Hovi oli tehnyt huviretken maalle; se oli lähtenyt kaupungista lehvillä
koristetuissa vaunuissa sekä kulkenut pitkät matkat ja aikoi syödä
päivällisateriansa ulkoilmassa. Kustaa III oli järjestänyt tämän
retken, ja noiden loistavien herrojen sekä viehättävien naisten mieli
oli sopusoinnussa tuon hymyilevän auringonpaisteen kanssa, joka oli
levittäinyt koko maiseman yli, jossa ei vielä mitkään kellastuneet
lehdet muistuttaneet syksyä eikä katoavaisuutta.
Kaikki hovimenot olivat karkoitetut; nyt aiottiin huvitteleida kansan
tavoin ja heittää tykkänänsä tuo teeskennelty ihminen sekä muuttua
luonnonlapseksi, ja mitä runollisimmilla tunteilla kuunneltiin nyt
lintujen iloista livertelyä puiden oksilla tahi karjan pitkäveteistä
mylvintää etäällä olevilla niityillä. Jotkut menivät niinkin pitkälle
halussansa olla yleisen kansan ja luonnonlapsen kaltaisia, että
alkoivat puhua, mikä onni olisi omata pienen majasen ja rakastavan
sydämen.
Erään lehdon reunassa kohousi viheriäinen kumpu; ollen puhdas pensaista
ja kannoista oli se houkutellut tänne tuon iloisen joukon, joka oli
asettaunut kummulle, ja palvelijat riensivät nyt tuomaan isoista
vasuista huikaisevan valkoisia pöytäliinoja, joilla pian nähtiin
järjestettyinä tarkoin peitettyjä astioita, korkeita hopea-kulhoja
täynänsä tummansinisiä rypäleitä ja punertavia pääroneja joiden
varressa vielä istui kiinni viheriä lehtiä, jään seassa olevia
sampanjapulloja ja monenkarvaisia jäätelöjä. Vaikka tämä nurmikossa
pidetty ateria ei ollutkaan niin kohtuullinen kuin meikäläisillä on
tapana tällaisilla huviretkillä nauttia, ei tästä kuitenkaan ollut
kellään minkäänmoista muistuttamista; kannet nostettiin pois noilta
höyryäviltä ruoka-astioilta, samppanja kuohui laseissa, ja tässä
syötiin, juotiin ja naureskeltiin niin luonnollisesti, kuin kukin voi.
Armfelt oli sijoittunut Magdalena Rudenschöldin lähelle ja tarjonnut
hänelle lautasella tuoksuvia hedelmiä, ja heidän ympärillänsä
pakinoitiin, näiden kumpaisenkaan oikeastansa kuultelematta, mitä
sanottiin.
Tuolla hienolla, sivistyneellä hoviherralla oli tosin ollut joitakuita
kohteliaita sanoja lausuttavana niille ihanille naisille, jotka tänään
ikäänkuin kimaltelevat perhoset olivat liehuneet niityillä ja poluilla;
hän oli tosin kuiskannut muutamille tuttavillensa joitakuita pilasanoja
siihen vapaasen tapaan, jota useammat tämän aikakauden nuoret
vapaasukuiset noudattivat; mutta nyt näytti hän siihen kyllästyneen,
hänen silmäyksensä etsivät Magdalenaa, ja matalalla äänellä sanoi hän
tälle hiljaa, että Italian lauluissa ylistellyt myrttilehdot eivät
olleet mitään kauneuteen nähden verrattuina hänen vierellänsä oleviin
orjantappurapensaisiin, kun Magdalena niiden varjossa lepäsi, ja
että hänen loistavien silmiensä vaihettelevat vivahdukset sekä nuot
katoavat ja jälleen palajavat ruusut hänen poskillansa olivat paljoa
ihmeellisemmät kuin mitkään taikanäytelmät. Mutta kääntyen puolittain
poispäin hänestä, vajosi hän pian kokonansa äänettömyyteen, joka
saattoi Magdalenan hämille, ja samalla kuin autuaallinen huokaus kuului
hänen huuliltansa, silmäili hän syrjästä lemmikkinsä hienoja kasvoja,
joiden juonteet kuvautuivat tummansinistä taivasta kohden.
— Otaksukaatte olevani paimen, — alkoi Armfelt taaskin, katsoi häneen,
— ja te paimentyttö, sekä että me molemmat oleskelisimme vihannoilla
nurmikoilla laitumella käyvien lampaiden ympäröimänä, joilla olisi
ruusunkarvaiset nauhat ja hopeaiset kellot kaulassa... otaksukaatte,
että tämä olisi mahdollista, niin saatte selvän käsityksen
niistä tunteista, joita te minussa herätätte... rauhallisesta,
auringonpaisteisesta hiljaisuudesta, jonkalaista en vielä koskaan ole
tuntenut ja joka mahtaa olla autuaiden henkien rauhan kaltaista.
Jos hänen sanoissansa olisi ollut jotain jokapäiväistä, olisi kentiesi
tuon haaveilevan tytön häntä kohtaan heränneet tunteet saaneet pahan
loukkauksen, joka olisi ne hälventänyt ja hajoittanut kuni sumu
tuuleen. Mutta Kustaa Mauriz Armfelt puhui hänelle niin, kuin hänen
mielestänsä uneksumansa lemmikin tulisi puhuakin, ja katseli häntä
tuolla tulisella ihastuksella, jota Magdalena tahtoi herättää tässä
miehessä, jolle niin monen naisen sydän oli palanut, ja joita hänkin
vuorostansa oli lempinyt; niin hän tahtoi vallita Armfelt'in niin, kuin
ei vielä yksikään nainen siihen asti ollut voinut tehdä, ja tässä hän
onnistuikin. Suloinen voittoriemun tunne valloitti hänet, Armfelt'in
puhuessa hänelle puoleksi käsittämättömiä lauseita, joita hänen
sydämensä kuitenkin varsin hyvin tajusi.
Hän tunsi, ett'ei hän koskaan tulisi unohtamaan tämänpäiväistä
huviretkeä eikä Armfelt'in viehättävää läsnäoloa. Jokainen mieletöin
sana, jonka hän lausui, oli hänestä yhä uusi todistus siihen, että
Armfelt häntä lempi, jokainen silmäys, jokainen elje olivat yhä uusia
tunteenosoitteita, jotka panivat hänen sydämensä sykkimään ja poskensa
punoittamaan.
Ateria oli loppunut. Palvelijat asettelivat jälleen astioita, kulhoja
ja hopeaisia pöytäkaluja, kunkin vasuhunsa, ja nyt viittasi Kustaa III
alkaamaan huveja ynnä leikkejä. Ruhtinoita ja ylhäisiä virkamiehiä
työnsivät, nyt vilkkaat hovipojat tieltänsä tuossa vanhanaikuisessa
laululeikissä "kun kukin ottaa omansa, niin muut ei saakaan ketään,"
johon leikkiin kuningaskin otti osaa.
Nuot nuoret naiset juoksivat nostetuilla hameenhelmoilla ja liehuvin
kiharoin; tuo heidän poskillensa noussut puna lisäsi heidän silmäinsä
loistoa, ja tieto heidän suloudestansa ja viehättäväisyydestänsä
teki heidät kaikki tyytyväisiksi. Hovimenot olivat karkoitetut,
puvut olivat kohtuulliset ja tuo yksinkertaisuus, joka alussa oli
teeskennelty, muuttui luonnolliseksi, todellinen iloisuus oli vallannut
kaikkein mielen, ja hovijuonet sekä vilpistelemiset lepäisivät tässä
tilaisuudessa.
Eipä alhaisin porvariston jäsenkään voinut olla huolettomampi kuin tämä
kuningas ja nämät ruhtinaat sekä ruhtinattaret, ja vaikka kuningatar
Sofia Magdalena oli hiukan jäykkä ja isoinen, ei hän ollut koskaan
muulloinkaan toisenlainen, eikä myöskään voinut koskaan toisellaiseksi
muuttua, vaikka Kustaa-kuninkaan mahtisanat tuhat kertaa olisi käskenyt
sellaista muuttumista. Hänen kauniit, kylmyyttä osoittavat kasvonsa
olivat aina yhtäläiset, ja vaikka hänen silmänsä eivät säihkyneetkään
riehuvasta ilosta, ei ollut kuitenkaan mitään häiritsevää eikä
masentavaa niissä silmäyksissä, joilla hän katseli noita tuhansia
kolttosia, joita hänen lähellänsä tehtiin. Södermanlannin herttuatar
oli oikeassa elämässänsä, hän liihoitteli ikäänkuin keijukainen
niityllä, antoi itsensä kiinni leskisillä ollessa eikä laisinkaan
huolinut, vaikka hänen puolisonsa joskus poikkesi jollekin syrjäpolulle
kohtaamaan jotakin jumaloimaansa neitoista.
Kustaa III oli käskenyt olemaan iloisena, ja itse antautui hän näille
yksinkertaisille huvituksille nuorukaisen vallattomalla innolla tahi
oikaisi hän itsensä nurmikolle, kertoen vilkkaasti niistä maalaisen
tapaisista juhlista, joilla Maria Antoinette vietti aikaansa Trianiossa.
Tullessani Versailliin, saavuin sinne aivan odottamatta, — jatkoi
kuningas, ja menin äkkiarvaamatta kuningattaren puheille. Tuo hyvä
Ludvig oli metsästämässä; ja kun vihdoin sain syleillen häntä
tervehtiä, oli hän kiireissänsä heittänyt metsästysnutun päähänsä ja
esiintyi kengissä, joista toisella oli punainen toisella musta korko,
toisessa kultainen ja toisessa hopeainen solki, lyhyesti sanoen, hän
näytti kovin kummalliselta. Kuningatar kysyi häneltä, aikoiko hän panna
tanssiaisia toimeen ja joko hän oli alkanut naamiaishuveija, vai oliko
hänen tarkoituksensa antaa minulle käsitys ranskalaisesta komeudesta.
Tämä kaikki herätti suurta naurua, ja Ludvig laski pilaa siitä, ett'ei
ollut löytänyt ketään, joka olisi ollut hänelle avullisna tuossa
kiireellisessä pukeumisessa, ja että hän innoissansa saada minua pian
tavata oli ottanut yllensä, mitä hänen käteensä vaan ensiksi sattui. —
Hymyily oli kuninkaan huulilla, ja hän jatkoi kertomustaan Ranskassa
olostansa.
Kaikki se sulous, mikä Kustaa-kuninkaan olennossa oli, esiytyi tänä
päivänä kaikessa lumoavassa viehättäväisyydessänsä, ja erinomaisella
kohteliaisuudella hän haasteli seurueensa kera tahi otti miellyttävällä
vilkkaudella osaa niihin yksinkertaisiin huvituksiin, jotka viehättivät
uutuudellansa, loukkaamatta hänen hienoa kauneudenaistiansa.
Vasta huomattuansa sen ihastuksen, jolla hänen etevin suosikkinsa
silminnähtävästi kohteli neiti Magdalena Rudenschöld'iä, näytti
vähäinen varjo laskeutuvan hänen otsallensa.
— Elis-hyväni, — kuningas oli äkkiä kääntynyt Schröderheimiin päin
ja puhutteli häntä ystävällisellä äänellä, — Armfelt kohtelee tuota
viehättävää Magdalenaa sangen silmäänpistävällä suosiolla.
— Se on uusi todistus hänen hyvästä aististansa, teidän majesteettinne.
— Sellaisena en minäkään voi muuta kuin hyväksyä sitä. Hän on
todellakin viehättävä... todellinen ruusunnuppu; mutta muuksi kuin
perhon huikentelevaksi ihastukseksi ei hänen suosionsa saa muuttua.
— Häneen nähden en siitä luule muuta _voivankaan_ tulla.
Kuningas nauroi.
— Mutta jos otaksuisimme mahdottomuudenkin mahdolliseksi, ovat nuot
kumpikin liian köyhiä, ajatellaksensa avioliittoa. Foi de gentilhomme,
Armfelt yksin maksaa minulle kylläksi, mitä hänen perheensä sitte
tulisikaan maksamaan?... Saanpa todellakin ajoissa toimittaa hänet
soveliaasen naimiseen.
Tietämätöin näistä sanoista, näistä ensimäisistä pilvistä, jotka
nousivat Magdalenan niin kirkkaalle ja viehättävälle lemmentaivaalle,
astuskeli hän kaidalla, puoleksi raivatulla metsäpolulla lemmikkinsä
rinnalla, kuunnellen hänen sanojansa ja vastaten niihin sekä osoittaen
hänelle kaiken sen suosion, jota hänen tulinen luonteensa ja tuntehikas
sielunsa voi osoittaa.
Tuo viehättävä hovimies ja tuo ihana hovineiti kävivät aivan
vieretysten, puhuen metsän ihmeellisestä huminasta ja omista
kummallisista tunteistansa, ja astuen hiukan erään nuorukaisen ja
tytön tieltä, joilla luultavasti oli sama halu yksinäisyyteen kuin
Magdalenalla ja hänen ihailijallansakin, sattui tuo vapaasukuinen neiti
luomaan silmänsä tähän pariin. Silmäyksellä, joka osoitti Magdalenan
tuntevan tuon nöyrästi kumartavan tytön, tervehti hän tätä, kentiesi
huomaten jonkun yhtäläisyyden hänen ja tuon nuoren tytön olosuhteissa,
— heidän molempain, jotka elämässä olivat niin äärettömän erilaisessa
asemassa, — lähetti neiti Rudenschöld hymyilyn tytölle, tuolle
pienelle, vähäpätöiselle ompelijattarelle, jonka Magdalena pari vuotta
sitte ensi kerran kohtasi Daschka-kreivittären luona ja jonka olemassa
olon tuo ylhäinen neiti milt'ei kokonansa oli unohtanut. Tämän hymyilyn
ohessa tunsi hän jonkunlaisen mielisuosion tuota halpaa tyttöä kohtaan
valtaavan itsensä ja, pysähtyen hänen eteensä; lausui hän alavaisella
ystävyydellä:
— Minulla olisi teille hiukka työtä. Vielähän te ompelette? Noh,
hyvä! Kokonainen teaatteripuku, — jos tahdotte auttaa minua sen
valmistamisessa, niin tulkaa huomenaamulla Drottningholm'iin.
Ja Magdalena liihoitteli eteenpäin, jälleen hymyillen tuolle
hämmästykselle, jonka hän tytön kasvoissa oli huomannut. Muutama
minuutti tämän jälkeen oli hän ja Armfelt ehtinyt tuolle viheriöivälle,
nyt kokonansa jaloilla poljetulle kummulla, jossa huviretkeilijät
jo olivat valmistauneet palajamaan Drottningholmiin, ja he pääsivät
tähän linnaan juuri kun täysi kuu nousi valjusti kumottaen itäisellä
taivaalla olevien illan pilvien välistä.