Lisää. Olen aina ollut sitä mieltä, ett'en tule mitään muuttamaan
teidän testamentillisissa säädännöissänne, koska en ole milloinkaan
epäillyt niiden olevan hyvin harkittuja ja että hellän äidin sydän ne
on määrännyt. (25)
Tämän jälkeen vietiin kuningas sairaan luokse ja rientäen hänen
vuoteellensa lankesi hän sen ääressä polvillensa, sulkien innokkaasti
äitinsä sylihinsä. Kuningatar vastasi tähän poikansa helleyteen
syvällä mielenliikutuksella, samalla kuin ruhtinatar Sofia Albertina
ja Fredrik-ruhtinas puoliääneensä nyyhkien peittivät kasvonsa vuoteen
verhostimien laskoksiin. Katkonaisia sanoja molemminpuolisesta anteeksi
antamisesta lausuttiin, jolloin Kustaa kuninkaan silmät olivat
kyynelissä ja Lovisa Ulrikan ääni värisi liikutuksesta samalla kuin
rauhan tyyneys ilmautui hänen kasvoillensa.
— Salli minun nähdä poikaasi, Kustaa! kuiskasi leskikuningatar, ja kun
kuningas heti toi pojan hänen luoksensa, silmäili hän tätä tarkasti,
suuteli häntä sitte nähtävällä helleydellä, lausuen: — Niin, tämä on
sinun poikasi ja sentähden on hän minulle rakas! Ja nyt antoi hän tälle
pojalle, hyväillen häntä hellästi, muistoksi mitä kallisarvoisimpia
hohtokivikoristeita, lausuen siunauksensa tuolle lapsoselle ja
rukoillen että hänestä kerta tulisi viisas kuningas ja maansa kunnia.
<tb>
Keskellä sitä tuskaa, joka aina syntyy ankaran sairaudenkohtauksen
sattuessa, tunsi leskikuningattaren seurue sen levon vaikutusta, jonka
sovinto tuon ylhäisen äidin ja hänen poikansa välillä tuotti. Keskenänsä
kuiskailtiin niitä sanoja, joita kumpikin tuossa mieltäjärisyttävässä
kohtauksessa olivat lausuneet, ja vielä sittekin, kun kuningas oli
lähtenyt Svartsjöstä, kuului Lovisa Ulrika niillä väli-ajoilla, joilla
hän jaksoi puhua, usein helleydellä mainitsevan Kustaa-kuninkaan ja
Kustaa Aadolfin nimeä. Tuo uutinen, että hän oli puhutellut poikaansa
ja pojanpoikaansa, kulki kuin kulovalkea suusta suuhun ja herätti,
kuten kaikkikin uutiset, mitä erilaisimpia tunteita; vaikka sitä oltiin
odotettu, siitä kuitenkin hämmästyttiin, riemuittiin sekä oltiin
äksyissänsä.
Leskikuningattaren sairaus eneni kuitenkin enenemistänsä, lääkärit
sanoivat jo menettäneensä kaiken paranemisen toivonkin; kärsien kovia
tuskia, pyysi hän läsnäolevia rukoilemaan Jumalaa hänen edestänsä
ja suljettuna Sofia Albertinan syliin sekä yhtyen lastensa ja tänne
kokoontuneen hoviväen rukouksiin, veti hän näin viimeisen henkäyksensä.
Tämä tapahtui varahin aamulla Heinäkuun 16 päivänä.
Kuningas oleskeli Drottningholmissa, kun tämä surusanoma hänet
saavutti. Syvään huoaten otti hän vastaan kreivi Ribbingin, joka
oli ollut ylimmäinen palvelusta tekevä hovimarsalkka Lovisa
Ulrikan luona ja joka nyt, tuoden viimeiset terveiset ylhäiseltä
hallitsijattareltansa, antoi kuninkaalle kirjeen, jonka leskikuningatar
oli kirjoittanut muutama päivä ennen kuolemaansa.
— Kirje, — kuningas päästi armollisesti kreivi Ribbingin luotansa,
pyyhkien hienolla pellavaisella nenäliinallansa tuskasta kosteaa
otsaansa. — Mitähän äitinsä oli mahtanut hänelle kirjoittaa? Eikö hän
ja kuningas jo olleet sanoneet toisillensa kaikki?
Kuningas piti kirjettä kädessänsä, mutta häneltä puuttui voimaa sen
avaamiseen sekä lukemiseen ja aavistaen jotakin onnettomuutta, antoi
hän sen ylikanslerille, vapaaherra Ramelille.
— Lukekaa tämä kirje, pyysi kuningas, — ja selittäkää minulle sitte sen
sisältö.
Kirjeen sisältö oli seuraava:
"Herra Poikani!
Viimeisenä elämäni hetkenä tunnen kuinka vähän masentavalta tuntuu
sellaisen maailman jättäminen, jota murheet ja mitä kurjin kohtelu
on opettanut minua inhoamaan. Minun elämäni ura on loppunut ja teitä
tulee minun kiittää siitä ilosta, jonka tunnen, että se on lopussa.
Minun on ainoastaan vielä ilmoittaminen teille viimeinen tahtoni. Minä
jätän kaiken irtaimistoni, hohtokiveni, kaikki, mitä minulla on tasan
jaettavaksi nuorimman poikani ja tyttäreni välillä, ja jos te millä
tekosyyllä tahansa liikutatte näistä vähintäkään, niin vaviskaa...
minä lausun silloin kirouksen, jonka kiittämättömät pojat ansaitsevat;
mutta jos te täytätte tahtoni, niin ei tämä tule teille tapahtumaan;
minä jätän teille tunnonvaivat ja katumuksen, ainoat avut, jotka
rikoksellisella on jäljellä. Myöskin suljen teidän suosioonne hovini
ja köyhät hovipalvelijani, koska minulla on velkoja, jotka voivat
tulla suoritetuiksi kahdella tai kolmella eläkeneljännekselläni, jos
annatte niiden kestää kuolemani jälkeen. Sitä vastoin vapautan teidät
hautajaiseni turhanloistavasta viettämisestä enkä soisi teidän suotta
tuhlaavanne rahaa joutaviin menoihin. Olen teidän onnetoin äitinne.
Svartsjö'ssä Heinäkuun 7 p. 1782.