Kuninkaan levotoin mieli, hänen halunsa yhä vaihetteleviin huvituksiin
ja hänen aina uusille hankkeille altis sekä haaveileva sielunsa kuin
myöskin halunsa olla osallisena Europan tärkeiden asiain ratkaisussa,
kaikki nämät yhtenä pakoittivat häntä tekemään tuon ai'otun matkan
Italiaan.
Kuningas lähti Syyskuussa ruotsista. Valikoima oppineita, nerokkaita
ja miellyttäviä miehiä oli hänen seuruessansa, ja ihmettelyllä
kiinnitti Europa huomionsa sellaisiin nimiin, kuin, Adlerbeth, Sergel,
valtioneuvos Kaarlo Sparre, paronit Taube, Armfelt, Essen ja kreivi
Aksel Fersen.
Ruotsiin tuli kuninkaan matkalta silloin tällöin sanomia. Uutisten
joukossa kerrottiin etenkin kuninkaan kohtaamisesta Itävallan keisaria
(33), jonka samoinkuin Venäjänkin hallitsijattaren luultiin olevan
erinomaisen ystävällisellä kannalla Kustaa-kuninkaan kanssa, joka
huomasi edun siitä, että yleisö luulisi hänen olevan liitossa sekä
Venäjän, Itävallan että Ranskankin kanssa; sillä vaikka kuninkaan
uhkarohkeat sotahankkeet Tanskaa vastaan olivat lykätyt tuonnemmaksi,
oli hänen mielitekonsa kuitenkin aina tälle suunnalle, ja hän vartosi
ainoastansa tilaisuutta ryhtyäkseen siihen sotakintaasen, jonka hän
toivoi itsellensä tulevan heitetyksi.
Kaikki nämät rohkeat hankkeet eivät kuitenkaan häirinneet
Kustaa-kuningasta, joka täysin määrin nautti matkansa tarjoamien
seikkailujen ja huvitusten vaihettelua. Kuningas huvitteliihe
ulkomailla, ja hovi osasi hallitsiansa poissa ollessa lohduttaa
itseänsä, tämä iloinen, loistava, irstainen ja huikentelevainen;
totuttujen tapojen ja menojen julkisuudelta suojaama hovi, ei voinut
tulla toimeen ilman niitä huveija, joihin se kerran oli tottunut, ja
jotka olivat sen menestymisen pohjana. Kuningatar ja herttuatar pitivät
iltamia, kemuja ja tanssiaisia Tukholman linnassa, ja ruhtinatar, joka
nyt oleskeli Fredrikshovissa, alkoi ottaa osaa näihin huvituksiin
ja keräsi itse iloisen ja miellyttävän seurueen ympärillänsä. Onnen
etsiminen, juonet ja kateus olivat vanhan tavan mukaan vaikuttamassa,
ja aatelisten vaatimukset saada yhteiskunnassa kaikenmoisia etuja sekä
kuninkaallisten suosio aatelisia kohtaan olivat nyt yhä samat kuin
kuninkaan kotona ollessakin:
Näissä hovipiireissä loisti nyt Magdalena Rudenschöld erinomaisen
kauneutensa täydessä kukoistuksessa; hänen ilomielisyytensä oli
vilkas ja hänen olentonsa mitä miellyttävin yhteydessä luonnollisen
hilpeyden sekä liikuntojen notkeuden kanssa, jotka olivat täynänsä
suloa, ja hänessä oli viehättävä huolettomuus, joka vaikutti
hurmaavaisesti; hänen ihailijainsa joukko lisääntyi lisääntymistänsä.
Sellaiseksi kuin hän oi kuvitellut itsellensä elämää, sellaiseksi
se oli hänelle kehittynytkin, huikaisevaksi, huumaaviin huvituksiin
yhtyneeksi leikiksi ijäti hymyilevällä toivolla, ruusuntuoksulla ja
ihanuudella, — sen arkipuolia, pettyneitä toiveita, ryppyjä, ikävää
ja huolia, murheita sekä kyyneliä ei hän koskaan ajatellutkaan; hänen
onnellisuuden unelmiansa ei mikään häirinnyt, ja vapaana sekä hymyillen
otti hän vastaan niitä ihailuja, joita hänelle suotiin, samalla kun hän
teki pilaa niistä tunteista, joita hän oli herättänyt.
Kaikkein näiden huvituksien keskellä, joihin Magdalena nuoruuden
ihastuksella otti osaa, saapui hänelle tieto isänsä äkillisestä
sairastumisesta, ja hän riensi tämän kuolinvuoteelle.
Perille tultuansa tapasi hän koko perhekunnan kokoontuneena kreivin
makuuhuoneessa. Hänen päänalustansa ääressä istui kreivin puoliso,
tarkaten hänen pienimpiäkin liikkeitänsä. Silloin tällöin pyyhkien pois
silmistänsä kierivät kyyneleet, nojasi hän päänsä vanhemman tyttärensä
rinnalle. Tämän aviomies, paroni Ehrenkrona, sekä valtioneuvoston
kaksi poikaa, Thure ja Pentti, istuivat murheellisina ja vaitonaisina
vuoteen vastapäätä olevalla sohvalla Akuttimet olivat lasketut akkunain
eteen, ja lähellä niitä seisoi Magdalenan imettäjä ja tipahutteli
rohtoja lusikkaan, joita hän huolestuneella katsannolla pahoitti
kreivitärtä nauttimaan. Synkkä puolihämärä vallitsi tässä huoneessa,
johon Magdalena nyt rientäen tuli, jolloin isänsä ojensi väsyneet
käsivartensa häntä kohden. Juhlallinen äänettömyys vallitsi; tuo
kuolemaisillansa oleva isä ja puoliso oli äsken lausunut läsnäoleville
viimeiset jäähyväisensä.
Magdalenan nähdessänsä tuikahti vielä kerran elämän kypenä tuon
ijäkkään miehen silmissä, ja hiljaisella äänellä lausui hän:
— Sinuakin sain vielä nähdä... niin rakas lapseni... kohta on sinun
isäsi poissa, mutta yksi elää, joka valvoo ylitsesi ja joka ojentaa
suojelevan kätensä kaikkein yli; hänestä tulet saamaan varmemman tuen
kuin se on jonka nyt menetät... Magdalena... Herra siunatkoon sinua nyt
ja ainiaan.
Ensi kerran eläessänsä heräsi nyt Magdalenassa aavistus, että ne huvit,
jotka hän oli jättänyt olivat ainoastansa tyhjyyttä ja turhuutta, ja
että korkeampaakin ja jalompaa oli olemassa kuin tuo miellyttämisen
taito ja tuo kilpaileminen voittaa toisensa komeudessa. Raskas huokaus
kuului hänen huuliltansa, isänsä hervotoin käsi lepäsi hänen päänsä
päällä ja notkistuen polvillensa sekä nyyhkien vaipui hän vuoteen
viereen.
— Kaikkina elinpäivinäni, — jatkoi kuoleva olen koettanut toimia
niin, ett'ei katumus koskaan ole häirinnyt sieluni rauhaa...
kunniassani ei ole yhtään tahrapilkkua... jospa te, rakkaat lapseni
viimeisellä hetkellänne voisitte sanoa samaa itsestänne! Hän vaikeni
muutaman silmänräpäyksen ja huokui raskaasti, jonka jälkeen hän yhä
katkonaisemmalla ja epäselvällä äänellä jatkoi: — Rehellisesti ja
uutterasti olen koettanut täyttää velvollisuuksiani; mutta mitä
hyödyttävät kaikki minun pyrintöni, jos ei Jumala minua armahda!
Täynnänsä syntiä ja heikkoutta vaivun minä edessäsi rukoukseen, oi
Herra...
Pidättäen hengityksensä, jott'eivät menettäisi sanaakaan, kuultelivat
häntä puolisonsa ja lapsensa. "Synnintunnustus" kuului nyt ääneen
ja selvästi kuolevan huulilta, ja puoleksi tukahtuneella 'amen'ella
sulkeutuivat ne ijäksi.