Magdalena istui auringonpaistamalla kukkulalla; hänen vieno vartalonsa
oli puolittain heittäytynyt pehmeöille mättäille, ja hän nojasi päätään
käsivarrellansa.
Sen, jota hän kerran tulisi lempimään, pitäisi olla kauniin,
uskollisen, uljaan, viehättävän, — niin oli hän ajatellut, ja Kustaa
Mauritz Armfelt oli sattunut hänen tiellensä. Tämä älykäs, haaveileva
hoviherra, hienolla käytöksellänsä, oli tuo ruumiillisesti toteutunut,
hänen mielikuvitelmansa luoma, ihannekuva.
Hänen unelmansa rakkaudesta olivat tähän saakka olleet hämärät ja
epämääräiset. Tuo ihmeellinen tunne, jota hän oli ikävöinyt ja jota hän
turhaan oli koettanut itsessänsä herättää paroni Stjerneld'iä kohtaan,
oli nyt, ikäänkuin salama iskenyt hänen sieluunsa, sytyttänyt koko
hänen olentonsa, ja hehkuvin poskin, loistavin silmin sekä hymyhuulin
ajatteli hän Armfelt'in kohtaamista ja autuutta tulla kentiesi joskus
tämän rakastamaksi. Hänen unelmansa olivat nyt löytäneet sankarin.
Olikohan hän mitään Armfelt'in mielestä, ja olikohan tämän äänellä
sama suloinen sointu jutellessansa muiden naisten kanssa? Uudestansa
liehahti hänen ajatuksensa jälleen siihen silmänräpäykseen, jolloin
hän näki tämän ensi kerran; olikohan hän uudelleen kuulevinansa
ne ihastuksen sanat, joita tämä silloin oli lausunut; oliko hän
taaskin kulkevinaan tämän kanssa kuun valaisemilla poluilla ja
puistokäytävillä? Nuot tummat, kuun kirkkaiden, väräjävien, sinertävien
säteiden lävistämät lehviköt olivat pohja, jolta paroni Armfelt'in
kuva selvästi ja huomattavasti hänelle esiytyi. Hän kertoi itseksensä
tämän heidän kävelyretkellänsä sekä Kinassa illallisaterialla lausumia
sanoja; hän kuuli taaskin niiden sanain soinnun, jotka sisälsivät
jonnijoutavaa ja tavallista imartelua — näin ei hän olisi suonut
tämän häntä puhuttelevan, ja siitä huolimatta ei tämä tulisi kentiesi
milloinkaan puhuttelemaan häntä muulla tavalla. Ja sittenkin oli hän
sen tehnyt; hän oli nähdessänsä ensi kerran Magdalenan osoittanut
tälle ihailua, joka täytti hänen mielensä hurmaavalla riemulla. Niin,
Magdalena halusi olla kaunis, kaunis ainoastansa hänelle — hän tulisi
jälleen puhuttelemaan Magdalenaa täynänsä ihmettelevää ihastusta, eikä
enään käyttämään tuota jokapäiväistä puhetapaa, noita teeskenneltyjä
lauseparsia, joista hän tunsi enemmän inhoa kuin iloa, enemmän
kyllästymistä kuin huvia; hän tulisi puhumaan Magdalenalle niin, kuten
ei kukaan ihminen vielä sitä ennen ollut puhunut, hän tulisi sanomaan
rakastavansa Magdalenaa niin, kuin ei kukaan ihminen vielä ollut
osannut hänelle sitä sanoa, ja tämä tulisi vaipumaan hänen syliinsä.
Hän loi Armfelt'in kuvan silmihinsä. Hän tahtoi kietoa sormiensa
ympärille tämän tuoksuvat, hiukan tukkajauholla riputellut,
kastanjaruskeat hiukset, hän ikävöi saadakseen katsella kuvaansa
hänen sinisissä, lumoavissa silmissänsä, hän aavisti niitä suuteloja,
joita hänen hehkuvat huulensa voisivat antaa. — Hän vajosi suloisiin
tulevaisuuden unelmiin, lemmen synnyttämä sulous täytti hänet
autuaallisuudella ja hän oli vetäytynyt yksinäisyyteen, saadaksensa
vilkkaassa mielikuvitelmassansa hänestä haaveilla. Hän ummisti
silmänsä, Armfelt'in kuva näkyi hänen edessänsä yhä selvemmissä
piirteissä, ja lempeällä hymyllä hän tätä tervehti.
— Nukuksissa tahi valveillanne olette aina yhtä kaunis, lausui nyt eräs
henkilö puoliääneen.
Magdalena avasi silmänsä, ja hänen unelmansa jatkona esiintyi nyt
viehättävä todellisuus — Armfelt seisoi hänen edessänsä; mutta hänen
tunteensa, jotka äsken olivat niin hartoavat ja tuliset, muuttuivat
aroiksi sekä pelkääväisiksi siitä silmäyksestä, jonka tämä häneen
loi, ja hän nousi äkkiä seisovallensa valmisna jättämään Armfelt'in
yksinänsä.
— Minä mahdan olla teistä kovin vastenmielinen, neiti Rudenschöld,
te väistätte minua yhä, jatkoi hän ja katseli yhä Magdalenaa pitkien
ripsiänsä puoleksi peittämillä silmillänsä,— ja minä... minä etsin
teitä! Te vedätte minua puoleenne sellaisella viehätysvoimalla, jota ei
vielä kellään naisella teitä ennen ole ollut. Vai niin... teistä ei ole
mieluista kuulla minun lausuvani tätä! Noh, tahdon muuttaa puhettani,
kunhan vaan jäätte tänne vielä hetkiseksi.
— Magdalena vastasi ruhtinattaren kentiesi häntä kaipaavan mainitsi ja
kauan poissa viipymisestänsä, kuinka kauan, sitä ei hän itsekään oikein
tietänyt; mutta hän istahti jälleen noille pehmoisille mättäille, ja
Armfelt istuutui vähän matkaa hänen viereensä.
— Te olette olleet poissa yhden tunnin ja kymmenen minuuttia, vastasi
hän hymyillen, — minulla on tarkka tieto siitä ajasta, jonka te olette
viipyneet poissa, ja tämä tunti, nämät minuutit ovat tuntuneet minusta
pitkältä, tukalalta ijankaikkisuudelta. Minäpä en vapaaehtoisesti
karsikaan sellaisia tukaluuksia, — jatkoi hän yhä hymyillen, — minä
tulin suorastansa tänne; en tiedä mistä syystä luulin niin varmaan
löytäväni teidät täältä notkosta... niin teidän vetovoimannehan sen
vaikutti.
— Epäilemättä, vastasi Magdalena, koettaen poistaa tuntemaansa
hämmästystä ja sen sijaan yrittäen puhua iloisella, leikillisellä
tavalla; mutta se jäikin vaan yritykseen, ja heidän juttelunsa
keskeytyi silmänräpäykseksi. Tässä vaitiolossa oli Magdalenan mielestä
joku unenkaltainen suloisuus, joka tuntui niin hyvin soveltuvan tuohon
vaitonaisuuteen, joka tässä puita kasvavassa notkossa vallitsi, ja hän
saattoi nyt häiritsemättä katsella Armfelt'in kasvoihin.
Luonto oli tuhlannut hänelle lahjojansa, oli antanut hänelle älyä
ja kauneutta ja ennen kaikkea tuon teeskentelemättömän sulon, jota
ainoastaan luonto voi antaa. Hän oli aina viehättävä. Teeskentelemättä
oli hänen vartalonsa ryhti miellyttävä, ja joko hän ojensi itsensä
nurmikolle tahi pyöriskeli tanssissa; tahi nojasi itseänsä ovenpieleen
tahi oli jossakin syrjäisessä huoneessa polvillansa jonkin kaunottaren
jalkain juuressa, näytti hän aina ansaitsevan olla mallina jollekin
maalarille tahi kuvanveistäjälle. Ja nyt, kun hän istui Magdalenan
edessä, pää nojattuna erästä koivun runkoa vastaan ja toinen kätensä
huolimattomasti leikkien muutamilla auringon paistamilla kukilla ja
tällä kertaa tyynet ja hymyilevät kasvonsa häneen päin käännettynä,
ei tämä muuta voinut kuin vajota hänen autuaalliseen katselemiseen,
samalla kuin hän kuulteli hänen leikillisiä pilapuheitansa.
Viimeisinä vuosina oli hän vaeltanut kaikkialla katselemassa kaikkea,
mikä näkemistä ansaitsi, ja juttuamisen taidossa oli hän mestari.
Hän puhui Magdalenan kanssa maalauksista, ulkomaan kaupungeista,
kuvapatsaista ja merkillisistä ihmisistä sekä elävistä että vainajista;
hän kertoi Maria Anttoinetten hovista ja siellä tapahtuneista
seikkailuista ja siitä loistavasta esiintymisestä, jota Kustaa-kuningas
siellä noudatti ja siitä ihmettelemisestä, jota hän oli herättänyt;
hän kertoi myöskin tuosta älyllä, omituisuuksilla ja nerolla
yltäkylläisesti lahjoitetusta neiti Neekeristä, jonka paroni Stedingk
niin oli lumonnut, että tämän onnelliseksi aviomieheksi tuleminen
riippui hänestä itsestänsä, kun hän tuon rakastuneen paroni Stäelin
rukouksista peräytyi. — Noh, Stedingk'in rakkaus ei lienee ollutkaan
kovin luja, muutoin, — paroni Armfelt teki pienen pysähdyksen, —
muutoin ei hän olisi ollut niin uhraavainen; rakkauden laita on samoin
kuin pelinkin... siinä ei ole kukaan ystävyyksiä, vaan kukin on lähin
itseänsä.
Ei, nyt täytyi Magdalenan mennä, hän oli jo liian kauan ollut poissa:
ja hän katseli kainoilla silmäyksillä tuota solakkaa vartaloa joka
nyt astui hänen rinnallansa, ja joka silloin tällöin notkeana
taivutteli eteensattuvia puiden oksia. Magdalena, joka tavallisesti
piloillansa antoi sadella ympärillensä leikillisiä komppasanoja ja
iloisia sukkeluuksia, käveli nyt hiljaa ja vaitonaisena, piirtäen
muistiinsa hänen kuvansa. — Ajattelikohan hän tätä sellaiseksi, kuin
hän todellakin oli, nuoreksi keikariksi, joka ei pitänyt lukua,
vaikka sulloikin naisen viattomuuden jalkoihinsa, tyydyttääkseen
kunnianhimoansa? Ei, sellaiseksi hän ei tätä koskaan luullut! Hän oli
nainen, joka sellaisessa tapauksessa olisi karkoittanut hänet siltä
paikalta, jonka hän Magdalenan sydämessä oli valloittanut, ennenkuin
hänen kuvansa olisi ennättänyt kiinnittyä sinne ijäksi. Ei, hän oli
Magdalenan mielestä tuo uneksittu sankari, varustettuna kaikilla
hyvillä avuilla, ja joka tässä silmänräpäyksessä esiintyi hänelle
auringonsäteiden ympäröimänä, puhtaiden ja kirkkaiden kuni hänen omat
ajatuksensa ja mielensäkin. Ei mitkään vaarojen ja tulevien murheiden
aavistukset häirinneet hänen unelmiansa autuudesta hurmaantuneena
astui hän Armfeltin rinnalla ja katsoessansa häntä silmiin, tuntui
Magdalenasta ikäänkuin olisi hänen henkinen osansa virrannut häntä
kohden ja ikäänkuin liittyisi heidän sielunsa toisihinsa ikuisesti.