— Ja mikä on sitte sinun oma mielipiteesi, Regina, — kertoi neiti
Rudenschöld, joka hajamielisenä oli kuullellut imettäjänsä puhetta,
ollen kuumeessansa puolittain pitkänään eräällä sohvalla.
— Noh, niin, Malla-neiti, minua ei kukaan petä! Teidän ollessanne tuon
korkuinen, — Regina piti kättänsä noin kyynärän verran laattiasta, —
niin, muistanpa ikäänkuin olisi se tapahtunut eilen, kun te säritte sen
ison juoma-astian, makasitte silloinkin kuumeessanne, pelosta saavanne
toria kreivittäreltä...
— Ja nyt luulette samanlaisen onnettomuuden minua kohdanneen. Hieman
hymyilyä ilmestyi Magdalenan huulille.
— Vaikk'ei juuri aivan samallaisen, niin... niin, Malla-neiti, mielen
levottomuus teidät tälläkin kertaa on tehnyt sairaaksi.
— Regina-hyväni, sinä tarkoitat minulle hyvää, sen kyllä tiedän, —
keskeytti Magdalena maltittomasti: — mutta vähästä pahoinvoimisesta ei
sinun kuitenkaan tarvitse pitää niin suurta lukua, ikäänkuin olisi joku
onnettomuus tapahtunut.
— Onnettomuus! — vastasi Regina milt'ei yhtä nurjamielisesti kuin
Magdalenakin. Eipä voi juuri ajatella onneakaan, kun nyt näkee teidät,
Malla-neiti. Mitä teillä olikaan hovissa tekemistä? Hovi on kanakopin
kaltainen, niinhän olette itse sanonut, ja nyt on joku räpytellyt
siipiänsä sekä satuttanut teihin, neiti, siitä olen yhtä varma kuin...
— Luulkaa, mitä tahdotte, mutta nyt pyydän, Regina, että pidätte
luulonne itsellänne.
Nämät sanat panivat hovimestari Lundeqvist'in leskeä pudistamaan
päätään pudistamistansa, samalla kun hän huomautti ennustaneensa
Magdalenalle tukaluuksia hovissa ja että jos vaan ihminen ottaisi
varteen ne merkit, joita kaitselmus väliin suvaitsee antaa, välttäisi
hän monta hankaluutta. Mutta Magdalena makasi hiljaa, ikäänkuin
nukuksissansa, ja niin lakkasi jutteleminen, joka oli herättänyt
pelkkää levottomuutta tuon nuoren tytön mielessä.
Näkikö siis kaikki ihmiset hänestä, että koko hänen elämänsä ilo
oli poissa? Olihan hän päättänyt, ett'ei kukaan saisi aavistaa sitä
tuskaa, jonka hän tunsi siitä, että lemmittynsä oli hänet niin julmasti
pettänyt. Ja siitä huolimatta, oli Sofia Albertina-ruhtinatar huomannut
hänen murheensa, vaikka hän oli koettanutkin näyttää iloiselta, ja
mitä lempeimmällä sääliväisyydellä puhunut hänelle sekä vapauttanut
hänet muutamaksi viikoksi kaikesta hovipalveluksesta, että hän äitinsä
kodissa ja salattuna uteliailta silmiltä voisi saavuttaa mielen rauhaa,
unhoitusta ja lepoa.
Mutta voiko hän unohtaa? Hän oli antanut lempensä kokonaan,
muuttumattomana ja ijäiseksi. Eikö unhoitus olisi hänelle sama kuin
kuolema? Hän laski riemun tunteilla ankarasti sykkivän valtimonsa
tykytyksiä, jotka kentiesi ennustivat pikaista muutosta ja loppua hänen
tuskillensa. Hän toivoi pääsevänsä pois ja tunsi hartoavaa ikävöimistä
saada ikäänkuin kukkanen ensi kukoistuksessansa kuihtua sekä kuolla,
ja hän ainoastansa saisi tietää, minkätähden. Niin, hän oli lempinyt
Magdalenaa, vaikka yhtä huikentelevaisesti ja kevytmielisesti
kuin Magdalenan rakkaus oli ikuinen, — _hän_ oli ollut Magdalenan
koko maailma samalla kuin tällä itsellänsä oli ollut ainoastansa
pienoinen sija hänen sydämessänsä — ja tältä sijalta oli tämä
ensimäisessä soveliaassa tilaisuudessa sysännyt hänet pois. — Nämät
ajatukset täyttivät hänen mielensä Armfelt'ia kohtaan katkeruudella,
terveellisellä katkeruudella, joka antoi hänen sielullensa voimaa
kestämään elämää, antoi hänelle lihallisen tunteen, halun näyttämään
Armfelt'ille, ett'ei hän ollut mitään Magdalenan mielestä. Sellaisilla
hetkillä halusi hän rientää hoviin, asettautuaksensa hymyillen
Armfelt'in eteen ja osoittaaksensa kaikille muille paitsi hänelle niin
paljo viehättäväisyyttä kuin hän suinkin voi. — Tulisikohan Armfelt
tuntemaan tuskaa, nähdessänsä hänet niin iloisena ja huolettomana,
ikäänkuin Armfelt'in menettäminen ei merkitsisi hänelle enempää
kuin pöly, jota hän polki jalkainsa alla. Niin, jos ei hän vaan
kuolisi, tahtoisi hän musertaa Armfelt'in välinpitämättömyydellänsä
ja kylmyydellänsä! Silloinhan olisi hänellä kuitenkin jotakin iloa
elämästänsä, jotakin riemua noita pitkiä, ikäviä päiviä viettäessänsä!
Mutta kentiesi Armfelt ei laisinkaan tulisi pitämään hänestä lukua
— kentiesi ei hänen teoillansa tulisi Armfelt'in silmissä olemaan
vähintäkään arvoa ja josko hän riemuitsi tahi tunsi tuskaa, tuntisi
Armfelt kentiesi häntä kohtaan samaa välinpitämättömyyttä, jota hän
toivoi voivansa osoittaa Armfelt'ille.
Jospa hän vaan voisi olla kohtaloonsa tyytyväinen, jospa hän vaan
voisi ottaa vastaan päivät sellaisina, kuin ne tulivat, hyvät sekä
pahat, iloiset sekä murheiset, hetken lapsena, joka ei pitäisi lukua
muusta, kuin, tuosta turhasta komeudesta, joka häntä ympäröi, ja
joka sen kestämisestä löysi ainoan riemunsa! Niin, miksi ei hän,
kuten niin moni muukin, ollut jaellut lempeänsä! vähin erin, miksi ei
_hän_ ollut viettänyt sitä perhoiselämää, joka oli niin tavallista
ja joka oli ainoa, mitä Armfelt osasi elää? Miksi oli hän omannut
yksinomaan tälle kaikki unelmansa, ja kiinnittänyt yksinomaan tälle
kaikki sielunsa ajatukset sillä innokkaalla epäjumaloimisella, jota
hän nyt itse niin moittimalla koki tarkastella? Rajusti oli hän tullut
syöstyksi haaveilujensa tuulentuvasta, elämän runollisuus kultaisella
auringonpaisteellaan oli muuttunut pimeydeksi, ja hän koetti turhaan
perehtyä siihen jokapäiväis-maailmaan, jossa hän vast'edes tulisi
elämään, maailmaan, jonka hänen vilkas mielikuvitelmansa nyt muutti
Siperian erämaaksi, jossa hän pakolaisena ainiaan tulisi harhailemaan,
ja Armfelt'han hänet oli sinne ajanut, sinne syössyt.
Näin leijaili tuon haaveilevan tytön ajatukset sinne tänne, mutta eipä
hän aina tuntenutkaan katkeruutta Armfelt'ia kohtaan; — olipa niitäkin
hetkiä, jolloin hän ajatteli, kuinka riemullista olisi häntä vielä
kerran kohdata, katsella hänen mustiin silmiinsä, kuulla hänen ääntänsä
ja sulkeutua hänen syliinsä, sanoaksensa hänelle, kuinka äärettömän
katkerasti Magdalena oli kärsinyt. Olipa hetkiä, jolloin hän ei voinut
kiinnittää ajatuksiensa muuhun kuin kaipaukseensa ja jolloin hän
jälleen tahtoi nähdä Armfelt'ia sanoaksensa hänelle, kuinka rakas ja
kallis, kuinka korvaamatoin hän oli Magdalenan sydämelle, jolloin hän
halusi luottamuksella katsella hänen kasvojensa ihanata kauneutta ja
saada laskea — ah, vaikka kuinka hiljaakin — kätensä hänen käteensä ja
samalla sanoa tahtovansa kuolla, koska tämä oli hänet hyljännyt...
Onkohan kukaan kärsinyt niinkuin hän? Laajalle leijailivat hänen
ajatuksensa ja mihin no kiinnittyivätkin, huomasivat ne vaan lyhyviä
lemmenliittoja, silmänräpäykseksi solmittuja, tahi liittoja, joita
ylpeys sekä edut olivat luoneet, haihtuvia lemmentunteita tahi
kylmäkiskoista yhdessä elämistä, jotka eivät edes ansainneet lemmen
nimeäkään!
Eikö hän siis tietänyt ketään, joka todellakin oli lempinyt? Tiesi,
tiesi, _yhdellä_ oli kentiesi ollut samanlaatuisia tunteita kuin
hänelläkin, yhdellä alhaisella, vähäpätöisellä tytöllä, ja äkkiä
johtui Maria Holm hänen mieleensä. Tuo ylpeä hovineiti tunsi milt'ei
yhdenvertaisuutta hänen kanssansa, jotakin myötätuntoisuuden tapaista
tuota kalpeata ompelijatarta kohtaan; jonkinlainen oikku tahi halu
hänen näkemiseensä heräsi Magdalenassa ja nousten pois puolittain
makaavasta asemastansa, lausui hän äkkiä:
— Kuulehan, Regina, kaiketi olet sinä oikeassa, minä en todellakaan ole
sairas, ja vaikk'en olekaan särkenyt mitään enkä pelkää saavani toria,
on minussa sittekin jotakin vikaa...
— Tiesinhän minä sen. Ah, lapsi-kultani, kuinka olenkaan huolissani
teidän tähtenne! Jos te olette tehneet jonkun tyhmyyden, josta nyt
pelkäätte, niin puhukaa; puhuminen lieventää tuskia.
Magdalena hymyili. Hän, jonka toivomukset oli muille laki ja jonka
tielle kylvettiin kohteliaisuuden kukkasia, oli yhä Reginasta tuo
vähäpätöinen mutta kuitenkin niin rakas lapsi, ja hänen sydämellensä
tuntui hyvältä kuunteleminen noita puoleksi nuhtelevia puoleksi
lemmekkäitä sanoja, joita Regina nyt suvaitsi hänelle lausua.
— Niin, Regina, minä olen tehnyt tyhmyyden, olen antanut jotakin
eräälle, joka sitä lahjaa ei ansainnutkaan, ja se minua nyt suututtaa.
— Tiesinhän minä sen niin käyvän; tiesinhän, ett'ette koskaan tulisi
löytämään onnea tuolla hovissa, — mietti Regina pudistaen päätänsä,
— pitäisipä todellakin tarkoin miettiä, ennenkuin jakelee liian
kalliita lahjoja, ja kylläpä hän muisti, miten hän oli menetellyt
Lundeqvist-vainajan kanssa, joka hyvinkin puoli vuotta ennakolta oli
omannut hänen kätensä, ennenkuin sai hänen sydämensä. — Niin, enpä
olekaan niin typerä, ett'en käsittäisi, mikä hänellä on, ajatteli
Regina taaskin; mutta ääneensä puhui hän tulipunaisista nauhoista ja
pääronankarvaisesta korvarengas-parista, jonka Magdalena edellisenä
päivänä oli lahjoittanut eräälle kamarineitsyellensä, ja että niin
kalliiden lahjain antaminen oli sekä syntiä että häpeää, nuhdellen
hoitolastansa ajattelemattomuudesta, kunnes tämä naurahtaen pyysi häntä
muistamaan tällä kertaa puhuvansa hovineidin kanssa; — nyt hymyili
Regina-vanhuskin sangen tyytyväisenä siitä iloisesti heläjävästä
naurusta, jonka hänen pakinoimisensa oli herättänyt.
— Niin, enhän minä osaa ruusata enkä pokkuroida...
— Regina-kultani, sepä onkin hyvä... Mutta pankaa nyt huntu päähänne,
minua haluttaa mennä kävelemään, raitis ilma tulee tekemään minulle
hyvää, ja Regina voi tulla mukaani.
Magdalena teki pitkän kävelyretken tänä varhaisena aamuhetkenä,
kaupungin kadut olivat jo aikoja sitte jääneet hänen jälkeensä, ja
hän pysähtyi erään Eläintarha-kaupungiksi nimitetyssä kaupunginosassa
olevan mökin edustalle.
— Ai'otteko, neiti, mennä sisään tuonne?— rohkeni Regina kysyä.
Magdalena nyökkäsi myöntäen päällänsä:
— Ai'on etsiä erästä ompelijatarta, jonka luulen täällä asuvan. Uusi,
valkoinen hameeni tarvitsee korjaamista, reunusteet ovat varsin
sopimattomat ja laskokset peräti epäonnistuneet. Tulkaa nyt tännepäin...
Regina hymyili tuon kauniin hovineidin seljän takana. Eikö se, että
Magdalena tällä hetkellä ajatteli huonosti tehtyä hametta, todistanut,
ett'ei hänen sydämensä suru mahtanut olla liian raskas? — Ja vaikka
Regina piti kovin tavattomana ja sopimattomana että vapaasukuinen neiti
itse toimitteli tällaisia asioita, ei hän tehnyt vastaväitteitä, joita
hän varmaankin muutoin olisi tuonut kuuluviin, vaan seurasi häntä
vaijeten.
Huone, johon Magdalena nyt tuli, oli pitkä, nelisnurkkainen, ja suuri
oli neiti Holm'in hämmästys nähdessänsä niin ylhäisen naisen halvan
ovensa sisäpuolella.
— Täällähän on oikein hauskaa,— lausui eläväisellä ystävyydellä neiti
Rudenschöld, silmäillen noita valkaistuja seiniä sekä akkunan laudalle
riviin asetettuja kukkaruukkuja ja valkoisia verhoja pienten akkunain
edessä. — Minun pisti tänään päähäni, — jatkoi neiti Rudenschöld, —
nähdä teitä kodissanne, neiti Holm, ja nyt olen täällä. Tulkaa sisään,
Regina-hyväni. Niin, neiti Holm, teidän pitää tulla luokseni korjaamaan
erästä hametta. Ah, nuot ovat varmaankin teidän äitinne ja sisarenne,
joista olette maininneet, — keskeytti Magdalena, nähdessään avonaisesta
ovesta erään kalpean vaimon, jonka rinnalla istui puolikasvuinen tyttö,
joka hymyillen antoi villakarstat levätä Magdalenaa tervehtiessänsä.
— Äitini on nyt varsin halvattu eikä voi liikkua, — lausui neiti Holm,
anteeksi anoen, kun tuo i'äkäs vaimo ei Magdalenan sisääntullessa
noussut seisovallensa; — mutta sisareni on vireä ja näyttää tulevan
kunnolliseksi sekä hyväksi oppimaan.
— Niin, Jumala sitä lasta siunatkoon, hän tekee hyvin muiden mukaan,
vaikk'ei voi nähdä eikä kuulla, keskeytti äiti, vilkaisten lempeydellä
nuorimpaan lapseensa, joka, hyvin käsittäen puheen olevan itsestänsä,
kainosti loi silmänsä ales, samalla kuin Magdalena silitteli hänen
vaaleatukkaista päätänsä.
— Olipa meillä raskas aika, — kertoi vanhus, ennenkuin tuo tyttö tuossa
tuli siksi järkeensä, että hän oppi meitä käsittämään, mutta nyt hän
tajuaa kaikki, ja kun olen sairas enkä jaksa olla istuvillani, silloin
laskeikse hän maata viereeni, ja minä huomaan tarkoin hänen luulevan
minun meneväni pois ikuiseksi, ja silloin tahtoo hän tulla mukaani.
Sepä olisikin parasta tuolle raukalle!
— Älkää, äiti, pitäkö turhia huolia, — lausui tuo pieni ompelijatar
niin iloisella äänellä ja sellaisella vilkkaudella kalpeissa
kasvoissansa, ikäänkuin olisi kaikki, mitä hän vaan osoittaisi, hänen
omaansa, — muistakaatte vaan, kuinka paljo minä voin ansaita, ja
niin kauan kuin minä elän ja pysyn terveenä, ei tule meillä olemaan
minkäänmoista hätää kodissamme! Vai onko teillä, äitini, kentiesi
jotakin valittamisen syytä?
— Jumalan kiitos, että otat kaikki niin huokealta kannalta, Maria;
mutta sinä näännytät itsesi, sinä tulet...
— Minä olen nyt paljo terveempi kuin ennen. Mutta mitähän armollinen
neiti meistä ajattelee, kun me näin vapaasti puhelemme hänen
läsnäollessansa. Näettekö, äidilläni oli eilen yksi heikompia
päiviänsä, ja silloin tulee hän aina jälkeenpäin hiukan alakuloiseksi;
— lisäsi Maria sekä loi ujostelevan ja anteeksi anovan silmäyksen
Magdalenaan, joka silkkisessä laahushameessa ja geneveläinen hattu
jauhoitetuilla kiharoillansa, täytti tuon pienen huoneen heikolla
jasmiinin tuoksulla, ja erinomaisen kauneutensa täydessä kukoistuksessa
näytti Maria ylhäisemmältä olennolta, jonka edessä oli liian rohkeata
kosketella tavallisia inhimillisiä pyrinnöitä, huolia sekä toivomuksia.
— Neiti Holm-hyväni, minä tulin tänne, koska halusin nähdä teitä
kodissanne, ja olen iloissani, että sen tein. — Magdalena laski kätensä
ystävällisesti ompelijattaren käsivarrelle ja lisäsi syrjään — olisinpa
valmis oppimaan teiltä kärsivällisyyttä ja nöyryyttä... kas niin, ei
mitään vastaväitteitä, minä käsitän kaiken tuon täydellisesti. Onpa
teidän hameenne, kannattimessa kauniita tupsuja, teidän työnne on aina
erittäin somaa...
Magdalena oli istahtahtunut tuolille, joka hänelle oli tarjottu,
ja noiden sanojen luiskahdellessa hänen huuliltansa aprikoi hän,
oliko minkäänlaista yhtäläisyyttä tuossa uhrauksessa, jota heidän
molempainkin täytyi kärsiä ja oliko ylipäänsä heidän tunteillansa
minkäänmoista yhdenvertaisuutta — ja ehkäpä saadaksensa tästä selkoa
tahi kentiesi halusta puhella menneistä asioista, lisäsi hän hetken
vaitioltuansa:
— Noh, neiti Holm, muistatteko sitä päivää, jolloin kohtasimme toisemme
tuolla metsäpolulla?
Heleä purppuraleimu nousi Magdalenan poskille, hän musersi omaa
sydäntänsä tällä kysymyksellä, samalla kuin hänestä oli mieluista
taaskin uneksia tästä hetkestä.
— Sellaiset päivät eivät hevin unohdu... mutta katsokaapas eikö nämät
puuhkat ole somia ja pulleoita?
Maria oli kumartunut syvään työnsä yli.
Myönnän olevanne oikeassa sekä muistutukseenne että, kysymykseenne
nähden... mutta millainen on tätä nykyä teidän välinne ja... hänen,
jonka tiedätte?
— Millainenko on... niin, yhtäläinen kuin se oli.
— Silloinko kuin hänen kanssansa kävelitte?
— Ei, ei, se on lopussa... kaikki on lopussa.
— Ja te olette nyt hänet unohtaneet?
— Sen hän kait on tehnyt. — Regina ryhtyi äkkiä näillä sanoilla
jutteluun, nyökäten neiti Holmille ikäänkuin olisivat he olleet vanhoja
tuttuja ja hän varsin hyvin tietäisi neiti Holm'in ajatukset tahi
ikäänkuin toivoisi hän tuon pienen ompelijattaren myöntävän hänen
sanansa todeksi.
— Vaikk'en juuri unohtanutkaan, tiedän kuitenkin, ett'emme koskaan
voisi saada toisiamme. Köyhä tulliviraston kirjuri ja yhtä köyhä
ompelijatar... se oli tyhmyyttä kaikki tyyni, että me koskaan voimme
toisin ajatellakaan, enkä... enkä todellakaan tiedä, miten edes
rohkenin tuosta kaikesta teille puhuakaan.
— Minä pakoitin teitä avaamaan sydämenne, — lausui Magdalena, koettaen
puhua iloisesti ja teeskentelemättä, — teitäpä oi todellakaan saa
puhumaan, jos ei teitä siihen pakoiteta. Ettekö te siis ole nähneet
häntä sitte... sitte, kun tiedätte?
Maria loi äkkiä häneen silmänsä, jotka näyttivät rukoilevan armoa;
en vastasi hän hätäisesti — toivotoin seurusteleminen, mitä se
hyödyttäisi? Äidilläni on aina tapana sanoa: parempi paeta kuin
huonosti sotia... hän on epäilemättä oikeassa, minä pakenen.
Tuntuivatkohan Magdalenan kysymykset hänestä kovin kiusallisilta? Tämä
ajatus juolahti äkkiä neiti Rudonschöld'in mieleen. Kentiesi oli hänen,
joka oli yhteiskunnan ylhäisemmällä ja neiti Holm'in, joka oli sen
alhaisimmalla portaalla, välillä jonkinmoista tunteiden yhtäläisyyttä,
jonkinmoista yhdyssidettä. Sitä hän ei itsekään tietänyt Mutta hän
hengitti ikäänkuin keveimmin, ja joku osa sitä tyyneyttä, joka vallitsi
tuossa halvassa tytössä, näytti siirtyneen Magdalenaan, hänen heti
tämän jälkeen mennessänsä pois Vihriän Lehdon tietä.
Sieltä häämöitti hänelle jo etäältä kansajoukko, jolle muuan pyylevä
mies, joka oli kiivennyt eräälle nurkkakivelle, nyt kähisevällä ja
hiukan sammaltavalla äänellä puhui:
— Niin, minä olen aina iloinen! — lausui hän, ja hänen lauhkeat
kasvonsa kilpailivat hänen liivinsä punan kanssa, — tässä on minun
suloinen lohduttajattareni, ja sitä minä suutelen, — tätä saneessansa
otti hän taskustansa latuskaisen pullon, jonka vei huulillensa. —
Sinutta, jatkoi hän, —olisin istunut synkkänä ja äreänä kotonani, jossa
vaimoni ja lapseni... ei eläköön ilo, eläköön Kustaa-kuningas! Tähän
pullooni on sulatettu hänen rakastettu nimensä! Saas tästä! Niin,
täällä tullaan tanssimaan!
Tätä saneessansa teki tuo pyylevä mies äkkinäisen kiekahduksen, moni
kuperkeikkaa ja kaatui suin päin maahan.
— Mies on taittanut jalkansa, hän ei liikahdakaan, — huudettiin
joukosta.
— Hän on mennyt hengettömäksi, — huusi eräs korttiin puettu hempukka.
— Noh, yksi päälle tahi vaille, antakaat hänet olla, — arveli nauraen
eräs horjuileva merimies.
— Tule, Regina, tämähän on kauheata, kun ei yksikään käsi mene apuun! —
lausui Magdalena, joka tässä silmänräpäyksessä raivasi itsellensä tietä
väkijoukon läpi. — Tuokaa kantotuoli, pian, tässä on rahaa, — ja hän
ojensi kouransa, joka oli hopearahaa täynänsä.
— Minä autan mieluummin itse itseäni, — lausui tuo pyylevä mies, joka
nyt äkkiä avasi silmänsä, koettaen nousta jaloillensa, — minä otan
mieluummin itse teidän rahanne! Minä juon teidän maljanne, te ihanin
ihaninten joukossa!... te kauniin olento, kuin koskaan on polkenut
syntistä maatamme! — Ja tuo pyylevä mies teki nyt kumarruksen, joka
väkijoukon nauraa kohottaessa onnistui siten, että hän taaskin meni
kuperkeikkaa.
— Nyt näette, — jatkoi tuo pyylevä mies, — että olen sitkeä kuin kissa
ja iloinen kuin pelimanni:
Valko säärykset,
Ja lamput loistoiset!
— Niin, täällä pitää tanssia! Tanssi käymään! Eläköön Kustaa-kuningas!
— huudettiin joukosta, ja laulua, hälinää sekä naurua kaikui lavealta
ympäristössä.
— Minä olen peloissani kovin peloissani — kuiskasi neiti Rudenschöld
seuraajattarellensa, rientäen pois.
— Niin, mitäpä meillä täällä olikaan tekemistä! — lausui Regina, — oh,
hoh, niin, niin minkälainen aika; kun vaan pistää nenänsä ulos, näkee
pelkkää juopumusta ja kurjuutta. Mitähän, mitähän tästäkin on tuleva?