Kas tässä olen piirustanut teille mallin, neiti Rudenschöld, — lausui
Kustaa III, joka oli juhlallisella tervehdyskäynnillä Sofia Albertinan
luona. Tällöin oli hän paljo jutellut Magdalenan kanssa, katsellut
hänen ompelutyötänsä ja ryhtynyt hänen kanssansa mutkalliseen
keskusteluun, olisiko viiniköynnöksen haara tahi tammenlehtiseppele
parempi ympäröimään sitä loistavaa joutsenen kuvaa, jota hän
parhaillansa ompeli. Kas tässä on kaava, — jatkoi hän, — ainoastansa
muutamia simpsukan näköisiä koristuksia; nepä muistuttavatkin tuota
peilikirkasta vedenpintaa, jolla joutsen hiljaa keinuilee. Mitä siitä
arvelette?
Läsnäolijoista olivat simpsukat erinomaisia, eikä vähin Magdalenasta,
joka tunsi viehätystä kuninkaan hänelle osoittamasta kohteliaisuudesta.
Tahtoisinpa puhua moniaan sanan teille kahdenkesken, neiti
Rudenschöld, — lausui kuningas hiljaisella äänellä, — jotakin teidän
tulevaisuudestanne... Menkää tuonne viereiseen huoneesen, jossa ei ole
ketään; minä tulen heti jäljestä.
"Jotakin hänen tulevaisuudestansa." Tuo kuuma veri loi purppurapilviä
Magdalenan poskille. Tulisiko kuningas puhumaan hänelle Armfelt'ista?
Tulisi aivan varmaan: — hän oli kait huomannut suosikkinsa rakkauden
Magdalenaan, tahi oli tämä puhunut jotakin kuninkaalle, — ja sykkivin
sydämin näki hän tämän nyt lähestyvän.
— Istukaa tähän minun viereeni, neiti Rudenschöld... minulla on tärkeä
asia, josta tahdon teille jutella... jotakin, jota tahdon teiltä pyytää.
Kuningas, joka kohteliaalla eljeellä oli tarttunut hänen käteensä, piti
sitä yhä omassansa, jatkaen vilkkaasti:
— Te lemmitte Armfelt'ia, minä tiedän sen, sillä kun minä tänään
kehoitin häntä tekemään asiasta totta ja naimaan neiti Hedvig de la
Gardien, pelkäsi hän saattavansa teille surua.
Kuuliko Magdalena oikein! Voisiko hänen autuuden unelmansa muuttua
murheeksi?
Tuijottavin silmin katseli hän Kustaa-kuningasta ja huomaten
kohteliaisuuden vaativan häntä jotakin vastaamaan, tankkasi hän
ahdistuksen valtaamana:
— Hän ei siis luvannut mennä tämän kanssa naimisiin?
— Ei, hän vaan epäili sekä näytti epäröivän, ja minä päätin pyytää
teitä kehoittamaan häntä siihen, koska tunnen teidän mielenne lujuuden
ja minulla sitäpaitsi on tärkeitä valtiollisia syitä tämän naimisen
toteuttamiseen.
— Minäkö kehoittasin! — lausui Magdalena ja ilmaisten sanomatointa
surua veti hän kätensä Kustaa-kuninkaan kädestä. — Sire, pyytäkää
minulta mitä muuta tahansa!
— Jos te olisitte tavallinen nainen, neiti Rudenschöld, en olisi
puhunut teille niin, kuin nyt olen tehnyt, — Kustaa-kuninkaan ääni
ilmaisi kunnioitusta ynnä tuota vastustamatointa suloa, jolta, milloin
hän tahtoi ihastuttaa, harvoin puuttui viehätysvoimaa, ja huolimatta
siitä ankarasta ja tuimasta tuskasta, joka Magdalenan valtasi, tunsi
hän milt'ei mielihyvää siitä tavasta, millä kuningas häntä puhutteli;
pidättäen kyyneleensä, koetti hän näyttää sitä mielen lujuutta, jota
tämä luuli hänellä olevan.
— Teidän terävällä älyllänne — jatkoi kuningas, huomaatte myöskin
tarkemmin ajateltuanne, että avioliittoa teidän ja Armfelt'in välillä
ei voi syntyä. Rahoja puuttuu teiltä, puuttuu häneltä, puuttuu minulta,
— kumminkaan ei minulla ole niitä riittävästi, voidakseni turvata
teidän molempain tulevaisuutta. Raha on onnellisuuden välttämätöin
ehto; te pudistatte päätänne, te luulette voivanne ilman sitäkin löytää
autuaallisuutta... niin, kentiesi te, vaan ei hän.
— Teidän majesteettinne on antanut minulle paljo ajattelemista,
mutta kehoittamiseen tässä asiassa en luule voivani ryhtyä, vaikka
minua kuinka miellyttäisikin ne hyvät ajatukset, joita teidän
majesteetillanne minusta on.
Armollisella silmäyksellä meni Kustaa-kuningas hänen luotansa.
Magdalena nojasi käsillään kasvojansa ja koetti löytää selvää ajatusta
siinä sekamelskassa, jonka kuninkaan sanat olivat luoneet hänen
mielessänsä.
Mikä muutos hänen elämässänsä, mitä aavistamattomia murheita, jotka nyt
karkoittivat sen levon, jossa hänen elinpäivänsä olivat kuluneet! Niin,
kuinka onnellinen hän oli ollut, ja vielä hetkinen tätä ennen oli hän
ajatellut, että kaikki aina pysyisi yhtäläisenä! Koko hänen elämänsä
oli viimeisinä aikoina ollut lumottu piiri, jonka keskustassa Armfelt
oli, — piiri oli hajonnut, ja hänen sydämensä epäjumalaa ai'ottiin
häneltä riistää! Mutta voisiko tämä pettää? Hän sai taaskin toivoa,
vaikka epävakaista, häälyvää toivoa. Ah, olihan avioliitto tuo odotettu
autuaallisuus, jota hän oli uneksinut! — Oliko se pelkkä kaupanteko,
jossa kulta ja rakkaus painavat yhtä paljo, — ei, jossa kulta painaa
enemmän ja jossa rakkautta poljetaan turhuutena, jonakin, jonka
mielinmäärin kävisi heittäminen pois, ensimäisessä tilaisuudessa, kun
huomattiin, ett'ei tämä tunne tuottaisikaan kaikkia niitä etuja, jotka
toisella taholla olivat voitettavissa? Kuinka katkera kokemus, mikä
heräjäminen tuosta autuaallisesta unelmasta, jolle hän oli antautunut.
Hän oli ollut niin lapsellinen, hän oli järjettömällä
ajattelemattomuudella kokonansa antautunut unelmiensa valtaan, — hän
oli pitänyt totena, mitä hänen kentiesi olisi tullut pitää pelkkänä
leikillisenä ivana! Jos asia nyt oli sellainen, miten olisi hänen
vastedes meneteltävä?
Omituinen hämäryys syntyi hänen mielessänsä; olipa ikäänkuin olisi
huntu laskettu hänen silmillensä, eikä hän voinut nähdä asioita
sellaisina, jonkalaisiksi ne todellisuudessa tulisivat muodostumaan;
hän voi ainoastansa käsittää tulevansa ikäänkuin syöstyksi johonkin
pimeään, kauhean syvään alhoon, tuskien kuiluun, ja että yksinäinen
leskenäoleminen yhä tekisi itsensä tuntuvaksi hänen sydämessänsä.
Mutta kentiesi oli hän syyttä levoton! Hän koetti temmata itseänsä
irti siitä hermottomuuden tilasta, joka oli vallannut hänen mielensä,
hän koetti antaa ajatuksillensa selvän juoksun ja hän tunsi hiukan
lohdutusta tiedosta, että Armfelt pian tulisi hänen luoksensa. Niin,
hän tulisi! Muutamaksi silmänräpäykseksi poistui levottomuus hänen
sielustansa. Ah, ei hän tahtonut epäillä lemmityistänsä.
Hän koetti suunnitella, miten hänen pitäisi tälle puhua, hän koetti
kuvitella mielessänsä, miten tämä tulisi puhumaan hänelle. Mutta
miten hänen ajatuksensa häälyivätkin sinne tänne, selveni hänelle
yhä enemmän, että jos Armfelt todellakin häntä lempii niinkuin hän
ansaitsi, vaati arkatuntoisuus, ett'ei tämä mainitsisikaan hänelle
kuninkaan ehdoituksesta, mutta jos hän mainitsisi, — niin silloin oli
Magdalena tehnyt suuren erehdyksen, silloin ei Armfelt'in rakkaus
täyttänyt niitä ehtoja, joita hän siltä vaati, ja silloin tahtoi hän
olla valmis tuohon suureen uhraukseen — itsensäkieltämiseen...
Magdalena oli lapsellisesta tytöstä äkkiä muuttunut naiseksi; hän
oli tullut kymmenen vuotta vanhemmaksi tänä auringonpaisteisena
aamuhetkenä, ja lapsuuden leikittelevät hengettäret, jotka usein
olivat yhtyneet immen unelmiin, levittivät kimaltelevat siipensä ja
pakenivat ainiaaksi. Hänestä oli tullut nainen, ja hänen innokas
mielikuvitelmansa ei enää luonut hänen sieluunsa petollisia utukuvia;
näiden sijaan tuli järki sulottomain mietintöjen seuraamana, ja hän
koetti niin tyynesti kuin mahdollista, sovelluttaa itsensä niihin
olosuhteisiin, joita yksinänsä eläminen tulisi synnyttämään. Niin,
yksinänsä eläminen, jossa tuon lemmityn muisteleminen oli ainoa
valokohta. Hän voi tehdä tämän uhrauksen, mutta temmata hänen kuvansa
sydämestänsä, sitä Magdalena ei voinut; ikäänkuin aarretta vartioiva
lohikäärme, tahtoi hän säilyttää tätä muistoa.
Hän poisti kätensä kasvoiltaan sekä silmäili ympärillensä ja hymyily
huulillansa riensi hän Armfelt'ia kohden, joka, seisoen noiden raskaiden
oviverhojen alla, katseli häntä epäröivänä.
— Sinäkö täällä? — lausui Magdalena. Kaikki levottomuus oli paennut
hänen sielustansa, ja painaen hänen käsiänsä hehkuville poskillensa,
katsoi hän Armfelt'in silmiin. Mikä autuus häntä katsella!... Ei, heitä
ei tultaisi eroittamaan, sitä ei voitaisi tehdä!
Hurmaantuneena hänen kauneudestansa ja siitä suloudesta, joka oli
kaikissa hänen liikunnoissansa, sekä niistä loistavista silmäyksistä,
joilla Magdalena häntä katseli, kuiskasi Armfelt:
— Minun läsnäoloni suo siis sinulle paljon hauskuutta, Magdalena?
— Mikä itserakkaus sitä luullessasi! — Hän muuttui taaskin tuoksi
iloiseksi, leikilliseksi nuoreksi naiseksi; ja kaikki elämän murheet
poistuivat hänestä kauvaksi.
— Mieleni miltei tekee toivomaan, että asia niin olisi, — vastasi
Armfelt, tarttuen, hänen käteensä, jota hän hellästi suuteli, — niin,
Magdalena, jos en olisi milloinkaan saavuttanut lempeäsi, en kärsisi
niin, kuin nyt kärsin.
— Puhukaamme jostakin muusta kuin kärsimisistä, — vastasi Magdalena,
koettaen heikosti väistää sitä raskasta hetkeä, jonka hän nyt aavisti
olevan tulossa, — Eikö meidän lemmessämme ole meille kyllin? Eikö
se korvaa meille kaikkea? Eikö se poista meiltä kaikkia maailman
kärsimyksiä? Eikö ole niin lemmittyni?
— Voisipa kentiesi niin olla, — vastasi Armfelt vakavasti, — jos ei
elämän tie olisi täynnänsä loukkakiviä ja vaarallisia salakareja,
joihin ennemmin tai myöhemmin loukkaantuu. Minä olen sattunut
semmoiseen. Tiedäthän, Magdalena, missä suhteessa minä olen
kuninkaasen... jokainen hänen toivomuksensa on minulle sama kuin käsky,
— ja nyt mainitsi hän tuosta Kustaa-kuninkaan ehdottamasta avioliitosta
neiti Hedvig de la Gardien kanssa, sekä niistä suurista eduista,
joita tämä naiminen toisi hänelle muassansa. — Mutta voi, lisäsi hän,
keskeyttäin itsensä, — minä näen, kuinka saatan sinut mielipahoillesi;
tätäpä minä pelkäsinkin. Niin, Magdalena, mitä tulee minun tehdä...
mitä sanot sinä tästä kaikesta?
— Minun saattamisen! mielipahoilleni oli ainoa, jota sinä pelkäsit, —
kertoi hän hiljaa murtuneella äänellä, — jos se on sinun ainoa huolesi,
niin älä ajattele minua! Sinun ei pidä hyljätä niin loistavaa onnea,
vaan täyttää kuninkaan toiveet.
— Tekö itse, Magdalena, annatte minulle tällaisen neuvon?... Noh, niin,
minä tulen sitä noudattamaan!
Eivätkö hänen sanansa olleet hirmuista, kauheata haaveilua, jonka
Magdalenan oma, järjetön mielikuvitelma oli synnyttänyt? Ei, Magdalena
piti hänen käsiään omissansa; tämä seisoi hänen edessänsä niin
totisena, jonkalaisena Magdalena ei koskaan ennen ollut häntä nähnyt,
ja nuot lausutut sanat eivät koskaan enää tulisi peruutetuiksi. Mutta
eikö hän ollut liiaksi hätäillyt — ja Armfelt? Hän oli poissa eikä
ikänä enään palajaisi.
Kaikki hänen tuulentupansa oli menneet ikäänkuin vihurin lakaisemina,
eikä hän enää milloinkaan tulisi löytämään niiden pirstaleitakaan.
Niin, hän oli poissa, tuo puolijumala, jota hän oli palvellut, eikä
hän tästälähin tulisi enää koskaan saamaan katsella hänen kasvoinsa
loistavaa kauneutta. Hän oli poissa, ja se kuva, jonka Magdalena
hänestä oli itsellensä luonut, ei enään ollut olemassa hänen
sielussansa, kaikki hänen mietteensä Armfelt'istä oli näyttäytynyt
petollisen haaveksimisen tuottamiksi; hän ei ollutkaan tuo jalo,
uskollinen ystävä, johon hän olisi voinut luottaa myötä- ja
vastoinkäymisessä.
— Kaikki oli mennyttä, — hän musersi sydäntänsä kertomalla näitä
sanoja, samalla kuin hänen sielussansa heräsi häämöittävä kuvitus siitä
onnellisuudesta, joka olisi voinut tulla hänen osaksensa, jos hänellä
olisi ollut tuota viheliäistä kultaa, jonka kiillon vuoksi Armfelt
hänet nyt hylkäsi.
Mutta Armfelt'in ei pitäisi saada huomata, mitä tämä vilppi nyt maksoi
Magdalenalle; välinpitämättömyydellä tahtoi hän katsella Armfelt'ia ja
osasihan hän vieläkin hymyillä.
— Hän nosti päänsä pystyyn; Armfelt ei tulisi koskaan näkemään
sitä nyökällänsä; hän pyyhki silmänsä; Armfelt ei tulisi niissä
koskaan näkemään kyynelten jälkiä — ei kukaan tulisi niitä näkemään!
Hän tahtoi hillitä sydämensä tykytyksen ja luoda levollisuuden
sekä päättäväisyyden näyn väräjäville huulillensa, pakoittaen ne
hymyilemään. Niin, sellaisena päätti hän esiintyä maailman silmissä.
Noiden entisten unelmain oireita pyrki taaskin hiipimään hänen
mieleensä. Entä jos Armfelt palajaisi jälleen hänen luoksensa, jos
hän pyytäsi Magdalenaa unohtamaan ja suomaan anteeksi. Hän kuulteli,
pidättäen hengitystänsä, mutta hänen ympärillänsä vallitsi täydellinen
äänettömyys ja elämän todellisuus sekä kaikki sen haikea synkeys hiipi
hänen luoksensa, ja peittäen kasvonsa pellavaisella nenäliinallaan,
nyyhki hän ääneensä.