Kuningas oli useita tuntia työskennellyt yhdessä Scröderheimin ja
valtiovarainhoitaja Liljenkrantz'in kera. Hän oli nyt yksinänsä,
mutta istui vielä kirjoituspöytänsä ääressä, kun eräs uusi henkilö
päästettiin hänen huoneesensa. Tämä oli eräs kylmäkiskoisen ja
jyrkännäköinen mies, ja hänen mustilla, syvään vajonneilla silmillänsä
oli vakava, tyyni ja läpitunkeva katsanto. Ystävällisellä hymyllä
vastasi kuningas hänen syvään kumarrukseensa, lausuen:
— Nyt, Liljensparre-hyväni, olen valmis kuulemaan, mitä tärkeitä
asioita minun poissaollessani on tapahtunut.
— Ensiksikin saan ilmoittaa, että Kaarlo-herttualle on tarjottu eräs
kruunu.
— Eräs kruunu, foi de gentilhomme, tämäpä on tarjomus, josta minulla ei
ole ollut pienintä aavistustakaan: mutta uutinen on kumminkin hauska,
jatkakaa.
— Erittäin hauska mahtaa se olla teidän majesteetillenne, sillä asia ei
koske mitään vähäpätöisempää, kuin että tahtovat julistaa Suomenmaan
itsenäiseksi ja ovat pyytäneet herttuata rupeamaan sen hallitsijaksi.
— Mitä se merkitsee, laamanni Liljensparre? Kuinka rohkenee minun
veljeni... kuningas keskeytti puheensa ja heitti kynän, joka hänellä
oli kädessä, kiivaudella pöydälle.
— Hän ei ole sitä rohjennutkaan, teidän majesteettinne, jatkoi
poliisimestari, — tarjoumus on häikäissyt häntä, se on tosi, kovin
häikäissyt, eikä hän sentähden voinut tykkänänsä sitä hyljätä, mutta
hänen suosikkinsa, paroni Bonden, neuvosta, että koettasivat voittaa
aikaa, on asia vielä ratkaisemattomalla kannalla.
— Kestä on tämä ehdoitus oikeastansa saanut alkunsa? kysyi äkkiä
kuningas.
— Yrjö Maunu Sprengtporten'istä. Rivakka ja kekseliäs kuin hän on, ei
hän kammo minkäänmoisia keinoja aikeidensa toteuttamiseksi. Mutta mitä
hän herttualle lienee esitellytkin, ei hän kuitenkaan uneksu mistäkään
vähemmästä kuin omasta tulemisestansa Suomenmaan Frankliniksi ja sitte
sen Vashingtoniksi.
— Sprengtporten — täytyy saada täältä pois... Hollannissa valmistetaan
sotaa Itävaltaa vastaan, ja minä annan hänelle suosituskirjeen. Hän
on saanut Ranskasta kaikki nuot mietteensä. Keitä muita kuuluu hänen
puolueesensa?
— Siinä on suomalaisia; Sprengtporten on erään klubin jäsen, jossa
tuon nykyajan vapauden oppia Montesquieun ja Rousseaun hengessä
salaisesti saarnataan ja jossa hän on ilmaissut aikeensa Suomenmaan
itsenäisyydestä. Aije on saavuttanut yleistä mieltymystä.
— Ja tämän klubin jäsenet, miten voisi päästä perille, ketkä nämät ovat?
— Olen ollut kylläkin onnellinen tämän perille pääsemisessä, teidän
majesteettinne, ja tulen mitä pikimmin tuomaan teidän majesteetillenne
luettelon sen jäsenistä.
— Ei kymmenenkään poliisimestaria ole sinun vertaisiasi,
Liljensparre-hyväni, — tyytyväisyyden hymyily ilmestyi Kustaa-kuninkaan
huulille; — sinun olennossasi on jotakin kaikkitietävää, joka mahtanee
olla kaikkien ihmisten hirmu, joilla on huono omatunto. Todellakin,
sinulla on ihmeellinen Arguksen silmä.
— Jos minussa on yhtään teräväpäisyyttä, on se minun intoni teidän
majesteettinne palvelemiseen sekä teidän majesteettinne neron
ihmettelemisen synnyttämää.
— Viisaudella voi koko salaliiton tukehduttaa kapalossansa, jatkoi
Kustaa-kuningas moniaan silmänräpäyksen mietittyänsä. — Ankaruutta
ei tässä tarvitse käyttää. Minä en ole tietävinänikään koko asiasta,
samalla kun ryhdyn varokeinoihin, ja näitä ei ole vaikea keksiä, kun
tuntee miehensä. Tiedätkö vielä muuta tästä aikeesta.
— He aikovat levittää perättömiä huhuja teidän majesteetistanne,
yllyttää suomalaisia kapinaan ja julistaa Suomenmaan itsenäiseksi.
Ensimäinen, jolle paroni Sprengtporten Ruotsiin tultuansa ilmoitti
tämän aikeen, oli kreivi Axel Fersen.
— Noh, ja hän?
— Uskollisena alamaisena neuvoi hän luopumaan koko aikeesta.
— Hyvä, Axel Fersen saa siis olla minulle avullinen Sprengtportenin
poislähettämisessä... tämän, joka ennen oli minun innokkaimpia
puolustajiani ja jolle minä olen tehnyt... mutta vähät siitä!... Noh,
laamanni Liljesparre, mitä muuta uutta minun poissa olemiseni ajalta?
— Vähää ennen teidän majesteettinne lähtöä Italiaan saapui tänne muuan
luutnantti suomalaisesta laivastosta, Ulfvenklou nimeltänsä.
— Onko hänkin osallinen salaliitossa.
— Hän kapinoitsee omin päinsä, luullakseni ja tätä tekee hän
houkuttelemalla rahoja herkkäuskoisten ihmisten taskuista. Hän on
profeetta, teidän majesteettinne.
— Ja sen johdosta kuuluu hän tietysti myöskin niiden joukkoon, jotka
ihailevat Södermanlannin herttuata?
— Teidän majesteettinne huomaa kaikki. Hän ihailee herttuata ja herttua
vuorostansa ihailee häntä.
— Syyksi herttuan ihailemiseen luulen tuon vanhan ennustuksen taaskin
uudistetuksi, että hänestä joskus tulisi kuningas.
— Niin on, teidän majesteettinne.
— Kaarlo-veljeni mieli on aina palanut johonkin kruunuun... muistanpa
vielä, kuinka, hän lapsena aina unesta herättyään kertoi minulle
olleensa kantavinaan kultakruunua päässänsä tahi olleensa olevinaan
kuningas, ynnä muuta sellaista; mutta mitäs, kun hän nyt vielä
hereillänsäkin ollen uneksii... sellaiset ovat vaarallisia haaveiluja
ruhtinaalle, nuoremmalle pojalle, jonka vanhempi veli on hallitseva
kuningas, kenen pojalle vallanperimys kerta tulee jäämään.
Kuningas vaikeni, ja poliisimestari lausui jälleen, katseltuansa
hetkisen kuningasta läpitunkevilla silmäyksillänsä:
— Tuo lapsellinen uneksuminen ilmautuu vielä lapsellisissa leikeissä.
Voisinpa kertoa niistä jonkun osan, jos ei teidän majesteetillanne ole
liian kiireellistä toimitettavaa.
— Puhu, käski kuningas, tähystellen vilkkailla silmillänsä
poliisimestarin liikkumattomia, kylmiä ja tyyniä kasvoja.
— Ulfvenklou luuloittelee omaavansa kaikenlaisia salaisia tietoja
ja taitoja; hän esiintyykin mieluummin ennustajana. Selvää on että
hänellä sentähden on sanktuarionsa (kaikkein pyhimpänsä) ja sinne
kutsui hän äskettäin herttuan. Sittekuin hänen kuninkaallinen
korkeutensa oli taipunut muutamiin temppuihin, sanoi Ulfvenklou
olevansa yliluonnollisen hengen valtaamana, ja että tämä hänessä nyt
vaikutti, toimi sekä puhui. Jonkinmoisessa hurmaustilassa valeli hän
sitte herttuan päälaelle pyhää öljyä ja voiteli hänet Ruotsin sekä
Norjan kuninkaaksi.
Kuningas punastui hieman.
— Norjan, kertoi hän; tämän maan, jota hän itse salaisuudessa halusi
saada valtaansa, oltiin rohjettu jonkinlaisessa mielettömyydessä sanoa
herttuan joskus tulevan omistamaan; tämän maan ja Ruotsin — hillitty
kiukku alkoi kuohua Kustaa-kuninkaan suonissa, ja lisäämättä sanaakaan
viittasi hän Liljensparrea jatkamaan.
— Pelkäänpä kertomukseni tuntuvan teidän majesteetistanne liian
vastenmieliseltä.
— Etpä uskoisi minua, jos sanoisin sen olevan mitä hauskinta laatua,
mutta minä huomaan sinun pitäväsi minulle hyödyllisenä, että saan
tietoa tuosta leikistä sen tärkeimpine sivuseikkoinensa ja minä
olen sinulle kiitollinen valppaudestasi ja innostasi; — keveällä
huokauksella jatkoi kuningas: kerro siis, Liljensparre-hyväni!
— Voitelun jälkeen esitteli nyt Ulfvenklou herttualle muutamia
kirjallisia ehtoja, joiden alle tämä piirsi nimensä.
— Mitkä ne olivat? kysyi kuningas, Liljensparren tehtyä pienen
pysäyksen.
— Kuninkaaksi päästyänsä tulisi hänen määrätä Fredrik Sparre
valtiokansleriksi...
— Siis on Sparre se, joka pitää nuot salaiset langat tässä
narrivehkeilyssä kädessänsä? Entä muuta?
— Siihen asti tulisi hänen olla, kuten sanat kuuluivat, "veljellensä
alamainen ja häntä totella, niin kauan kuin tämä viisaasti elää ja
hallitsee."
Hymy ilmautui Kustaa-kuninkaan huulille.
— Tuopa kuuluu kauniilta lausui hän, — enkä todella voi pyytääkään
enempää herra Ulfvenklou'lta. Noh, siihenkö siis koko tuo juttu loppui?
— Eipä aivan, vastasi Liljensparre, — sillä tämän jälkeen piti hän
pienen puheen herttualle, — taaskin vaikeni poliisimestari, jolloin
kuningas vilkkaasti lausui:
— Tänäänpä saan oikein urkkia teiltä sanoja, laamanni Liljensparre.
Millainen tämä puhe oli?
— Ulfvenklou alkoi sen Herran nimeen. Minulle on se tässä
kirjoitettuna, vastasi poliisimestari, joka ei rohjennut kertoa
Ulfvenklou'n sanoja kuninkaalle ja joka kunnioituksella tarjosi
hänelle paperin, josta Kustaa-kuningas nyt luki: "Älä huoli enään nyt
hallitsevasta Kustaa-kuninkaasta, sillä minä olen hyljännyt hänet ja
_hänen sikiönsä_, koska hän on pysynyt maailmallisissa ja hyljännyt
minut; sentähden tahdon hänelle kostaa. Ja minä olen määrännyt hänelle
rajansa, jonka yli hän ei voi mennä; hän on valinnut itsellensä muita
jumalia, jotka häntä eivät voi auttaa, sentähden en enään ajattele
häntä, vaan _ihmiskäden_ kautta pitää hänen maailmasta erkaneman, koska
hän on koettanut viekkaudella juonilla ja petoksilla sekä ihmiskäden
avulla valtaansa vahvistaa?" (35)
Kustaa-kuningas, jolla oli vilkas mielikuvitelma ja joka uskoi
aavistuksia sekä oli kuten Kaarlo-veljensäkin, taipuvainen luottamaan
ennustuksiin, tunsi itseänsä karmivan näitä sanoja lukiossansa. Jokin
hänen sielussansa puhui tämän ennustuksen totuudesta ja jonkinlainen
kauhistus valloitti hänen mielensä; mutta tottunut kuin hän oli
hillitsemään tunteitansa ja ainoastansa ilmaisemaan niitä, joita hän
soi maailman huomaavan, hän hymyili, laskien välinpitämättömällä
katsannolla tuon hienolla käsialalla kirjoitetun paperilapun
kädestänsä. Liljensparren epäluuloiset silmäykset tähystelivät
hänen liikkeitänsä ja tämä mies, joka tarkoin tunsi ihmiset ja voi
helposti saada ilmi lähimäisensä salaisimmatkin ajatukset ja tunteet,
huomasi Kustaa-kuninkaan sielussa vallitsevan ainoastansa huolettoman
välinpitämättömyyden.
— Teidän majesteettinne antaa näille sanoille sen arvon, jonka ne
ansaitsee; lausui hän, — ennustuksena ei niillä ole mitään merkitystä
teidän majesteettiinne nähden, mutta noiden salaisten ajatusten, joita
muutamilla on, ei saa kuitenkaan luulla puuttuvan kaikkea merkitystä,
ja sentähden pidin velvollisuutenani tuoda tuon pienen paperilapun
teidän majesteettinne luettavaksi. Ulfvenklou'lla on sitäpaitse paljo
tekemistä teidän majesteettinne tähden. Monien satojen henkilöiden
seurassa väitti hän teidän majesteettinne poissa ollessa, että teidän
majesteettinne tulisi niinkuin viime maaliskuun kululla murhatuksi
Roomassa.
Kuningas nauroi.
— Jos kaikki hänen ennustuksensa ovat yhtä luotettavia, niin... hän
keskeytti äkkiä puheensa; — tahdonpa kuitenkin itse ottaa selvän tuosta
Ulfvenklou'sta... mieleni tekee kutsua hänet tänne hoviin... olisipa
kylläkin hauskaa nähdä, miltä hän näyttää, huomatessaan minun olevani
elossa. Olenpa todellakin, Liljensparre-hyväni, varma siitä, että jos
noituminen ja taikatemput auttaisi, olisi hän jo aikoja sitte laskenut
kruunun herttuan päähän, lausui kuningas hilpeästi, jonka jälkeen hän
yhä hymyillen lisäsi: — Jos jotakin uutta tapahtuu, anna minulle siitä
heti tieto... minusta on hauskaa, että pidät herttuan toimia tarkalla
silmällä.
— Rohkenenko alamaisuudessa lausua ajatukseni? kysyi poliisimestari
uudelleen kumartaen, ja jatkoi, kuninkaan ystävällisesti viitattua:
— Hänen kuninkaalliselta korkeudeltansa, Södermanlannin herttualta, ei
puutu kentiesi kunnianhimoa, ja sitäpaitsi on hän kovassa rahanpulassa;
hänen täytyy saada rahoja, jottei puute kiihdyttäisi häntä heittäymään
johonkin ajattelemattomaan ja epätoivon synnyttämään yritykseen.
— Hänen pitää saada rahoja. Onko teillä vielä muuta sanomista?
— Ei tällä kertaa, teidän majesteettinne, vastasi poliisimestari, joka
nyt meni pois.
Muutama silmänräpäys tämän jälkeen istui kuningas vaunuissansa;
ajajan ruoska vinkui, selässä ratsastaja antoi lentävien he voisten
tuntea teräviä kannuksiansa, ja tulisessa vauhdissa riensivät he
Drottningholmiin vievää tietä eteenpäin.
Oli täysi hämärä, kun kuningas saapui huvilinnaan, ja jo muutama
minuutti tulonsa jälkeen näkyi hän kuningattaren seurassa, jossa hänen
kumpikin veljensä, kälynsä ja sisarensa ynnä näiden seurueet ja osa
hovijuhlalta jäämään käskettyjä henkilöjä liikkuivat vahakynttiläin
valaisemissa saleissa.
Vaihdettuaan moniaan sanan puolisonsa kanssa, lausui kuningas:
— Järjestäkäämme äkkipikaa puutarhassa muutamia eläviä kuvia. Olenpa
utelias näkemään, miltä nämät tulevat näyttämään noiden luonnollisten,
vihriäin verhojen takaa, joita olen hakkauttanut Floran kukkulan
vieressä oleviin pensastoihin. — Kustaa-kuninkaan vilkkaat silmät
lensivät hetkeksi naisiin, ja hän jatkoi: —Niin, neiti Rudenschöld,
teistä tulee viehättävä kevään kuva, ja vapaaherratar Höpken tulee
esittelemään meille ihaninta kesäpäivää; mutta syksykään ei saa
suloudessa jäädä muista jäljelle, ja ehkäpä te, kreivitär Löwenhjelm,
otatte kuvaellaksenne hohtavan kuuvalon, kypsyneen elon ja hedelmäin
vuodenaikaa.
— Nämät kuninkaan viimeiset sanat antoivat Södermanlannin
herttuattarelle syytä kuiskaamaan hiukan, ivallisella silmäyksellä
puolisolleen toivovansa, ett'ei kreivitär Löwenhjelm tulisi esiintymään
kielletyllä hedelmällä, komppasana, johon herttua vastasi nolomaisella
hymyilyllä, samalla kuin kuningas, joka nyt kääntyi nuoremman veljensä
puoleen, jatkoi:
— Ja sinä, Fredrik-veljeni, olet hopeaharmaalla parralla ja viitalla
sekä tukkajauholla riputeltuna varsin sovelias talveksi. Kaikki
tulee sitte valaistuksi tulisoihduilla. Niin tuosta voi tulla varsin
oivallista! Useampain kuvaelmien järjestelemisen jätän sille, ketä
haluttaa. Ja nyt hyvät herrat ja naiset menkäät valmistamaan pukujanne!
Noin puolen tunnin kuluttua ovat katselijat paikoillansa.
Suuri joukko naisia ja herroja menivät nyt pois, ja kuningas, joka
näyttäen lempeältä oli tarttunut Kaarlo-ruhtinaan käsivarteen, lausui
aivan ystävällisesti:
— Aijoin tulla kotiin ennen hämärän tuloa järjestämään kaiken tämän
kunnollisesti, mutta Liljensparre viivytteli minua; Kustaa-kuningas
heitti salavihkaan silmäyksen veljeensä, joka äkkiä käänsi kasvonsa
pois kuninkaasta, ollen silmäilevinään erästä nuorta, ihanaa
hovineitiä, joka samassa silmänräpäyksessä astui sisään, — todellakin
merkillinen mies, tuo Liljensparre — jatkoi kuningas yhä samalla
ystävällisellä ja lempeällä äänellä. — Hänen erinomaisen tarkka
silmänsä huomaa ja ottaa selvän mitä kekseliäimmin harkituista
yrityksistä ja syvimmistäkin salaisuuksista... hän on verratoin, ja
minä todella häntä ihmettelen.
Herttua heitti nyt aran silmäyksen Kustaa-kuninkaasen. — Tiesiköhän
tämä mitään pulaan saattavaa, mitään, joka voisi olla vaarallista
herttualle itsellensä? — Äkkiä teki Kaarlo tämän kysymyksen itsellensä,
mutta kuninkaan täydellisesti tyynet kasvot karkoitti tämän ajatuksen,
ja hän yhtyi kehumaan tätä poliisimestaria, joka oli niin suuressa
Kustaa-kuninkaan suosiossa, samalla kun hän lisäsi muutamia imartelevia
sanoja vanhemman veljensä omasta teräväpäisyydestä.
Esiintyvän auringonsäteen kaltainen hymyily ilmautui kuninkaan
kasvoille ja vieden Kaarlo-ruhtinaan erääsen etäämpänä olevaan akkunan
aukkoon, alkoi hän kuiskaten jutella hänen kanssansa. Kustaa-kuninkaan
hienojuoteiset kasvot osoittivat tällöin hilpeyttä, samalla kuin
hänen säkenöivät silmänsä väliin läpitunkevalla kirkkaudella katseli
ruhtinasta, jonka kasvot loisti tyytyväisyydestä, — ja hänellä oli
syytä tyytyväisyyteen, sillä hänellä oli kädessänsä valtakirja nostaa
kuninkaan käsirahastosta isonlaisen rahasumman. Kustaa-kuningaskin oli
tyytyväinen ostettuansa tavallisella keinolla kumminkin joksikuksi
ajaksi itsellensä rauhaa ja Kaarlo-herttuan mielisuosion. Erottuaan
tästä ystävällisellä nyökkäyksellä, lausui hän ääneensä läsnäoleville:
— Ja nyt puistoon, hyvät herrat, puistoon!