Kun paroni Ramel oli tullut siihen kohtaan kirjeessä, jossa Lovisa
Ulrika lausuu pojallensa "kirousta" keskeytti kuningas hänet äkkiä,
kysyen:
— Kuinka, onko se peruuttamattomasti lausuttu?
— Ei, teidän majesteettinne, vastasi hovikansleri, se on vaan
peruuttamaton! siinä tapauksessa, jos teidän majesteettinne ei myönny
jättämään koko kuningatar-vainajan jälkeenjäänyttä omaisuutta
tasanjakoon Fredrik-herttuan ja Sofia Albertina-ruhtinattaren välillä.
— Jumalan kiitos, lausui kuningas, — sen te'en mielelläni!
Sittekun paroni Ramel jälleen oli sulkenut kirjeen kuninkaan
sinetillä ja jättänyt sen hallitsijalle, meni hän ulos antaakseen
Fredrik-ruhtinaan päästä sisään. Kustaa-kuningas otti vastaan veljensä
sangen ystävällisesti ja puhui myöntymällä kuningattaren testamentista.
Mutta herttua vastasi kiivaudella:
— Se onkin parhain keino teidän majesteetillenne, sillä minulla on
jäljennös äitini kirjeestä, ja minä tiedän vallan hyvin, minkä ehdon
äitini testamenttiinsa on liittänyt. (26)
— Mitä tämä on, veliveikeäni? Foi de gentilhomme, onpa verratoin
julkeus puhua minulle sillä tavalla! Ei siinä kylläksi, että te
riistätte minulta perinnön, te, kadehditte minulta myöskin sitä
mielenrauhaa, jota tunsin sovittuani äitini kanssa... Niin, tepä olette
kehottaneet häntä lausumaan kirousta ylitseni! Tepä olette lipevällä
kielellänne tunkeneet minut pois hänen sydämestänsä! Väistykää luotani,
väistykää!
— Minä en tarkoita... tankkasi Fredrik-herttua hämillänsä.
— Vaiti, te olette unohtaneet kuka minä olen, ja _että_ olen ilmaissut
teille toivomukseni! Ei sanaakaan enää... minun tahtoni ja _käskyni_
on, että nyt menette! — Kustaa-kuninkaan silmät säkenöi, hänen huulensa
värisivät, ja koko hänen ruumiinsa vavahteli vihasta, kun hän nyt astui
Fredrik-ruhtinasta kohden, joka hätäisenä riensi ulos huoneesta.
Tämä kirje, jonka sisällöstä kuningas ei luullut kenenkään muun
paitsi itsensä ja paroni Ramel'in tietävän — tämä kirje ei siis
ollutkaan mikään salaisuus! Suuttuneena, loukattuna ja vihastuneena
kutsui hän sitte puheellensa paroni Ramel'in ja kerrottuansa tälle,
mitä äsken oli tapahtunut, käski hän tätä kirjoittamaan määräyksen
kansliapresidentille kutsumaan seuraavana päivänä koolle sotaneuvoston.
— Minä annan sotaoikeuden tuomita veljeni, lisäsi kuningas, — hän on
tehnyt itsensä syylliseksi tottelemattomuus- ja majesteettirikokseen!
— Se on minun tahtoni ja se on muuttumatoin, keskeytti kuningas, jonka
tummista silmistä leimusi vihan salamoita, samalla kuin hänen hienot,
vilkkaat kasvonsa ilmaisi kaiken sen loukkauksen, jonka hän tunsi, ja
ojentaen kätensä Ramel'ia kohden, viittasi hän tätä heti noudattamaan
antamaansa käskyä.
— Suvaitkaatte ensin kuulla minun sanojani, sire, vastasi hovikansleri
syvään kumartuen, — vastaanväittämättä on Fredrik-ruhtinas rikkonut;
mutta liikutettuna kun hän on kuningatar-vainajan kuolemasta, hän
tuskin tiesikään, mitä sanoi, ja...
— Hän tiesi sen varsin hyvin! Ei, tässä tarvitaan varoittavaa
esimerkkiä! Minun veljeni, luulevat piakkoin voivansa kohdella minua,
miten mielivät; mutta minä tulen näyttämään heille kellä valta on,
minullako vai heillä.
— Vielä kerran rohkenen rukoilla teidän majesteettianne ajattelemaan,
minkä huomion sellainen riitajuttu herättäisi ei ainoastansa tässä
maassa vaan koko Europassa. Sire, suvaitkaatte muistaa hänen olevan
teidän veljenne!
— Pitääkö minun siis suvaita kaikkea sukulaisiltani?... Niin, uskokaa
minua, olenpa koettanut osoittaa maltillisuutta ja sitä olen tehnyt
useammassa kuin yhdessä tapauksessa, vastasi kuningas, jonka viha
oli muuttunut alakuloisuudeksi, ja joka nyt, avaten akkunan sepo
seljällensä, jäi seisomaan sen ääreen, sekä miettiväisenä katseli
ulos ja vaipui ajatuksiinsa, joita paroni Ramel ei sanalla eikä
liikkeelläkään rohjennut häiritä.
— Huolimatta äitini viimeisestä kirjeestä ja siitä nurjamielisyydestä,
jota hän viimeisinä vuosina luuli omaavansa syytä pitää minua kohtaan,
luulen hänen kuitenkin sydämensä pohjassa tunteneen hyväntahtoisuutta
kohtaani, lausui Kustaa-kuningas, kääntyen äkisti huoneesen päin; —
tätä hyväntahtoisuutta on hän tuhannet kerrat osoittanut, jatkoi hän
vilkkaasti, ja viimeisinä elämänsä päivinä oli hän lempeä ja hyvä minua
sekä poikaani kohtaan. Kirje, — kuninkaan otsa synkistyi, ja huokaus
hiipi hänen huulillensa, — niin tämä kirje ei tullut häneltä... se
oli _tuolta_ eikä _häneltä_! Hänen mielensä ei ole voinut ajatella,
mitä kätensä on kirjoittanut. Hän oli heikko, sairas, kuolemaisillansa
ja sellaisessa tilassa helppo saada taipumaan tekoon, jonka veljeni
arveli tulevan vaikuttamaan minuun, tulevan joksikin siteeksi minulle
ja vakuudeksi itsellensä anastamaan vääryydellä perinnön, perinnön,
jota en kuitenkaan tahdo kadehtia häneltä enkä sisareltani. Fredrik;
ja Sofia ovat aina olleet äitini rakkaimmat lapset... tämän hänen
rakkautensa tähden ja meidän sovintohetken muiston tähden tahdon olla
ikäänkuin tätä kirjettä ei koskaan olisi ollutkaan, eikä siis Fredrikin
loukkaustakaan.
Kustaa kuninkaan otsalle ilmautui hyväntahtoisuutta sekä ylevyyttä, ja
kunnioituksen valtaamana lausui hovikansleri:
— Jalo, suuri kuninkaani!
- Fredrik ei ole, luullakseni, vielä kovin kaukana, virkkoi
Kustaa-kuningas lempeällä hymyllä; kutsukaa hänet heti tänne!
Vaikka olenkin kovassa rahan tarpeessa, en olisi kuitenkaan
tahtonut muuttaa kirjaintakaan hänen testamentissansa... ei,
sitä en ollut aikonut! ajatteli Kustaa-kuningas mielihyvillänsä,
varroten Itägötlannin herttuan tuloa.— Luuleeko hän minua kyllin
halpamieliseksi, ett'en täyttäisi lupaustani, jonka annoin kuolevalle
äidilleni! Ei, tämä menee liian pitkälle... häntä pitäisi rangaista!
Jos ei Kaarlo nyt olisi matkojen päässä, luulisin... mutta Ramel oli
kaikessa tapauksessa oikeassa; riitajuttu olisi herättänyt liian suurta
huomiota, ja parasta on, että mailma luulee välisemme sovinnon äitini
kanssa todelliseksi — ja sehän se olikin, sen halusta uskon! Hän oli
viimeisillä ajoillansa kummallisella päällä, hän tuli epäluuloiseksi,
ja hänen entinen tahtonsa lujuus alkoi löyhtyä... siinä kaikki. Hänen
tähtensä tahdon antaa anteeksi Fredrikille.
Ja tämä ajatus mielessänsä avasi hän sylinsä herttualle, joka rukoillen
anteeksi, liikutettuna ja kalpeana sekä ääneensä nyyhkien heittäysi
kuninkaan rinnoille.