olisi kietounut hänen ympärillensä, ja muuan ääni samassa kuuluvasti
lausunut:
— Ruhtinatar kutsuu teitä, Magdalena!
Ja nyt tunsi hän itsensä samojen suojelevien käsivarsien poisvetämäksi,
ja sulhanen sekä morsian ja tuo iloinen hääjoukko sekä kirkko olivat
kaukana hänen takanansa.
— Se ei olekaan totta, Magdalena, teitä ei olo kukaan kutsunut; mutta
minä ajattelin... niin, minä huomasin teidän voivanne pahoin ja...
Magdalena, joka yhä antoi taluttaa itseänsä kauemmaksi, näki
hämmästyneenä vapaaherratar Rålamb'in, joka säälien häntä katseli, ja
nojaten hänen olkapäähänsä antoi neiti Rudenschöld muutaman sekunnin
kyyneleensä vapaasti vuotaa.
Mennyttä, ijäti mennyttä oli Armfelt hänelle, tahi tuli tämän kumminkin
hänelle olla! Ah, mitä oli hänellä enään jäljellä maan päällä, sittekun
tämä oli toisen oma.
— Päätäni vaan vähän huimasi, pyörrytti,— kuiskasi Magdalena,
nähdessään ne levottomat silmäykset, joita tuo suojeleva ystävättärensä
häneen kiinnitti, — kirkossa oli kentiesi liian lämmin, tahi kentiesi
kukkakimppujen tuoksu tahi...
— Älkäämme ajatelko teidän pahoinvointinne syytä, pääasia on, että
jälleen tulette terveeksi...
— Luuletteko te kenenkään huomanneen,., oi, minä en soisi...
— Vihkimisen aikana olin minä teitä lähinnä, ja muiden huomio oli
niin kiinnitetty morsiuspariin... juokaa hiukka vettä, Magdalena, ja
sallikaa minun hautoa ohimoisiannne...
— Minä voin nyt paremmin...
— Kuten sanoin, minä luulen sangen harvan teitä katselleen ja jos
te pian voitte mennä sisään, tulee teidän poissaolonne tuskin
huomatuksikaan. Niin, mikä vaihetteleva päivä, hoijakoita ja näytelmiä;
mutta näistä puhuen teillä oli miellyttävä osa tuossa "Lumotun metsän
valloittaminen" -nimisessä näytelmässä!
Katkera tuskan vivahdus ilmestyi Magdalenan huulille. Eikö elämäkin
ollut näytelmää ja eikö seuraelämä pakoittanut kutakin näyttelemään eri
osaansa? Eikö hänenkin täytynyt hymyillä ja laskea leikkiä, samalla
kuin tuska ahdisteli hänen sydäntänsä! Mutta tulisiko hänellä olemaan
nyt voimaa näyttämään Armfelt'ille välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä?
Hänen täytyi, — tuo suuri uhri oli täytettävä!
Hän nousi äkkiä tuolta pitkältä, kapealta sohvalta, jolle hän tuskansa
valtaamana oli vaipunut, ja mennen kuvastimen eteen, katseli hän
itseänsä tarkoin. Niin, tuolla huulillansa olevalla hymyllä voi
hän esiytyä hänen silmäinsä edessä ja kohdata häntä. Magdalenan
kasvot olivat kalpeat ja hiukan laihahkot, hänen silmänsä näyttivät
suuremmilta ja loistavammilta — hänen ajatustensa tuskallinen
ristiriitaisuus oli jättänyt nämät jäljet itsestänsä. Tulisiko Armfelt
tätä huomaamaan ja mitä tulisi hän siitä ajattelemaan? Voisiko hän tänä
päivänä puhua Magdalenalle, ja mitä olisi hänellä tälle sanomista? —
Täten kiusasi hän itseänsä tuskissaan alituisesti uusilla, ikävillä
kysymyksillä ja antoi vaan lyhyviä, katkonaisia vastauksia niihin
kysymyksiin, joita vapaaherratar Rålamb hänelle teki ja jotka koskivat
joko sitä hoijakkaa, jota he edellä puolenpäivää olivat olleet
katsomassa tahi sitä näytelmää, jossa he vähää ennen vihkimistä olivat
olleet sekä johon kuningas itse oli tehnyt suunnitelman ja jonka
aineena oli ollut Tasson "vapautettu Jerusalem"; siinä oli näyttelijänä
ottanut osaa kuningaskin ynnä hänen molemmat veljensä, ruhtinatar Sofia
Albertina sekä kaikki, joita, ollen heidän läheisessä seuruessaan,
voitiin pitää nuorina ja kauneina.
— Nyt olen minä jokseenkin voimissani... oi, kiitoksia kaikesta
osoittamastanne ystävyydestä! — lausui vihdoin Magdalena, joka iloisen
näköisenä kääntyi vapaaherratar Rälamb'in puoleen.
— Morsiusväki on nyt kokoontunut saliin, tulkaa, rientäkäämme sinne!
Pian oli Magdalena ruhtinatar Sofia Albertinan lähellä, joka
ystävällisesti viittasi nuorta hovineitiään luoksensa ja nyt alkoi
jutella puoliääneen hänen kanssansa.
Mutta Magdalenan selän takana viuhdottiin ahkeraan viuhkoilla ja
kuiskaeltiin, että neiti Rudenschöld'illä oli äsken kirkossa ollut joku
taudinkohtaus.
— Se oli veikistelemistä ja huomioa herättämistä, — lausui naurahtaen
kreivitär Vrede.
— Anteeksi armollinen kreivitär, — keskeytti Axel Fersen, joka seisoi
niin lähellä, että hän oli kuullut nuot muistutukset, — haluaisinpa nyt
lausua erään vanhan sananparren.
— Mikähän se olisi? — kreivitär Vrede kumartui veikistellen eteenpäin,
jolloin kreivi Fersen hiljaa kuiskasi:
— Muita luullaan itsensä kaltaiseksi.
Tämän lausuttuansa riensi hän pois ja silmänräpäys sen jälkeen seisoi
hän Magdalenan luona.
— Neiti-hyvä — lausui tuo nuori jalosukuinen nähtävällä ihastuksella,
— sallitteko minun johtaa teitä valtiosaliin, jossa tanssi soihtujen
valossa kohta alkaa?
Magdalena katsoi häneen lempeällä hymyllä, hyvin huomaten Armfelt'in
silmäykset, jotka toistamiseen vihkimisen jälkeen olivat häneen
luodut, mutta hän ei menettänyt tuota mielensä malttia, jonka hän oli
päättänyt pitää, — hetki oli tullut, jolloin hän tahtoi näyttää tuolle
petolliselle, kuinka vähän hän tästä piti lukua ja kuinka täydellisesti
hän oli Armfelt'in unohtanut; hän valmistiihe tuohon tuskalliseen
riemuun, että hän tämän silmäin edessä sai näyttää sitä viehätystä,
jonka hän sillä hetkellä voi, ja hänen paisuvilta rusohuuliltansa
luiskahti hiljaa sanat:
— Enpä tiedä ketään, jota teitä mieluisammin ottasin johtajakseni.
— Jos rohkenisin teitä uskoa olisin onnellisin ihmisistä.
— Naisen sanojen epäileminen ei sovellu hyvin teidän tunnettuun
ritarillisuuteenne.
Neiti Rudenschöld'in ja kreivi Fersen'in sanat luikuivat helposti
heidän huuliltansa, ja tämän rinnalla liihoitteli Magdalena eteenpäin
sekä saapui valtiosaliin, jossa Armfelt ikäänkuin sattumasta meni aivan
hänen ohitsensa.
Magdalenan silmät loistivat, hänen kosteat huulensa olivat puoleksi
auki ja hänen huikaisevan valkoisella hipiällänsä oli vieno ruso. Mitä
ajatteli Kustaa Mauritz Armfelt hänestä tässä silmänräpäyksessä? Eikö
hänen silmänsä viipynyt Magdalenassa mustasukkaisen mielikarvauden
vivahduksella? Oi, jospa tämä vaan voisi oikein hymyillä Axel
Fersen'ille! Ja sitten?... oli koko maailma vaan synkkä pimeys ja
lemmen "tulkoon valkeus" ei koskaan enään tulisi soimaan hänelle.
— Ettekö tekin mene soihtukulkuun?... Ettekö ai'o olla mukana
tanssimassa ruusua sulhasen rinnasta? — Magdalena kääntyi näillä
sanoilla kreivi Fersen'iin, joka koko illallisaterioimisen ajalla ei
ollut poistunut hänen luotansa.
— Jos sallitte, viivyn mieluummin teidän luonanne.
Vielä yksi niitä hymyilyjä, joita Magdalena tänä viimeisenä
tuntikautena niin runsaasti oli tuhlannut, valaisi taaskin hänen
kasvojansa, samalla kun hän tunsi todellista helpoitusta ovien
lentäessä auki ja kun uudet menot vetivät puoleensa kaikkien huomion
sekä saivat tuon häntä kohteliaasti palvelevan kavalieerin silmät
muutamaksi minuutiksi käännetyiksi pois Magdalenasta. Käyttäen
hyväksensä tätä tilaisuutta, vetäytyi hän kenenkään huomaamatta erääsen
akkunanloukkoon.
Eräs viehättävä keijukainen, jolla oli kreivitär Höpken'in ihanat
kasvot, oli ovien auetessa näyttäynyt niiden aukossa; astuen salin
keskelle seurasi häntä hovipojat puetut — tahi kentiesi oikeammin:
pukemattomat — villeiksi, jotka, soihdut käsissänsä, alkoivat tanssin,
minkä loputtua keijukainen alkoi laulun, jossa hän kehoitti sotaan
noita kristityitä ritareja, jotka villein tanssiessa olivat tulleet
sisään salin vastakkaiselta puolelta. Kovalla torven toitahduksella
vastasivat ritarit kristittyjen puolesta tuohon kehotukseen. Tässä
silmänräpäyksessä säpsähti Magdalena, muuan ääni tunki hänen korviinsa,
eräs tuttu, rakas ääni kuiskasi:
— Hyvästi Magdalena! Lempeni jää sinulle ikuisesti!
Magdalenan suoniin lensi ikäänkuin tuli, hänen hengähdyksensä pysähtyi
muutamaksi sekunniksi, hänen kosteat huulensa muuttuivat polttaviksi ja
hänen vajonneiden silmäluomiensa alta loisti hehkuvia säteitä.
Kun Magdalena taaskin loi silmänsä auki olivat ritarit, villit sekä
keijukainen kadonneet ja hänen edessänsä seisoi kreivitär Piper.
— Tulkaa, tulkaa, neiti Rudenschöld, siellä tanssitaan morsiamen päästä
seppelettä!
Magdalena meni hänen mukanansa ikäänkuin unessa, ja yhä soi hänen
korvissansa: — lempeni jää sinulle ikuisesti!