— Tervetultuasi, Ulfvenklou-hyväni, — lausui Södennanlannin herttua,
joka alavaisella ystävyydellä tervehti tuota huoneesen astuvaa
haaveilijaa; tepä olette visu asioissanne, ettekä tule minuuttiakaan
varhemmin ettekä myöhemmin, kuin milloin olen teitä kutsunut.
— Sen unen, jonka teidän korkeutenne on nähnyt, tunnen itseni tässä
silmänräpäyksessä täydellisesti kykeneväni selittämään, — vastasi
Ulfvenklou syvään kumartuen.
— Unen, — herttua säpsähti, — mistä te tiedätte... en ole virkkanut
siitä kenellekään.
— Minulle ei teidän kuninkaallinen korkeutenne tarvitse sitä kertoa,
sillä minä tiedän sen täydellisesti.
Ulfvenklou oli hetkisen ääneti, ja hänen silmänsä, jotka tähän asti
olivat herttuan puoleen käännetyt, katselivat nyt häntä, ikäänkuin ei
huoneen seinätkään estäisi häntä näkemästä äärettömään etäisyyteen,
jolloin hän kohotti kättänsä ja avasi huulensa valmiina selittämään
niitä kummia, joita hän näki, sekä alkoi matalalla, sointuvalla äänellä:
— Metsä vihannoi, ja auringonpaiste tunkee esiin kirkkaana oksien
välistä, metsästäjän torvet raikuvat, ja koirat rientävät haukkuen
eteenpäin; sarvikruunuinen peura juoksee nopein jaloin pitkin puron
vartta, koirat saartavat peuran kaikkialta, vavisten kääntää se
päätänsä — tätä päätä, jolla on ihmisen kasvot ja jonka kasvojen
juonteet... — haaveilija vaikeni, hänen kätensä vajosi ales, ja hän loi
herttuaan silmäyksen, jossa haltioissaolemisen leimu vielä tuikki, sekä
kumartui syvään.
Ruhtinas, joka huomattavasti oli vaalennut, Ulfvenkloun lausuessa
viimeisiä sanojansa, lausui mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä:
— Niin peuran sarvikruunun alla nä'in minä omat kasvonijuonteet. En
tiedä, miksi minut silloin saavutti ahdistus, joka ei vieläkään minusta
ole luopunut.
— Ja tämä ahdistus pani teidän korkeutenne ääneen parkaisemaan, joka
sai teidät unestanne heräjämään.
— Niin, se on totta... senkin te tiedätte! keskeytti herttua
vilkkaasti. Tuleekohan minulle tapahtumaan jotakin ikävää? Melkeinpä
aavistan, että niin tulee käymään.
— Mikään suuri onnettomuus ei voi koskaan tulla kohtaamaan Herran
voideltua, jonka hän on valinnut, vaan ainoastansa sitä, jonka hän
on hyljännyt. Teidän kuninkaallisen korkeutenne on taivas määrännyt
tekemään suuria töitä, — vastasi Ulfvenklou, joka kädet ristissä
katseli herttuata, valliten häntä ikäänkuin kummallisesta loistosta
leimuavilla silmäyksillänsä, jotka saivat herttuata hirmulla haluamaan
panna toimeen näitä suuria töitä. - Mitä teidän kuninkaallisen
korkeutenne uneen tulee, — jatkoi haaveilija,— saanko alamaisuudessa
vuorostani kertoa teille toisen?
— Kertokaa —, vastasi herttua, yhä Ulfvenkloun silmäyksen vallan
alaisena.
— Viime yönä olin näkevinäni loistavan kristallipalatsin
pilarikäytävillä, taajaan olevine kimaltelevine suihkulähteilleen,
jotka valoivat vihmantapaista sadettansa korskuvien kukkaisten yli.
Ihmeen ihana ruhtinatar, jonka viitasta levisi auringonvaloa kirkkaampi
loisto, kulki pilarikäytävissä ja tuli suorastansa luokseni. "Olen
Chierlin'in kartanon haltijatar,": lausui hän hymyillen, "ja minä olen
etsinyt sinut, ilmoittaakseni sinulle, mitä jo tätä ennen joillekuille
muillekin olen ilmoittanut. Huoneuksessa, jota suojelen, on eräässä
syvässä kellarissa äärettömiä aarteita kätkettyinä. Mutta _oikea
henkilö_ ei ole niitä vielä etsinyt."
— "Ken se oikea sitte on?" kysyin minä.
— "Sinun pitää kertoa minun sanani sille, joka tässä silmänräpäyksessä
näkee omat kasvonsa erään peuran sarvikruunun alla."
Sitte kertoi hän minulle teidän kuninkaallisen korkeutenne unen.
Ulfvenklou vaikeni. Ruhtinas pyyhki pellavaisella nenäliinallansa
kosteata otsaansa: hänen kätensä vapisi huomattavasti.
— Chierlin'in kartano, lausui hän — niin olenpa todellakin monta vuotta
sitte kuullut siellä olevan aarteita kätkössä.
— Siellä on niitä, — vastasi Ulfvenklou tyynellä vakavaisuudella, joka
saattoi herttuan sydämen sykkimään huimaavasta riemusta, ja hän jatkoi:
— Teidän kuninkaallisen korkeutenne uni merkitsee huolia, rahahuolia...
rahanpuute tuotti huolta ja _minulta_ tuli apu.
— Ja sinä arvelet siis, että minä?... mutta miksi et ole itse?... Niin,
miksi et aijo itse koettaa onneasi? — Herttua teki hätäisesti nämät
katkonaiset kysymykset; silmänräpäyksellinen epäilyn tunne häiritsi
hänen suloista sydämentykytystänsä.
Teidän kuninkaallinen korkeutenne _yksinänsä_ on se henkilö, joka
voi löytää tämän aarteen. Olen nyt sanonut, mitä minua on käsketty
sanomaan, mutta minä ainoastansa voin olla teidän kuninkaalliselle
korkeudellenne apuna, sillä aarteen saaminen on yhdistetty
salaperäiseen uhriin.
— Ja se on?
— Sitä en saa ilmaista.
— Chierlin'in kartanohan on itäisen Pitkäkadun varrella?
— Aivan oikein, teidän kuninkaallinen korkeutenne.
— Luuletteko, että hän sallisi tehdä siellä tutkimuksia?
— Jos hän sen sallisi — niin kuka tulisi samaan tuon löydetyn aarteen?
— Ja sinun neuvosi tässä asiassa?
— Teidän kuninkaallisen korkeutenne tulee ostaa koko kartano.
— Ostaa koko kartano? — Herttua oli nähtävästi tykkänään hämillänsä, —
siihen tarvitaan rahaa...
— Milt'ei huomaamatoin hymyily ilmaantui silmänräpäykseksi Ulfvenklou'n
kovasti yhteenpuristetuille huulille, ja hän vastasi:
— Siitä on pieni maksu ja suuri voitto. Juuri niin on asianlaita.
Teidän kuninkaallinen korkeutenne menetelköön nyt mielensä mukaan.
— Ulfvenklou-hyväni, rupeaisitkohan sinä jollakin tavalla panemaan tätä
kauppaa alkuun?
Minä sekaannun sangen vastenmielisesti mihinkään kauppaan. Tätä asiaa
varten rohkenen ehdoittaa, että teidän kuninkaallinen korkeutenne
kääntyy jonkun muun puoleen.
— Sitä en tahtoisi mielelläni tehdä; ihmiset alkaisivat kentiesi
arvella tuhannellekin päin tämän kartanon ostamisen syistä.
Liljensparre nuuski kaikkialla, ja jos meidän tutkimuksemme tuottavat
odotetun hedelmän... lyhyesti sanoen, jos te, kuten sanoin, rupeaisitte
panemaan tätä kauppaa alkuun, olisin teille todellakin kiitollinen.
— Olkoon siinä tapauksessa teidän kuninkaallisen korkeutenne toivo
minun lakini.
— Koettakaatte saada se jokseenkin kohtuullisella hinnalla... mutta
missä tapauksessa hyvänsä minä ostan sen kartanon; tämä kauppa
jää tietysti meidän kesken. Herttuan silmäykset jotka osoittivat
viekkautta ja mielihyvää, kääntyivät tällä hetkellä rautauuniin
päin, jonka lähellä seinäkellon viisarit hiljaa kulkivat eteenpäin.
Niin Ulfvenklou-hyväni, enpä tietä, miten osoittaisin sinulle
kiitollisuuttani, jos meidän yrityksemme tulee onnistumaan! Mutta
tosiaankin, älä unohda sitä, että Chierlin oi saa luulla minua
ostajaksi, ennenkuin hän on määrännyt myymähintansa. Tästä ei pidä
kenenkään saada tietää, ei edes Reuterholminkaan... minä odotan häntä
tänne ja tulen kertomaan hänelle sinun todellakin merkillisen unesi.
Kun hän tulee, tekee tosiaankin mieleni koettaa hiukka "seulomista,"
(36) tiedustellakseni, onko tuota aarretta todellakin olemassa.
Tahdotteko olla meille apuna, Ulfvenklou? Hyvä! Niin, Rosersbergillä
teki Björnram puolitoista vuotta sitte pienen kokeen sillä alalla;
Reuterholm ja Ruuth olivat saapuvilla, ja tästä syntyi todellakin
merkillinen tulos. Vähän tämän jälkeen tehtiin toinen koe Reuterholmin
kotona, muutama viikko ennen tuon pienen Smålannin herttuan kuolemaa,
joka siten edeltäpäin saatiin tietää.
Tuo herttuan jo vähän aikaa odottama suosikki astui tällä hetkellä
huoneesen. Hänen kauniille kasvoillensa piirsi äkkiä haihtuva
tyytymättömyys synkkiä varjojansa, nähdessään herttuan kahdenkesken
Ulfvenklou'n kanssa; sitä vaikutusmahtia, jonka tämä oli saavuttanut,
oli tuon vallanhimoisen paroni Reuterholmin vaikea suvaita, ja hänen
tervehdyksensä Ulfvenklo'ulle oli jäykkä sekä korskea.
— Minä kerroin juuri — alkoi herttua, — siitä "seulomisesta," jonka
me kerran toimeenpanimme Rosersberg'issä, ja nyt minulla on tehtävä
erittäin hauska kysymys, — jonka jälkeen herttua juurta jaksain
kertoi tuon unen tahi ilmestyksen, jonka Ulfvenklou sanoi nähneensä.
Se mahdollisuus, että herttua jollakin yliluonnollisella tavalla
tulisi saamaan suuria aarteita, vaikutti erinomaisella tavalla
paroni Reuterholm'iin, ja vähemmin korskeana pakinoi hän hetkisen
Ulfvenklou'n kanssa tästä asiasta, jonka jälkeen nuot kolme herraa
menivät perimmäisempään huoneesen, jossa herttua otti käsille seulan ja
antoi sen haaveilijalle, joka poistui muutaman askeleen herttuasta ja
Reuterholm'ista.
Poppamies ja ennustaja oli tässä oikealla paikallansa, ja tietäen nyt
olevansa parhain mies joukossa piti hän seulaa toisessa kädessänsä,
samalla kun hän veti lakkaristansa linkkuveitsen, jonka toisen,
kirkkaan terän hän paljasti ja asettaen veitsen tasaiseksi katkaistun
pään laattialle, pani hän seulan hienoilla reijillä lävistetyn pohjan
keskeltä veitsenkärkeä vastaan, ja seula pysähtyi pienen heilauksen
tehtyään pian liikkumattomaksi. Tämän teki hän silmänkääntäjän
taidolla, ja Södermanlannin herttua sekä paroni Reuterholm seuraisi
jännitetyllä huomiolla hänen vikkelöitä liikkeitänsä.
— Suvaitsetteko, teidän kuninkaallinen korkeutenne, minun tekeväni
muutamia kysymyksiä? — lausui Ulfvenklou.
Herttua antoi päätänsä nyökäten suostumuksensa, jolloin haaveilija
juhlallisella eljeellä ojensi toisen käsivartensa ja hetkisen
vaijettuansa alkoi:
— Tuleeko hänen kuninkaallinen korkeutensa, Södermanlannin herttua
Ruotsin kuninkaaksi?
Vitkallisella heilahduksella Kaarlo-herttuata kohden teki seula
liikkeen, ikäänkuin antaen myöntävän merkin.
— Tuleeko hän valloittamaan Norjan?
Taaskin heilahti seula yhtä vitkallisesti.
— Tuleeko Kustaa III kuolemaan aavistamatta ja äkillisesti?
Kolmannen kerran teki seula saman liikkeen.
— Saako meidän nykyinen kuningattaremme, Sofia Magdalena, useampia
perillisiä?
Seula heilui sinne tänne, ikäänkuin jonkun sisällisen epäävän liikkeen
pudistelemana.
Ulfvenklou ei kääntänyt silmiänsä tästä yksinkertaisesta, elottomasta
ennustajasta, jonka antamat merkit nostivat kaksi heleänpunaista täplää
herttuan poskille ja panivat hänen sydämensä kovasti sykkimään, samalla
kun paroni Reuterholm tunsi rintansa paisuvan, jolloin hänen kauniit,
ruskeat silmänsä loistivat ylpeydestä ja vallanhimosta.
Ulfvenklou, jonka oikea käsi yhä oli ojennettu eteenpäin ikäänkuin
manaisi hän esille jotakin näkymätöintä henkeä, taivutti nyt toistakin
kättänsä ollen yhä enemmän haltioissansa olevan näköinen.
— Ja nyt viimeinen kysymykseni, huomaa ja käsitä se tarkoin, — lausui
haaveilija hiukan korkeammalla äänellä ja milt'ei leimuavalla loistolla
tummissa silmissänsä, — lausu meille, onko Chierlin'in kartanossa
salaisia aarteita?
Seula pyöri kiivaasti ympäri, joutui tasapainostansa ja kopsahti
veitsineen kovasti permantoon.
— Björnram ei käsitellyt seulaa sillä tavoin; mitä tähän tulee, en ole
nähnyt koskaan tämän vertaista, — keskeytti herttua, joka tyytyväisenä
niihin vastauksiin, joita Ulfvenkloun kysymykset olivat saaneet, heitti
häneen ihmeteltävän silmäyksen.
Ikäänkuin tuntien arvonsa seisoi haaveilija tyynenä ja milt'ei ylpeänä
ruhtinaan edessä. Reuterholm, joka hetkeksi oli tuntenut katkeruutensa
häntä kohtaan vähentyneen, huomasi, minkä vaikutusvallan Ulfvenklou
tulisi saavuttamaan, jos tuo aarre todellakin hänen neuvojansa mukaan
löytyisi, ja lausui nyt:
Niin, varsin kummallista! Sellaista vastausten selvyyttä en ole koskaan
tätä ennen nähnyt, kumminkaan, mitä noihin neljään ensimmäiseen
kysymykseen tulee; tuon viimeisen, aarretta koskevan, voi selittää niin
ja näin, — ja tätä lausuessansa nauroi suosikki hieman.
Tuo viimeinen vastaus ei ollut epäselvempi kuin edellisetkään,
keskeytti herttua vakuutuksella. — Eikö niin, Ulfvenklou?
Olematta laisinkaan kuulevinansa tuota viimeistä kysymystä,
otti haaveilija veitsensä laattiasta ja laski sen terän jälleen
vitkallisesti paikoillensa.
— Epäilenpä kuitenkin, — jatkoi Reuterholm yhä hymyillen, — koko tämän
aarteen olemista.
— En tahdo pahoittaa ketään sitä uskomaan. Olkoon siis niin, kuin en
tästä asiasta koskaan olisi maininnut sanakaan teidän kuninkaalliselle
korkeudellenne, — lausui haaveilija tuolla tyynellä vakavuudella, jolla
hän aina puhui.
— Ei, ei, Ulfvenklou-hyväni, ymmärräthän kait pilaa, — keskeytti
herttua, joka tunsi hieman tyytymättömyyttä Reuterholmin osoittamasta
epäilyksestä. — Minusta kumminkin tuntuu se ilmestys, joka sinulle on
näkynyt, sangen merkilliseltä, ja me tulemme vielä joskus puhumaan
enemmän siitä asiasta.
Suosikki koetti näyttää välinpitämättömältä, ja Ulfvenklou nyökäytti
myöntäen päätänsä, samalla kuin nyt toisen kerran tämän kohtauksen
ajalla salaperäinen hymy silmänräpäykseksi ilmestyi hänen ohuville
huulillensa.