Huilujen ja torvien äänet kaikuivat lavealta ympäris, ja yön pimeydessä
loisti sadottain tuikkavia soihtuja, jotka loivat punertavaa valoansa
lumella peitettyyn maahan, jolla korskuvia hevoista, valjastettuina
keveöiden ajorekien eteen, lensivät eteenpäin hyppivää vauhtia.
Tämä oli loistava jono heiluvia huntuja ja kiiltäviä ajoneuvoja,
liehuvia suojusverkkoja sekä sulkatöyhtöjä, valoa ja hymyilyjä,
ja yksinäinen yöllämatkustaja, joka astui syrjään tuon ikäänkuin
lumouksesta ilmestyneen komeuden tieltä, tiesi kuninkaan veljineen,
kuningattarineen ja tämän kälyineen sekä noiden eri hovien herroineen
ja naisineen nyt operanäytelmän loputtua etsivän uusia huveja sekä
hauskutuksia.
Tänä iltana tehtiin retki Ulriksdal'iin, jonka pihaan tuo pitkä
rekijono pysähtyi, ja lyhtyen valossa riensi tämä kuninkaan itse
valitsema seurue neuvottuihin pukemahuoneisin, joissa kukin kiirehti
pukeumaan niihin vaatteisin, jotka olivat määrätyt tanssiaisiin, joita
kuningas tänä iltana oli käskenyt toimeenpanemaan.
Nuot lukemattomista kynttilöistä loistavat huoneet täyttyvätkin pian
vieraista, joita, ollen joko kirjavissa puvuissa tahi jonkinmoisessa
naamiaispuvussa, nyt alkoi vilistä kirjavassa, loistavassa
sekamelskassa, jota nuot venetialaiset peilit tarkoin heijastivat.
Tanssisoitto kaikui täysin sävelin huoneiden läpi, kohteliaita sanoja
hyvemmin tahi huonommin onnistuneita sanankäänteitä kuului kaikkialla
ja hymyileviä naisia heittelihe viehättäviä silmäyksiä ympärillensä,
joita hienot hoviherrat huomasivat sekä joihin he vastasivat tavalla,
joka ei jäänyt naisten veikistelemisestä jäljelle. Ei mikään peittävä,
silkistä ja sametista tehty naamio salannut heidän kasvojansa, ja nuot
aistilla valmistetut, hyvin ruumista myöten asuvat puvut lisäsivät
heidän soreuttansa ja loivat vähemmin soreoille jotakin omituista,
jotakin uutuuden viehättäväisyyttä, ja tyytyväisen sekä iloisen
näköisenä katseli Kustaa III ympärillensä, kun hän nyt tervehtien astui
huoneesen.
Kuningas oli lähestynyt kuningattaren piiriä ja juteltuansa muutaman
silmänräpäyksen puolisonsa kanssa, kääntyi hän neiti Hedvig de la
Gardien puoleen, joka italialaisen talonpoikaistytön puvussa tervehti
häntä kainolla suloudella.
— Neiti-hyvä, — sanoi kuningas, lausuttuansa joitakuita leikillisiä
kokkapuheita, — olenpa muistellut teitä paljo tänään. Mitähän siihen
sanotte, että kauniin kavalieeri hovissani on teihin rakastunut?
- Siihen sanon, että vaikka hän olisi kuinka kaunis hyvänsä, täytyy
hänellä kuitenkin olla yksi vika.
— Mikähän se olisi?
— Huono kauneudenaisti, teidän majesteettinne.
— Foi de gentilhomme, teillä neiti, on myöskin yksi vika.
— Monta, teidän majesteettinne.
— Te olette liian kaino... vai mistä syystä ette luule voivanne
herättää nuoren miehen rakkautta?
— Siitä syystä, että minulta puuttuu se kauneus, jota tuolla
tuntemattomalla kavalieerilla sanotaan olevan.
— Mutta teidän silmistänne saa lukea teidän sielunne kauneuden...
ruumiillinen kauneus kuihtuu, te tulette solmiamaan hänet lujemmilla,
pyhemmillä siteillä, kuin ne ovat, joilla moni kaunotar voisi sitoa
hänet. Totta puhuen, neiti, minä mietin teidän yhdistämistänne erääsen
henkilöön, jota kohtaan tunnen mitä suurinta luottamusta ja jolle itse
puolestani olen antanut ystävyyteni.
Heleä puna nousi neiti de la Gardien poskille, ja syvällä kumarruksella
salaten sitä hämmästystä, jota kuninkaan sanat hänessä oli vaikuttanut,
antoi hän nyt tämän kulkea ohitsensa.
— Henkilöön, jolle Kustaa-kuningas oli antanut ystävyytensä,...
kauniimpaan hänen hovissansa, — voisikohan se olla?... Hedvig de la
Gardie, joka loi tutkaisevan silmäyksen tuohon kirjavilla väreillä
ja hohtokivillä koristettuun joukkoon, antoi nyt silmänsä pysähtyä
Armfelt'iin jota kuningas nyt lähestyi. Samalla hetkellä avattiin salin
ovet, ja Fredrik-herttua astui sisään sulttaanin komeassa puvussa,
seraljinsa, vartijoiden, soittajien ja tanssijattarien seuraamana.
Tämä loistava joukko, jossa Magdalena Rudenschöld'kin oli, pysähtyi
keskelle laattiata, missä herttua-sulttaani istahti muutamille
täytetyille patjoille, joita mustat orjat hänen luoksensa vierittivät,
samalla kuin seraljin naiset ryhmään järjestettyinä häntä ympäröivät
ja tanssijattaret hyppivät erästä tätä tilaisuutta varten harjoitettua
tanssia, joka oli odottamatoin huvi Kustaa-kuninkaalle, joka tämän
johdosta heti lausuikin veljellensä joitakuita kohteliaita sanoja.
Pian tuli tanssi yhä yleisemmäksi ja sen sulous, vilkas jutteleminen,
soitannon säveleet ja korkeissa kristallilaseissa kimalteleva viini
vaikutti elähyttäen tuohon loistavaan hovipiiriin, jonka koko tarkoitus
oli huvitteleiminen ja joka tarmonsa takaa koetti toteuttaa tätä
tarkoitustansa.
— Näitä juhlia minä suosin, sillä no tuovat minut teidän
läheisyyteenne, — lausui Armfelt, johtaessansa Magdalenaa tanssista, —
ne ovat ainoat tilaisuudet, joissa saan teitä lähestyä.
Magdalenan kirkkaalle hipiälle nousi hieno ruso, ja hän löyhytti
kasvoinsa edessä viuhkaansa edestakasin.
— Magdalena, lemmittyni, rakastettuni, kuinka minä ikävöin yksinäistä
hetkeä, saadakseni lausua teille... hän vaikeni; tuo iloinen melu
läheisistä huoneista eneni ja väheni samoin kuin aaltojen kohina;
mutta siinä syrjähuoneessa, johon hän oli vienyt Magdalenan, olivat
ainoastansa he kahden. Tulinen suudelma, sellainen, jota Magdalena
oli uneksinut ainoastansa Armfelt'in voivan antaa, poltti hänen
huulillansa. Olihan tuo autuaallinen tunne, että hänen jumaloimisensa
uljas esine häntä lempi, nyt muuttunut riemulliseksi varmuudeksi!
Elämässä ja kuolemassa oli hän Armfelt'in oma ja hymyillen katseli hän
tämän silmiin.
Tanssisäveleiden iloiset äänet kuuluivat jälleen kehoittavina, iloiset
vieraat, jotka nyt riensivät tanssisaliin täyttivät syrjähuoneen;
Armfelt silmäili Magdalenaa, jota Fredrik-ruhtinas nyt vei tanssimaan.
— Kas tässä, Gösta, — lausui Kustaa-kuningas, laskien kätensä kepeästi
Armfelt'in olalle, — kas tässä se nainen, jota te niin ahkeraan
olette etsineet aljettavaan katrilliin; — ja kuningas vei tuon hänen
oikkuihinsa tottuneen suosikkinsa neiti Hedvig de la Gardien luo, joka
nähtävällä hämmästyksellä myöntyi Armfelt'in tanssitarjoumukseen.
Hienolla hymyllä katseli kuningas heidän jälkeensä, ja riensi sitte
noiden tanssivien ryhmien ohi koko valaistun huonerivin ja etehisen
sekä portaiden kautta ja tuli muutaman minuutin kuluttua erääsen
nelisnurkkaiseen huoneesen, jossa eräällä pöydällä olevan lampun himmeä
valo koetti ehkäistä nousevaa, vielä hämärää aamusarastusta.
Huoneesen tultuansa heitti Kustaa-kuningas silmäyksen huoneen ainoaan,
avonaiseen akkunaan, jossa eräs kaukoputki oli asetettu maapallon
viereen ja jonka viereisellä pöydällä, lampun lähellä, oli muutamia
papereja hujan hajan. Näiden yli istui kyyrysissänsä eräs mieshenkilö,
joka kuninkaan tullessa sisään äkkiä nousi seisovallensa ja syvään
kumartuen tervehti kuningasta.
— Noh, luutnantti Ulfvenklou, — lausui Kustaa-kuningas tuolla
avonaisella, sydämellisellä tavalla, jota hän harvoin viehättämättä
käytti,— te olette nyt ryhtyneet perintöruhtinaan tulevaisuuden
ennustamiseen, näen, ma. Onko hän syntynyt pahan vai hyvän tähden
vaikutuksen alla?
— Tähti, oli, teidän majesteettinne, kirkas hänen syntyessänsä, mutta
sen loisto on häälyvä, ja valo liehuu ikäänkuin sammumaisillansa olevan
lampun.
— Hän tulee siis teidän arvelunne mukaan kuolemaan nuorena?
— Ei hyvinkään nuorena. Nyt en ajattelekaan hänen kuolemaansa — siitä
ei kerran kukaan tule pitämään suurta lukua.
— Mitä se merkitsee, herra-hyväni, — keskeytti kuningas maltittomasti,
— te arvelette siis, ettei minun pojastani tulekaan hallitsijaa?
Ulfvenklou silmäili kuningasta mustilla silmillänsä ja hänen ohuville
huulillensa ilmautui hetkeksi hienon ivan vivahdus. Sitte kohotti hän
päätänsä uljuudella, joka ei ollut vähempi kuin kuninkaankaan, lausuen
tyynesti ja vakavasti:
— Kustaa Adolf on tuleva kuninkaaksi! Hän on tuleva kruunatuksi; hän on
menevä naimisiin ja saava perillisiä!
— Jo riittää, — vastasi kuningas, — joka hymyillen muisteli kaikkea,
mitä Liljensparre oli hänelle kertonut, Ulfvenklou'n Kaarlo-herttuaa
koskevista ennustuksista.
— Ei, se ei vielä riitä, — vastasi Ulfvenklou, joka ylevänä ja
onnettomuutta ennustavana asettui kuninkaan eteen, — sillä kaikesta
tästä huolimatta tulee Södermanlannin herttua sittekin kuninkaaksi...
— Foi de gentilhomme, — vastasi kuningas, joka koki säilyttää hyvällä
tuulella olemistansa, — näillä suunnitelmilla on kentiesi yhtä suuri
toteutumisen mahdollisuus kuin teidän väitteellänne, että minut Romassa
ollessani murhattaisiin! Hyvästi, luutnantti Ulfvenklou, te tulette
tänään saamaan sata riksiä palkinnoksi valvomastanne yöstä.
Ja majesteetillisella ryhdillä viittasi kuningas kädellänsä, jonka
jälkeen hän jälleen riensi tanssisaliin, jossa hänen poissaolonsa jo
hetki sitten oli tullut huomatuksi.