Neiti Rudenschöld'in huoneessa oli pöydät ja sohvat täynänsä
levantiinia (hienoa kangasta), kassiaania (ohutta villakangasta),
hopeaharsoa, hienompaa ja paksumpaa silkkikangasta, tavallista
harsoa, kukkasia, nauhoja ja punoksia. Tuo kalpea ompelijatar,
jonka Magdalena edellisenä päivänä oli kohdannut, seisoi läheisessä
huoneessa ahkerasti valmistaen hameenlaskoksia ja kureuumia. Magdalena
aikoi esiintyä eräässä ranskalaisessa, yksinäytöksisessä komediassa,
näytellen kamarineitsyen osaa, jossa oli sukkelia sanasutkauksia sekä
hauskaa pilaa, ja hänen pukunsa piti olla tehty uusimman ranskalaisen
kuosin mukaan. Väliin harjoittaen osaansa ja väliin tutkien erästä
kuosilehteä, lausui hän noita enemmän tahi vähemmän epäsiveellisiä
sanoja, joita hänen tuli puhua tahi vajosi hän yksitotisiin mietelmiin
hameista, kauluksista ja kalvoisimista.
— Olenpa todellakin mielissäni, että satuin teidät kohtaamaan, neiti
Holm, sillä täten pääsin kaupunkiin matkustamisen vaivasta, saadakseni
pukuni reilaan. Pitääkö minun ottaa hopeaharsoinen myssy päähäni? Mitä
siitä sanotte?
— Se tulee näyttämään somalta.
Noh, sitte päätän todellakin käyttää sellaista.
— Tässä silmänräpäyksessä avasi hymy Magdalenan huulet, ja hän jatkoi:
— niin, me kohtasimme toisemme eilen, neiti Holm! Arvelenpa sen nuoren
miehen, joka käveli kanssanne olleen teidän veljenne tahi läheisen
sukulaisenne?
Ennenkuin pieni ompelijatar ennätti vastata, kuului hiljainen naputus,
ja kun Magdalena riensi avaamaan sivuovea, joka johti läpikäytävään,
astui Fredrik-ruhtinas sisään Armfelt'in seuraamana.
— Anteeksi, neiti Rudenschöld, — pyysi ruhtinas, kumartaen kaunista
päätänsä ja lähettäen Magdalenalle ihailevan silmäyksen, — minä olen
etsinyt teitä kaikkiaalta ja teidän närkästymisennekin uhalla tulen
luoksenne neuvottelemaan muutamista tärkeistä asioista.
— Noiden "tärkeiden asiain" tähden, joista teidän korkeudellanne on
neuvotteleminen, en tahdo närkästyksellä kohdella teidän korkeuttanne,
— lausui Magdalena hämillänsä tästä käynnistä, punastuvin poskin sekä
luonnollisella yksinkertaisuudella olennossansa, ja hänen äänessänsä
oli samoinkuin linnun laulussa metsässä huoletoin hilpeys jatkeessansa:
— olenpa erinomaisen utelias ja kokonansa korvana, teidän korkeutenne.
— Ihana Margot, — lausui ruhtinas hymyillen, — te näette minussa
Juhanin, tuon teitä jumaloivan palvelijan, joka koko tänä aamuna ei ole
muuta tehnyt, kuin kertonut mitä hellimpiä lemmenlauseita...
— Mutta minun huoneeni, teidän korkeutenne, ei ole sovelias paikka
näytelmäkappaleiden harjoittamiseen!
— En tulekaan sellaisessa tarkoituksessa, vaan siitä syystä, että
Armfelt äsken keskeytti minun lemmenlauseeni ja tuli sillä sanomalla
hänen majesteetiltansa, että minun pitäisi viivyttelemättä käskeä
valmistamaan se puku, jota aijon laskiaishuvissa käyttää. Siitä syystä
olen etsinyt teitä kaikkiaalta, sillä vaihtokohtauksessa tulee meidän
olla yhtäläisessä puvussa, ja minä haluan siis tietää, minkälaisen
puvun te valitsette, jotta minä voin määrätä omani sen mukaan.
— Teidän korkeutenne kohteliaisuus on ääretöin, — vastasi Magdalena,
jonka jälkeen he alkoivat vilkkaasti keskustella, minkälaisissa
puvuissa heidän tulisi esiytyä sekä niistä kappaleista, joita aiottiin
näytellä kuin myöskin Kustaa III:nen väsymättomyydestä kaikkein
harjoitusten huolenpidosta ja kunkin näyttelijän suuremmasta tahi
pienemmästä ky'ystä.
— Te olette tänään ollut niin näkymätöin, neiti Rudenschöld, ikäänkuin
olisitte ollut kuollut. Ah, jopa käsitän, tämä selittää syyt, te
tutkitte kuoseja! — lausui Armfelt, joka nyt otti ylös tuon pienen
kaavan, jonka Magdalena herrojen sisäänastuessa oli pudottanut
laattiaan — Se on mitä vaarallisinta tutkimusta, jopa valtiota
hävittävääkin. Humen mietteiden mukaan oli muotihulluus Kaarlo II:n
hallitessa Englannille vahingollisempi kuin nälkä ja rutto sekä
sodat, sillä nämät lakkasivat joskus, mutta muotihulluus ei herennyt
koskaan. Tämänpä meidän viisas kuninkaamme älysikin, ja meidän
kansallispuvullamme on maamme paljo voittanut. Toivon myöskin teidän
käsittävänne tämän ajanviettonne turhuuden, ja että te opitte paremmin
käyttämään aikaanne, esimerkiksi — lähtemällä puistoon kävelemään. —
Näitä viimeisiä sanoja lausuessa ilmautui hymyily Armfelt'in huulille,
ja ruhtinas nauroi ääneensä.
— Antakaa Humen mietteet vakuuttaa teitä, kuinka turhaa on viettäminen
päiviänne peilin edessä. Minä olen siinä yhtä mieltä Armfelt'in kanssa,
että nuori nainen käyttää aikaansa verrattomasti paremmin puistossa
kävellessänsä, etenkin jos hänellä on hurmaantunut ihailija rinnallansa.
— Mutta kuosien tutkiminen on erinomattain hauskaa, — väitti Magdalena,
ollen, ikäänkuin hän ei olisi huomannutkaan sitä salaista silmäystä,
jonka ruhtinas loi Armfelt'iin, — ja kaikeksi onneksi saa vielä
näyttämöllä noissa ranskalaisissa näytelmäkappaleissa antautua näihin
pieniin haaveiluihin.
— Soma puku ja tuhansittain muserrettuja sydämiä, niinkö ajattelette,
neiti Rudenschöld?— kysyi Armfelt, leikitellen eräällä Magdalenan
pienellä sormikkaalla, joka oli saanut sijansa kukkaisten ja nauhain
keskellä tuolla pienellä, marmorista tehdyllä ompelupöydällä, jonka
jalka oli muodostettu kielillä varustetun, kultaisen kanteleen
kaltaiseksi ja jonka Magdalena oli sysännyt syrjään, asettuessansa
jälleen nojatuoliin.
— Muserrettuja sydämiä, — kertoi hän, — mikä kauhea sana, eikö niin!
Hyvin käytetty nauharuusu, hivuskähärä, tekopilkku, voivat syöstä meidät
turmioon. Ja nämät pienet sormikkaat sitten, lyönpä vetoa, että ne,
jotka saattoivat Englannin Anna-kuningattaren äksyihinsä suosikilleen,
Marlboroughin herttualle, eivät olleet näitä hienommat eikä komeammat!
Tuo pieni sormikasjuttu on myöskin lisänä kuosien historiaan; ei,
älkäätte huoliko muotihullutuksista, neiti Rudenschöld, te olette ihana
koristelemattakin, ja hymyilyllänne saatatte te yllin kyllin meidän
aivomme ymmälle.
— Armfelt on täydellisesti oikeassa, taiteen apukeinoja te ette
tarvitse käyttää meitä voittaaksenne, — lausui Fredrik-ruhtinas
ritarillisella imartelulla, nousten istuviltansa. — Niin, me tapaamme
toisemme jälleen, neiti Rudenschöld.
Ruhtinas ja Armfelt olivat poissa, ja nyt laski Magdalena kätensä
sykkivälle sydämellensä. Armfelt oli kehoittanut ruhtinasta käymään
Magdalenan puheilla, jota hän oli ikävöinyt: Magdalenan silmät loisti
ja hänen huulensa hymyilivät. Menisikö hän puistoon tätä tapaamaan,
kuten hän kiertelemällä oli pyytänyt? Ei sitä hän ei tahtonut tehdä!
Eikö Daschka-kreivitär ollut hänelle sanonut, ett'ei koskaan pitäisi
antaa miehen olla varma siitä, että häntä rakastetaan? Naisen
veikistelyhalu sanoi hänelle, että tämä ei ollut hyljeksittävä neuvo,
ja hymy vielä huulillansa avasi hän lähimäisen huoneen oven ja
ottaen sieltä moniaita karrikkaita, valmistaakseen niistä kauluksen
_á la Medicis_ (ranskalaiseen kuosiin tehty pystykaulus) jossa oli
konstikkaita, liljan lehden kaltaisia poimuja, lausui hän:
— Mistäs me puhuimmekaan? Niin tosiaankin... siis oli se teidän
veljenne tahi läheinen sukulaisenne, jonka seurassa te eilen kävelitte?
Heleä puna lensi näitä sanoja kuullossa Maria Holm'in poskille,
lausuessansa:
— Ei kumpikaan, armollinen neiti.
— Ah, Jumalani, neiti Holm, — lausui Magdalena nauraen, — ja kuitenkin
kävelette te metsässä ja kun asiaa tarkoin tutkitaan, olette kentiesi
kävelleet siellä teille tykkänänsä vieraan miehen seurassa.
— Eipä ventovieraankaan, — vastasi ompelijatar, joka turhaan koetti
näyttää välinpitämättömältä.
— Minun arvaamiskykyni ei ole suuri, huomaan; teidän täytyy tulla minun
uteliaisuudelleni avuksi.
Magdalena oli huvitettuna tuon pienen, kalpean tytön lemmensuhteista.
He olivat kohdanneet toisensa tuolla yksittäisellä metsäpolulla,
kentiesi oli heidän tunteissansa jonkinmoista yhtäläisyyttä; kaikilla
rakastavilla on varmaankin yhtäläiset mietiskelyt; paimentytöstä
ruhtinattareen asti on heillä lemmenunelmansa, vaikka enemmän tahi
vähemmän runollista laatua. Nämät ajatukset risteilivät Magdalenan
mielessä; rakkaudesta jutteleminen oli hänestä hauskaa, hän halusi
vertailla omia tunteitansa tuon kalpean tytön tunteisiin, tuon
vähäpätöisen olennon, — voikohan hänkin lempiä samalla lailla?
— Niin, neiti Holm, — jatkoi Magdalena, — teidän täytyy ripittää
itsenne minulle, teidän täytyy puhua hänestä, jonka seurassa minä eilen
teidät nä'in; mutta ennen kaikkia, jutelkaa minulle siitä ensimäisestä
hetkestä, jolloin hänet näitte.
— Minun kertomuksellani tulisi olemaan niin vähän arvoa... se tulisi
olemaan niin yksitoikkoinen...
— Olkoon niinkin, — vastasi Magdalena iloisesti, — te olette aina
olleet erinomaisen umpimielinen, mutta minä olen päättänyt ottaa teistä
selvän.
Tuon nuoren hovineidin oikku saattoi neiti Holmin nähtävästi hämille,
ja kierrellen rihmanpätkää sormiensa välissä, oli hän yhä vaiti.
— Jos hänestä on niin vaikeaa jutella, niin kertokaatte minulle jotain
vanhemmistanne ja teidän entisestä elämästänne, mistä tahansa, tehkää
hyvin ja alkakaa, minä kuultelen.
— Äitini on erään tullivirkamiehen leski,— vastasi kainon epäröimisen
jälkeen tuo nuori neiti, — isäni eläessä asuimme me eräässä
pikkukaupungissa, ja meillä oli hyvä jokapäiväinen toimeentulo. Hänen
kuoltuansa tuli tästä loppu, ja maksaaksemme jonkun osan velkojamme,
täytyi meidän myydä asumuksemme. Isossa kaupungissa voi helpommin
salata köyhyytensä sekä huolensa ja saa myöskin helpommin työtä.
Ah, armollinen neiti, ihminen on aina taipuvainen toivomaan ja
suunnittelemaan; eipä ollutkaan työnsaaminen aivan helppoa... vasta nyt
viime vuonna...
— Minä ymmärrän, teillä on ollut paljo murheita, mutta nyt teidän
on parempi, — keskeytti Magdalena, joka tunsi todellisen ilon
ajatellessansa, ett'ei tuon tyttöparan päivät kuluneet alituisissa
kyynelissä ja puutteissa. — Ja nyt ryhtykäämme häneen, mitä te
ajattelitte, ensi kerran hänet nähtyänne?
— Niin, mitäkö ajattelin, sitä en tiedä tuskin itsekään; hän ja minä
olemme olleet leikkitovereja, ja nyt...
— Nyt, — kertoi Magdalena hymyillen.
— Nyt olemme ottaneet ikuiset jäähyväiset toisiltamme.
— Jäähyväiset, — jonkinlainen hämmästyminen ilmautui näissä Magdalenan
sanoissa, — ikuiset jäähyväiset siltä, jota lempii, kuinka hirmuista!
ja milt'ei hengittämättömänä lisäsi hän: — minkätähden?
— Me olemme liian köyhät, me emme voi ajatella yhteenmenemistä, —
vastasi tyttö tyynellä sekä vakavalla äänellä, ja ainoastansa hänen
silmissänsä ilmautui hänen tuntemansa tuska.
— Ja niin olette sanoneet toisillenne jäähyväiset sekä kulkeneet kukin
haarallenne, — lausui Magdalena, joka tunsi miltei mielikarvautta
tuosta tyyneydestä, jota hän oi voinut käsittää.
— Me olemme tehneet tämän, sillä meidän _on täytynyt_.
Täytymiselle alistumiseen, tuimalle, rasittavalle, tukalalle
täytymiselle, mitä kylmäverisyyttä tähän vaaditaan! Ja nyt, sanottuansa
yhdellä hetkellä ikuiset jäähyväiset lemmityllensä, tuli hän toisella
aivan tyynesti neula kädessänsä istumaan sekä puhui paljeteista ja
muista teaaterikoristuksista, kun hänen olisi pitänyt olla valmis
kuolemaan epätoivosta!...
— Mutta sehän on kauheata, — lausui Magdalena enemmän ajatuksissansa
kuin vastaukseksi kuulemiinsa sanoihin. Ei, heidän tunteissansa ei
ollut mitään yhtäläisyyttä! Jos tuo tyttö todellakin lempi, mitä
olisi köyhyys lemmityn rinnalla häntä haitannut? — Tarvitsetteko te
siis rikkautta, ollaksenne onnellisia? — kysyi hän ääneensä milt'ei
surkutellen tämän tytön kylmäkiskoista tyyneyttä ja sitä, että oli
huomannut ainoastansa omien etujen punnitsemista sekä harkitsemista,
missä hän kankaittaan oli odottanut omien tunteidensa kanssa
sopusoinnussa olevaa haaveilemista.
— Rikkautta, ei, armollinen neiti! — Neiti Holm, joka kummastuksella
oli luonut häneen silmänsä työstään, lisäsi hetken kuluttua: — mutta
minun äitin ja kuuromykän sisareni, miten heille kävisi? Ei, minä en
voinut tehdä toisin! Kauan tosin olin kahdella päällä ja epäröin, mutta
kun tuo vaikea askel nyt on otettu, olen tyytyväinen.
Nuori tyttö lausui nuot viimeiset sanat milt'ei puolittain kuiskaavalla
äänellä, samalla kun hänen huulensa värisivät.
— Hän ei siis kuitenkaan ole tunteetoin, ajatteli Magdalena, —
epäilemättä olen tässä kohdassa arvostellut tuota nuorta tyttöä väärin;
haluaisinpa mielelläni olla rikas ja voimallinen tehdäkseni hänet
onnelliseksi.
— Te ette saa kokonansa menettää toivoanne, — lausui vähän tämän
jälkeen neiti Rudenschöld ystävyydellä, — milt'eipä kadun, että
pakoitin teitä kaiken tämän kertomaan, se mahtoi tuntua teistä sangen
tuskalliselta. Älkää nyt surko itseänne kuoliaaksi, älkääkä tehkö
kokonaista pientä murhenäytelmää tuosta lapsuutenne rakkaudesta, —
lisäsi hän hymyillen sekä meni vierimmäiseen huoneesen, ja kiinnittäen
peilin edessä moniaita hohtokiviä hameensa vyöhyeesen, mietti hän,
kuinka kauheata ero lemmitystänsä mahtane ollakaan.