— Voit rauhoittaa suosikkiasi, Elis-hyväni, — jatkoi kuningas; tuon
anotun palkkion tulee hän saamaan.
— Kuinka voin kylläksi kiittää teidän majesteettianne tästä armosta!
— vastasi Schröderheim riemusta loistavin silmin. — Ei missään
aikakaudessa ole ollut Kustaa III:tta suurempaa kuningasta, eikä
missään aikakaudessa ole ollut Kaarlo Michael Bellman'ia suurempaa
laulajaa! Kuningas ja runoilijat ovat toistensa vertaiset; tuolla
verrattomalla runoilijalla on kuitenkin kova rahanpula, ja hän
ansaitsee kannatusta.
— Ja kelläpä ei tällaista pulaa olisi, Elis-hyväni, — kysyi
Kustaa-kuningas, joka mielihyvällä oli kuullellut Schröderholm'in
lauselmia. —
— Vaikka "Bakko-jumalan temppeli on avattu," eikä minun rakkaita
alamaisiani sovi soimata liian raittiiksi kansaksi (37), vaan se sangen
mielellänsä nauttii valtion paloviinaa (38) eivät polttimot sittenkään
anna likimainkaan sitä tuloa, jota minulle kuvattiin niistä lähtevän.
Pelkäänpä Höpken'in olleen oikeassa, kieltäessänsä mitä jyrkimmin
tekemästä paloviinaa valtion yksinomaisesti valmistettavaksi... kaikki
muut neuvoston jäsenet sitä puolsivat; mutta minulla olisi pitänyt olla
kylläksi älyä huomaamaan hänen olleen ainoan, joka oli oikeassa.
— Tämän asian hyväksymiseenhän Venäjä ja Preussi antoivat hyvän
esimerkin, — vastasi Schröderheim, joka ei mielellänsä suonut
levottomuuden varjoa nousevan kuninkaan otsalle, ja hän lisäsi
piloillansa: — runoilijat ovat laulaneet valtion valmistaman väkijuoman
ylistystä, eikä kansalla ole mitään parempaa lohduttajaa onnettomuuden
kohtauksissa.
Mutta kuningas ei hymyillyt. — Niin, niin, — vastasi hän, — kentiesi
ainoastansa minä tänäpäivänä olen taipuvainen näkemään kaikki synkältä
puolen. Mitä uutta, Elis-hyväni? — jatkoi hän muutaman minuutin vaiti
oltuansa, — kerro jotakin, joka voisi minua oikein huvittaa.
— Sittenpä saankin kertoa aivan tuoreen uutisen, uutisen josta mies
mieheltä ainoastansa kuiskataan. Ensiksi kerrotaan hänen kuninkaallisen
korkeutensa, Södermanlannin herttuan, äärettömästä hinnasta ostaneen
Chierlinin, itäisen Pitkäkadun varrella olevan talon, ja toiseksi,
että kartanosta, sittekun herttua tuli sen omistajaksi, on ruvennut
kuulumaan kummeaa kolketta jonka syitä on kaikilla keinoin koetettu
saada selville.
— Kummeaa kolketta, sepä kuuluu hauskalta, ja siinä on jotakin
salaperäistä, joka lienee minun veljestäni mieluista. Noh, entä vielä?
— Naapurit ovat peloissansa, etenkin naiset, jotka usein antavat
viittauksia teurastetuista ja suolatuista lapsista, koirankuonolaisista
ja vapaamuurareista.
Kuningas nauroi; — siis piilee kaikessa tässä vapaamuurarien
vehkeitä... niin, sitä voin odottaakin, niinpian kuin minun veljeni oli
mukana. Vapaamuurausta ja kapinoitsemista, — lisäsi Kustaa-kuningas
vakavammin ja katsellen Schröderheim'iä kirkkailla, läpitunkevilla
silmillänsä, jatkoi hän: — sinä olet sanonut mitä _kuiskataan_, mutta
sinä et olisi kertonut sitä minulle, jos et _tietäisi_ enempää.
— Teidän majesteettinne huomaa kaiken,— vastasi Schröderheim hymyillen;
— niin pian kuin kuulin näitä huhuja, otin selon siitä, oliko herttua
todellakin tullut Chierlin'in talon omistajaksi; sitte menin siihen
aikaan, jona tuo mainittu kolke tavallisesti sanottiin kuuluvan,
kävelemään itäiselle Pitkäkadulle.
— Ja sinä huomasit? — keskeytti Kustaa-kuningas vilkkaasti.
— En mitään, teidän majesteettinne, — vastasi Schröderheim; mutta minä
kuulin todellakin heikkoa kolketta, ja kun seuraavana päivänä kohtasin
Liljensparren, mainitsin hänelle niistä huhuista, joita olin kuullut
sekä omasta iltakulustani. "Sittepä minä tiedänkin enemmän kuin te,"
vastasi hän totutulla, kuivalla tavallansa; "minä tiedän muutamain
herrojen, niiden joukossa Södermanlannin herttuankin, kaikki puettuina
avaroihin kaapuihin ja keltainen nauha vasemman käsivarren ympärillä,
noin viikon aikaa sitten alkaneen käydä siinä talossa. Kokous on tähän
asti alkanut noin seitsemän aikaan illalla, ja kolke kuuluu ikäänkuin
joku tekisi kellarissa kaivamistyötä, korjausta tahi muuta sellaista."
— Nuot kellarin korjaamiset tuntuu minusta sangen omituisilta, — lausui
kuningas, ja hymyillen jatkoi hän: — ollen hyvä veli, pidän sangen
paljo lukua Kaarlo-veljeni hankkeista ja toimista.
— Jos teidän majesteettinne käskee Liljensparrea ottamaan tarkempia
tietoja...
— Kentiesi, Elis; mutta tällä silmänräpäyksellä on uteliaisuuteni
herännyt, kello tulee seitsemän, ja minua haluttaa mennä hiukan
kävelemään itäiselle Pitkäkadulle, tuntemattomana tietysti ja puettuna
mustaan avaraan kaapuun ja keltainen nauha käsivarteni ympärillä.
— Ette kait, teidän majesteettinne, ai'o...
— En tiedä mitä ai'on, mutta jos sinulla on halua tulla mukaani, niin
te'e itsesi joutuin valmiiksi.
Avaroihin kaapuihin puettuina ja kasvot milt'ei kokonansa peitettyinä
leveäreunaisiin hattuihin kulkivat Kustaa III ja Schröderheim muutama
minuutti tämän jälkeen pitkin itäistä Pitkäkatua.
Pieni seikkailu oli kuninkaasta varsin mieluista ja leikillisellä
pilalla vastasi hän niihin varoituksiin, joita hänen suosikkinsa
silloin tällöin rohkeni antaa heidän kulkunsa johdosta ja jotka hän
vihdoin kokonansa katkasi, muistuttaen suosikkiansa, ett'ei hän ensi
kertaa itse ottanut selkoa niistä asioista ja hankkeista, joista hän
piti lukua. Tuo kapea katu, jota pitkin he nyt kulkivat, oli tällä
hetkellä miltei kokonansa tyhjä ihmisistä, muutama lyhty levitti
heikkoa valoa ympärillensä, samalla kun toiset kohdat olivat kokonansa
öisen pimeyden peittämät. Nuot molemmat kävelijät astuivat rivakkailla
askeleilla ja, vaihdettuansa hiljaa joitakuita sanoja, menivät he
erääsen etehiseen, jonka puoleksi avatut ovet he työnsivät selälleen
jäljestänsä. Tältä paikalta voivat he pitää silmällä tuota milt'ei
vastapäätä olevaa, entistä Chierlin'in taloa ja kaikkea, mitä sen
läheistössä saattaisi tulla tapahtumaan, samalla kun he itse, pysyen
varjossa, voivat olla kokonansa näkymättömät.
Eipä viipynytkään kauan, ennenkuin he kuulivat askeleita, ja sen
etehisen ohi, jossa he seisoivat piilossa, kulki nyt vaitonaisina kolme
viittoihin puettua henkilöä. Ei ollut epäilemistäkään näiden olevan
niitä henkilöjä, jotka tavallisesti kävivät Chierlin'in talossa, sillä
tähystettyään vaanien ympärillensä, menivät he suoraan tuon vanhan
rakennuksen suljetulle portille, joka kolmen hiljaisen kolkutuksen
jälkeen ääneti aukeni. Siinä valossa, joka tällöin ilmautui, näki
kuningas heidän aukaisevan viittansa ja näyttävän jollekin hänelle
näkymättömälle henkilölle niitä keltaisia nauhoja, jotka heillä oli
käsivartensa ympärillä. Heti tämän jälkeen sulkeutui portti jälleen,
ja muutaman silmänräpäyksen perästä lähestyi sitä taaskin kävelijä,
jonka kintereillä kulki puolikasvuinen poika, joka, kädet pistettyinä
avaroihin housunsa lakkareihin, kimakasti viheltäen kulki katua
eteenpäin. Poika juoksi nyt tuon yksinäisen kävelijän ohi ja rientäen
hänen eteensä lausui hän:
— Armollinen herra, jos te kuulutte koirankuonolaisiin, sallikaa minun
teitä seurata, minä olen lihava ja valkeanpunainen kuin juotetun
vasikan paisti...
— Sittenpä olet kelvollinen, — lausui mies hänelle, jonka jälkeen poika
suin päin riensi katua eteenpäin.
— Se oli Fredrik Sparren ääni,— lausui kuningas hiljaa, nojautuen
eteenpäin, voidakseen paremmin nähdä kaikki hänen liikkeensä, joista
ei yksikään jäänyt häneltä huomaamatta aina tuosta varovaisesta
koputuksesta porttiin sen sulkeumiseen asti hänen jäljestänsä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi kuningas kadulla, kuiskattuansa
Schröderheimille:
Mene minua päinvastaiseen suuntaan ja yhdy minuun läntisellä
Pitkäkadulla, Harmaaveljesten kadun risteyksessä.
Kuningas oli iloinen mielessänsä, lähestyen nopeasti tuota määrättyä
yhtymispaikkaa, johon valtiosihteeri nyt kokonansa hengästyneenä saapui.
— Pääsö minun veljeni kartanoon ei näytä olevan vaikea, — lausui
Kustaa-kuningas, — kun koputtaa porttiin, näyttää keltaista nauhaa ja
astuu sisään... kaikki tämä on varsin helppoa; — seuraa minua nyt,
ystäväni!
— Mutta, teidän majesteettinne, miettikää...
— Mitä tulee minun miettiä, — keskeytti Kustaa-kuningas, kohottaen
päätänsä, — minä, kuningas, voin astua sisään, mihin mieleni tekee.
Mitään väkivaltaa ei minulle _voi_ tapahtua... eivät he _uskalla_
tehdä minulle. Veljeni tulee varmaankin kovin hämmästymään ja samalla
näyttämään ääretöintä iloa minut nähdessänsä, jos minä hänet tapaisin.
Eteenpäin, ystäväni, meillä ei ole aikaa viivytellä!
Kepein askelin meni Kustaa-kuningas jälleen itäiselle Pitkäkadulle, ja
Schröderheim, joka koetti pysyä hänen rinnallansa, kuiskasi levottomana:
— Sallikaatte minun yksinäni mennä sisään, teidän majesteettinne...
— Nyt ei mitään majesteettia, — keskeytti Kustaa-kuningas, ja
huolimatta siitä, huomaisiko hänet joku ohikulkeva, astui hän rohkeasti
tuota vanhaa rakennusta kohti, jonka tummain akkunaruutujen läpi ei
voinut huomata, mitä siellä sisällä tapahtui, ja nyt kuului hiljaa nuo
kolme kolkutusta. Portti lensi auki, ja Kustaa-kuningas seuraajineen
aukaisi kaapunsa vasempaa lievettä, näyttäen tuota keltaista nauhaa,
joka oli kiedottu hänen käsivartensa ympärille, eräälle hartiakkaalle,
jäntevälle miehelle, joka kunnioituksella kumarsi päätänsä. Samassa
silmänräpäyksessä tuli portti heidän takanansa suljetuksi raskaalla
telkineellä, ja seikkailuja rakastava kuningas ja hänen mukanansa oleva
suosikkinsa kävivät nyt sitä suuntaa, jota lampun valo heille osoitti.
— Tie ei viekään ylös- vaan alaspäin, — muistutti kuningas, heidän
ollessa eräässä etehisessä, samassa silmänräpäyksessä, kun hän laski
jalkansa eräälle portaalle, joka selvästi johti ales kellariin. Portaat
olivat peitetyt matoilla, eikä heidän askeleitansa enään kuulunut
kivilaskoksella, ja heidän ympärillänsä olevaa vaitonaisuutta keskeytti
väliin heikko hyminä, joka kuului tulevan ikäänkuin maan alta.
— Kokous näyttää alkaaneen, — kuiskasi kuningas, joka nyt pysähtyi
eräälle portaalle, heittäen vaanivan silmäyksen ympärillensä. Eräs
kellariholvi, jossa oli terävät ulospäin pistäytyvät nurkat, näytti
olevan suorastaan hänen allansa ja vasemmalla puoleksi auki oleva
ovi, josta huikaiseva valo virtasi, sekä oikealla tumma, leveä
esirippu, joka oli kiinnitetty kahden nurkan väliin. Kuulumattomin
askelin lähestyi kuningas tuota puoleksi, avattua ovea, ja pysyen itse
varjossa, katseli hän nyt erääsen jokseenkin matalaan holviin, jossa
paitsi kapeata läpikäytävää oli useampia osastoja tahi komeroja, jotka
nähtävästi olivat olleet joitakuita tässä talossa vuokralla asujien
tarvekalujen säilytyspaikkoja, mutta jotka nyt avonaisine ovineen
ainoastansa näyttivät pimeiltä aukoilta sekä luukuilta. Tuon kaidan
läpikäytävän päässä näkyi suljettu ovi, jonka takaa äänet luultavasti
tulivat, ja kääntyen äkkiä seuraajaansa, lausui kuningas:
— Tuo ovi on kiinni lautaseinässä, sen lähellä on eräs aukko, —
rientäkäämme sinne, sillä minä kuulen askeleita porttikäytävän
kivilaskoksella, ja joku tulee varmaankin meidän takanamme.
Muutama sekunti tämän jälkeen oli kuningas ja Schröderheim ennättänyt
tälle paikalle ja vedettyään tuon paksuista laudoista kokoonliitetyn
oven milt'ei kiinni jäljessänsä, seisoivat he aivan liikkumattomina,
samalla kuin kaksi keskenänsä puhelevaa miestä kiireellisesti riensivät
heidän ohitsensa, jolloin lautaseinänä oleva, suljettu ovi narisi.
Joku sekunti tämän jälkeen kuului kuninkaan lähellä muuan ääni:
— Kaikki kutsutut ovat nyt tulleet saapuville, ja tiedän kuninkaallisen
korkeutenne armollisella suostumuksella voimme siis alkaa tämän
kokouksen.
— Sitenpä emme tarvitse enään peljätä tulevamme huomatuiksi, lausui
kuningas, kääntyen varovasti, ja huomattuaan raon lautaseinässä jatkoi
hän: — foi de gentilhomme, mikä onni meillä onkin, tässähän voimme
sekä kuulla että nähdä! Me olemme oikeissa näytännöissä, ystäväiseni;
tämä sija saa olla häränsilmänä, — lisäsi hän piloillansa, — hiukan
epämukava kentiesi, mutta ehkäpä näyttämö tulee tarjoamaan siitä
jonkinmoista korvausta, — ja kumartuen tuohon ravistaneessa seinässä
olevaan lomaan, huomasi hän kokonansa, mitä hänen edessänsä tapahtui.
Perimmällä loisti muutamia lamppuja, jotka olivat asetetut ristiin;
näiden alla seisoi muuan tummaverinen mies, puettu punaiseen,
kantapäihin ulottuvaan viittaan, jonka reunus oli täynänsä mustia
merkkejä, jonkunmoinen mustalaispuku, joka hyvin soveltui miehen
tulisiin silmäyksiin ja kalpeihin kasvoihin, jotka täydellisesti
käännettyinä kuninkaasen päin kokonansa kiinnittivät puoleensa tämän
huomion.
— Kolminaisuuden nimessä, — alkoi ristin alla oleva mies, — tervehdin
täten teitä, veljet Nyt on alakuu, ja hetki on tullut, jolloin saan
teille ilmoittaa, mitä minulle on käsketty. Tämän kartanon mahtava
haltijahenki on käskenyt minua kysymään, oletteko te, veljeni, valmiit
ryhtymään työhön?
— Ollaan, — kuului nyt jotkut äänet yksimielisesti huutavan.
— Oletteko valmiit tottelemaan ja uskomaan?
— Ollaan, — kuului taaskin tuo heleä vastaus.
— Siis kuulkaatte minua, jatkoi mies, joka tyynenä ja vakavana silmäili
läsnäolevia, — tuo mahtava hallitsijahenki käskee teitä kaivamaan ei
ainoastansa tämän kellarin koko kivipermannosta, vaan myöskin tämän
viereisen. Vasta sen jälkeen on meillä oikeus ryhtyä tarkempiin
etsimisiin, ja se paikka, johon aarre on kätketty täytyy meidän itse
löytää; mutta se järjestys jota etsimisessä on noudatettava, on
seuraava: ylhäisin työnjohtaja on hänen kuninkaallinen korkeutensa,
Södermanlannin herttua. Olenpa, haltiahengen käskyn mukaan kirjoittanut
muistiin, mitä järjestystä meidän sittemmin tulee noudattaa. — Tuo
punaiseen viittaan puettu mies kääntyi nyt syvään kumartaen oikealle,
jossa Kaarlo-herttua vakavan ja juhlallisen näköisenä kuulteli hänen
puhettansa, ja antoi tälle erään kirjoituksen, josta hän nyt luki:
— Muut työnjohtajat ovat Fredrik Sparre, Ruuth, Oxenstjerna ja
Stenbock; rahastonhoitajia: Bonde ja Chierlin; salaisessa neuvostossa:
Ulfvenklou ja Håkan Pietarinpoika (39) salaisen neuvoston apulainen:
Reuterholm.
— Oletteko, herrat, tyytyväisiä tähän jakoon? — kysyi taaskin
tuo punaisiin puettu mies, jonka kuningas nyt varmaan otaksui
Ulfvenklou'ksi ja jota hän sentähden kahdenkertaisella uteliaisuudella
katseli.
Sittekuin yhteen ääneen lausuttu "ollaan" oli kuulunut näiden sanojen
jälkeen, katseli puhuja muutaman silmänräpäyksen vaitonaisena ja
loistavin silmin eteensä.
— Minä näen ikäänkuin kristallista rakennetun linnan, — alkoi hän
matalalla ja hillityllä äänellä, joka, kuuluen suloiselta korvaan,
innostutti kuulijat ja saattoi heidät milt'ei näkemään hänen
kertomaansa näkyä, ja sen loistavista pilari käytävistä astuu nyt
minua kohden ihmeen ihana ruhtinatar, tämän kartanon haltijahenki.
Hänen hymyilynsä on kuni auringonpaiste, sillä me olemme kaikessa
noudattaneet hänen käskyjänsä, ja hän on tyytyväinen. Sidottuna
valaansa ei hän uskalla neuvoa minulle paikkaa, mihin aarre on
kätketty. Tätä aarretta ei hän salli meidän etsiä noudattamattamme
joitakuita temppuja, joista tulen ensi kokouksessa tekemään tarkempaa
tolkkua ja vieläpä sellaisessa puvussakin, johon tulen näyttämään
mallin meidän ylhäiselle ruhtinaallemme, ainoalle, joka tulee löytämään
nuot äärettömät aarteet, jotka ovat kätkössä täällä alhaalla. Hän
on oikea etsijä, joka tulee täyttämään sen uhrin, mikä kahdeksan
vuosisataa on pitänyt aarteen maan sisässä. Kun hänen lapionsa
kopsahtaa metalliarkkuun, silloin, mutta vasta silloin saan kuiskeista
hänelle taikasanat; — etsiköön hän uupumatta, niin hän tulee löytämään
— sellainen on ruhtinattaren kehoittava tervehdys.
— Siis aarteenkaivajia, — ajatteli kuningas, joka, huomattuaan,
ett'ei tällä kokouksella ollut minkäänmoista salaista valtiollista
tarkoitusta, yhä oli pysynyt tuolla hilpeällä, vallattomalla tuulella,
jolla hän oli tähän seikkailuun heittäytynyt. Ollen katselijana
näytelmässä, jossa hänen veljellänsä oli sangen narrimainen osa, tunsi
Kustaa-kuningas äkkiä halun ruveta näyttelemään ruhtinattaren osaa.
Samassa silmänräpäyksessä pisti hän suunsa lähelle erästä seinänrakoa
ja lausui naisen kimeällä äänellä:
— Niin, etsi ja sinä tulet löytämään!
Odottamatta, minkä vaikutuksen nämät sanat kuulijoihin tekivät, riensi
kuningas pois tästä epämukavasta paikasta, jossa hän nyt pitkän
ajan oli ollut, ja Schröderheim'in seuraamana tuli hän kenenkään
häntä viivyttelemättä tahi huomaamatta suljetulle mutta vartioimatta
jätetylle portille, jonka telineen suosikki veti auki, ja makeasti
nauraen seisoivat he taaskin itäisellä Pitkäkadulla.
Puoli tuntia tämän jälkeen astui kuningas yhteen noista operahuoneen
viereisistä pikkukamareista, joissa niitä kuuluisia iltaseuroja
pidettiin, jotka, ollen järjestetyt Katarina-keisarinnan, Hermitagissa
pitämien iltamien mukaan, olivat niin sanoakseni oppikoulu
kaikkeen, mitä siihen aikaan pidettiin täydellisenä puheessa ja
käytöksessä. Täällä kehitti Kustaa-kuningas esimerkillänsä tuota
loistavaa käytöstapaa, joka on mennyt perinnöksi meidän aikaamme
asti; täällä loistivat nuot "kolme sulotarta," kreivittäret Höpken,
Meijerfelt ja Löwenhjelm; täällä antoivat kreivinna Piper, rouva
Schröderheim ja neiti Rudenschöld — yhdistys suloudesta ja nerosta —
sanasukkeluuksillansa vilkkautta näille iltamilla, joita kuningas niin
suuresti suosi ja joissa Armfelt, Taube ja Essen olivat loistavina
tähtinä seuraelämän taivaalla.
Heti tultuansa näihin huvituksia varten rakennettuihin pikkukamareihin,
viittasi kuningas Armfelt'ia luoksensa, ja kertoi hänelle niistä
menoista, joita hän äsken oli katsellut. Kuninkaan vilkkaassa
mielikuvitelmassa syntynyt ajatus, että aarre todellakin voisi olla
kätkettynä tässä kartanossa, oli poistanut suurimman osan sitä
naurettavaa, jota tuossa hänen äsken näkemässänsä kokouksessa oli
ollut, ja hän lisäsi puolittain todella, puolittain pilalla:
— Äärettömiä aarteita minä juuri tarvitsisin, tehdäkseni muita
onnellisiksi, mutta ennen kaikkea tullakseni itse onnelliseksi. Kun
armeliaisuutta ruvetaan harjoittamaan, aletaan aina omasta itsestänsä.
— Aivan niin, jalo kuningas, — vastasi Armfelt, jonka silmät usein
lensivät neiti Rudenschöld'iin, jonka vierestä Kustaa-kuningas oli
viitannut häntä luoksensa.
— Tuolle Ulfvenkloulle, jatkoi kuningas — voit lähettää sanan
tulemaan jonakuna päivänä tänne hoviin, ennustamaan Kustaa Aadolfin
tulevaisuutta. Tahi maltapas, huomenillalla aion lähteä Ulriksdal'iin;
sinne voi hän tulla jälkeenpäin! Tuleepa hauskaksi kuulla, mitä hänellä
voi olla ennustamista minun pojastani, sittekun hän on suvainnut
voidella Södermanlannin herttuan Ruotsin ja Norjan kuninkaaksi.
— Teidän majesteettinne suvaitsee laskea pilaa!
— Ei sanaakaan, Gösta, — vastasi kuningas hymyillen — tämä seikka
on kyllä totta; mutta sinä et saa laverrella siitä sen kauemmaksi.
Ulfvenklou on rohkea herra, ja hänen kanssansa jutteleminen tulee
antamaan minulle todellista huvitusta. Seltterivettä ja samppanjaa!
Tuolla etäämmällä seisoo eräs nuori nainen, silmäillen sinua
salaisesti... todellakin on hän Venus, ja jos minä olisin Paris,
tulisi Magdalena Rudenschöld saamaan kauneuden kilvan. Sinun tähtesi,
Gösta-hyväni, toivon, ett'ei hän ole mikään "Gibraltar." (40)