— Älä sulkeudu kaipauksinesi huoneeseesi, Sofia, älä sulje kokonansa
oveasi maailmalta ja sen huvituksilta! kehoitti Södermanlantin
herttuatar, tultuansa noin kuukausi Lovisa Ulrikan hautajaisten
jälkeen, joita surullisella juhlallisuudella oli vietetty heinäkuun
31 päivänä, Svartsjöhön ja päästyänsä vihdoinkin ruhtinatar Sofia
Albertinan puheille, joka sairaana sekä ruumiiltansa että mieleltänsä
puolittain makasi sohvalla ja nyt katkerasti itkien oli avannut sylinsä
iloiselle, hyvänsuovalle, helläluonteiselle ja nuorelle kälyllensä.
— Ah, äitini kera menetin minä kaikki! kuiskasi Sofia Albertina.
— Sepä oli ystävällistä puhetta meitä elossa olevia kohtaan! vastasi
herttuatar hymyilevin suin ja kyyneleet kirkkaissa, sinisissä
silmissänsä. — Etkö siis pidä minusta niitäkään lukua, etkä miehestäni
Fredrikistä, etkä Kustaa kuninkaasta, etkä muista, jotka sielustaan ja
sydämestään sinua lempivät!
— Tunnen olevani sittekin niin yksinäni huokasi ruhtinatar?
— Sitä et tekisi, jos sallisit meidän käydä sinua tervehtimässä ja jos
sinä itse tahtoisit käydä meidän luonamme.
— Minä olen liian sairas...
— Luulottelua! Sinä olet elänyt niin yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa
nämät viimeiset vuodet, sinulla on ollut ikävää, että olet tullut
synkkämieliseksi... niin minäkin olisin tullut sinun sijassasi, enkä
olisi voinut kestää.
Ruhtinatar painoi kätensä herttuattaren huulille, mutta tämä jatkoi:
— Saat olla huoleti, en suinkaan tahdo sanoa mitään pahaa
äitivainajastamme. Tahdon vaan sanoa, ett'en olisi voinut kestää alati
elämistä siinä suuruuden ilmapiirissä, joka oli hänen ympärillänsä...
minä olisin tukehtunut. Niin, se kunnioitus, jota minä häntä kohtaan
tunsin oli niin suuri, että olisin kuollut, jos olisin täydellä todella
hänet suututtanut! Hän oli niin etevä kaikessa ja niin älykäs, hän oli
suurin kuningatar, kuin ruotsissa milloinkaan on ollut, mutta...
— Niin, niin, mutta hän ei ollut onnellisin! Me, hänen lapsensa,
annoimme hänelle monta murheen aihetta... voi, ett'en minäkään...
mutta minä tiedän, ett'ei hänellä ollut ainoastansa neroa, hänellä oli
sydäntäkin!
— Mutta onnellinenkin on hän kuitenkin ollut yhdessä suhteessa...
_hänen_ avioliittonsa oli onnellinen!
— Oli, Charlotta-hyväni, — ruhtinatar puristi sääliväisyydellä
herttuattaren kättä, — kullakin meistä on ilonsa ja surunsa!
Herttuattaren silmät, jotka muutama silmänräpäys olivat näyttäneet
vakaisilta ja murheellisilta, muuttuivat taaskin kirkkaiksi ja
iloisiksi hänen lausuessansa:
— Niin, enpä tullutkaan tänne rasittamaan sinua omilla huolillani!
Koetan ummistaa silmäni aviopuolisoni pieniltä vikuroimisilta
ja silloin kuin välttämättömästi _täydyn nähdä_... silloin olla
anteeksiantavainen.
— Sinä olet hyvänkurinen lapsi... ja tukehduttavalla kunnioituksellasi,
— hiljainen hymy ilmausi Sofia Albertinan vaaleilla huulilla, — meidän
korkeasti autuaallista äitivainajaamme kohtaan olit sinä hänelle
kuuliainen tytär. Sinun hellä hoitosi hänen viimeisen sairautensa
aikana, — ruhtinattaren ääni vapisi taaskin liikutuksesta — teki sinut
rakkaaksi hänen sydämellensä, niin, vieläpä meille kaikillekin, eikä
Fredrik voi kylläksi puhua sinun uhraavaisesta lempeydestäsi!
Vieno puna oli näitä sanoja lausuessansa noussut herttuattaren poskille
ja onnen, milt'eipä autuaallisuudenkin ilmaus viipyi hänen sangen
miellyttävillä kasvoillansa, vastatessaan:
— Fredrik liioittelee!... Ah, miten mieluista minusta on tietää teidän
pitävänne minusta!
— Mutta nyt sinä tarvitset hiukan auringonpaistetta huoneesesi.
Herttuatar ryhtyi tuumasta toimeen ja, vetäen ylös akkunoiden eteen
lasketut verhot, jatkoi hän: — mielikin muuttuu alakuloiseksi, kun on
näin synkkää ihmisen ympärillä.
— Päivä tekee pahaa silmilleni...
— Kyllä ne siihen tottuvat. Myönnäpä vaan täällä huoneessa nyt olevan
paljo hauskempaa... ja että itsekin tunnet mielesi samassa määrässä
keveämmäksi...
— Ah, ei, Charlotta, todellinen murhe...
— Ei sanaakaan enään tänäpäivänä omistasi eikä minunkaan
tunteistani!... Mutta tosiaankin, onhan minulla sinulle tuhansia
terveisiä Sofia Magdalenalta...
— Noh?
— Hän voi luonnollisesti hyvin asianhaarain mukaan, ja Kustaa-kuninkaan
ilo isänä on verratoin. Voitpa arvata hovissa olleen touhua viime yönä.
Kustaa-kuningas oli menemäisillänsä Sofia Magdalenan makuuhuoneesen
milt'ei Adamin puvussa. Onneksi hänet pysähytti joku, joka muistutti
hänelle siellä sisällä olevan joukon naisia, jolloin hän äkkiä sai
housut ja syylingit jalkaansa sekä yllensä yönutun ja pitsejä, ja tässä
puvussaan juoksenteli hän ympäris, ikäänkuin olisi ollut päästänsä
pilalla, sekä kysyi jokaiselta, jonka tapasi, jos tämä luuli lapsen
tyttölapseksi? — kysymys, joka tietysti saattoi naiset kovin ymmälle.
— Herttuatar nauroi jatkaessansa: — Schröderheim kertoi minulle
sitäpaitsi heidän olleen sangen huonolla tuulella, koska heitä,
kuten hän sanoi, herätettiin makeasta unestansa kello neljä aamulla;
suurimmassa kiiruussa pukeutuneina villahameisiin, yöviittoihin
ja harsoihin, ujoina tuon tapahtuman johdosta, kiihoitettuina
isänmaallisuudestaan ja rakkaudesta tuohon suloiseen kuningattareen
sekä puuttuen aikaa ja tilaisuutta pitämään vähintäkään huolta siitä,
mitä ihmispuku päivänvalossa vaatii, saivat he lohdutusta ainoastaan
toistensa vajavaisuuksista, sillä onneksi olivat kaikki kuvastimet
verhoilla peitetyt. (27)
— Noh, entä lapsi?
— Kustaa-kuningas ylvästelee siitä kuni taivahinen, ja jos saa uskoa
hänen sanaansa, on poika koko jättiläinen terveyteen ja voimaan
nähden... noh, niin, se on todellakin aika lapsi, ja ilo hänen
syntymisestänsä on korkeimmallansa.
— Olenpa kovin mielissäni Kustaa-kuninkaan puolesta, — Sofia Albertinan
lempeille kasvoille ilmestyi tyytyväisyyden vivahdus, ja hän jatkoi:
— minä kirjoitan hänelle ja Sofialle... ei, älä kehoita minua käymään
heitä tervehtimässä; vielä en voi enkä tahdokaan mennä vieraisille!
Minun murheelliset kasvoni tulevat vaan häiritsemään iloa, mutta tule
sinä välistä tänne, Charlotta, jos en, näet, sinultakin karkoita pois
kaikkea iloa...
— Sen sinä aivan varmaan to'et ja siksipä en tulekaan luoksesi, lausui
leikillisellä hymyilyllä herttuatar, joka nyt meni pois, tullaksensa
jo parin päivän kuluttua jälleen, aikoen houkutella kälyänsä ottamaan
osaa niihin huvituksiin, jotka, huolimatta leskikuningattaren
nykyään tapahtuneesta kuolemasta, lyhensivät aikaa Kustaa-kuninkaan
hovissa, joka ihastuksella oli ottanut tuon pienen perintöruhtinaan
syntymisen niiden murheenosoitusten poisheittämisen syyksi, joita
leskikuningattaren kuolema oli vaatinut.
— Tulen vain kuulustamaan, ai'otko yhä edelleenkin sulkeutua
huoneesesi? lausui herttuatar nojaten hellästi kälyynsä.
— Sen a'ion tehdä, Charlotta, vastasi ruhtinatar, jonka sitä ennen
terveyden purppuroimilla poskilla nyt oli läpikuultava kalpeus, ja
jonka ennen niin veitikkamaisissa silmissä nyt oli lempeä alakuloisuus,
samalla kuin hiljainen murhe levitti ikäänkuin hunnun koko hänen
olentonsa yli, jonka vuoksi tuon vilkkaan ja tuntehikkaan herttuattaren
mieli täyttyi todellisesta levottomuudesta.
— Minä en laisinkaan kaipaa näitä huveja, jatkoi ruhtinatar, — näitä
huveja, jotka minusta tätä ennen olivat niin viehättäviä ja joista sinä
nyt niin vilkkaasti kerrot.
— Sinun itsepäisyytesi on yhtä parantumatoin kuin perisyntikin,
vastasi herttuatar; — niin sinun pitää päästä pois tästä Svartsjöstä,
jonka jylhät maisemat ja muistot yhtenä suorastansa lyhentävät sinun
elämääsi! Sinun pitää päästä pois unohtamaan itsesi ja haaveilusi; ja
saadakseni sinua siihen, en tiedä enään muuta kuin yhden keinon.
— Ja tämä keino?
— Kustaa-kuninkaan täytyy _käskeä_ sinua! Kuningastasi täytyy sinun
_totella_, jos ei sinun käsityksesi alamaisen velvollisuuksista...
Ruhtinatar hymyili:
— Ei, ei, siinä tapauksessa minun täytyy totella!
— Nyt olet sinä jälleen palautettu elämään, iloon ja meidän
keskuuteemme...
— Mutta enpä luule Kustaa kuninkaan tulemankaan käskemään; hän tulee
kunnioittamaan niitä tunteita, jotka vielä estävät minua ottamasta osaa
teidän juhliinne.
Tämä Sofia Albertinan yksinäisyys ei kuitenkaan ollut
Kustaa-kuninkaalle mieluinen. "Riemun kuninkaasta" oli käsittämätöintä,
kuinka joku tahallansa voi sulkea itsensä yksinäisyyteen ikäänkuin
mietiskelemään suruansa; ja sittenkuin hän turhaan oli koettanut
saada häntä olemaan läsnä Suurta Operaa (28) avatessa, ilmoitti
hän myöhempään syksyllä, että hänestä olisi sangen mieluista, jos
ruhtinatar seurueneensa tahtoisi oleskella jonkun aikaa Gripsholm'issa.
Sofia Albertina huomasi täytyvänsä totella tätä viittausta; hänen
seuruessansa syntyi äkkiä eloa ja liikettä; "huvitus"-sanalla oli
kaikkia viehättävä voima; he olivat mukautuneet silloisiin oloihin
ja ottaneet osaa ruhtinattaren kaipaukseen, mutta toivo, että tämä
hiljainen yksinäisyys nyt olisi lopussa, täytti kaikkein rinnat
riemulla, eikä Magdalena Rudenschöld ollut se, joka vähimmin riemuitsi
sen vaihettelevaisuuden johdosta, jonka sellainen matkustaminen tulisi
tuottamaan. Innokkaana ja iloisena auttoi hän kamarineitsyttansä
järjestämään niitä pukuja, jotka hän aikoi ottaa mukaansa; sillävälin
teki hän palvelusta ruhtinattarelle, joka hymyili nähdessään hänen
hilpeää vilkkauttansa.
— Minä huomaan nyt — lausui ruhtinatar olleeni kovin itsekkäinen, kun
suljin itseni niin kauan yksinäisyyteen.
Magdalena kiiruhti vakuuttamaan häntä asian päinvastaisuudesta ja
tahtoen olla hallitsijattarellensa mieliksi, riensi hän anssariin
sitomaan hänelle komeata kukkakiehkura.
Tämä päivä, joka oli määrätty lähtöpäiväksi Gripsholmaan, oli
auringonpaisteinen ja kirkas Lokakuun päivä; sitä ennen oli sadellut
noin viikon päivät, käytävät Svartsjön linnan ympärillä kimaltelivat
vesilätäköistä ja heleänkeltaiseen vivahtavissa puissa suhahteli
hiljaa, Magdalena, joka oli avannut anssarin oven, hengitti noita
virkistäviä tuoksuja, jota silloin tällöin leimusi hänen vastaansa,
missä hän uutterana ja palavissansa etsi kauniimpia kukkasia. Tuo
nuori hovineiti oli täynänsä iloa; hänen ajatuksensa viipyivät niissä
juhlallisuuksissa, joilla huhu tiesi kertoa kuninkaan aikovan viettää
sisarensa tuliaisia, ja Magdalena — tulisiko hänkin huomatuksi ja
ihailluksi?
Hymyily leikitteli hänen täyteläisillä huulillansa, ruusut hänen
poskillansa kilpailivat punassa ja vienoudessa niiden kukkain kanssa,
joita hän taittoi, tieto hänen viehätysvoimastansa täytti hänen
sielunsa ja loi hänen sinisiin, vilkkaisiin silmiinsä lisää kirkkautta
ja loistoa.
Kukkakiehkura oli pian valmis, ja rientäen palajamaan ruhtinattaren
luokse juoksi Magdalena metsävuohen nopeudella eteenpäin, kun hän
äkkiä, päästäen kimakan hätähuudon, vaipui leveöille kiviportaille;
kukat putosivat hänen kädestänsä, ja hänen vilkas riemunsa muuttui
kyyneleiksi. Magdalena oli nyrvähyttänyt jalkansa. Hän, äsken niin
hymyilevä ja veitikkamainen, istui nyt murheellisena ja yksinänsä,
kunnes kreivitär Rudenschöld, jota ruhtinatar huolellisesta
hyväntahtoisuudesta oli lähettänyt tuomaan, saapui hänen luoksensa.
Jätettynä äitinsä hellään hoitoon, kärsi Magdalena niin hyvin, kuin
voi, tuskaa jalassansa sekä toteutumatta jääneistä toiveista ja
aikeistansa.