Eläintarha, joka tykkänänsä vivahti maaseudulle peltosarkoineen,
latoineen ja luhtineen, oli Kustaa III:nen aikana kokonansa
toisennäköinen kuin nyt, mutta silloin, kuten nytkin oli siellä
Pähkinäkumpu, _Mäster Nilses_ (8) nimeltä, joka aina seitsemännentoista
vuosisadan alusta oli Eläintarhan mahtavin ravintola, johon ylhäinen
maailma joka päivä teki huviretkiänsä. Se sijaitsi nurmikoksi
mainitulla paikalla, Novillan vastapäätä, jossa tuo komea, avara
kolmenkertainen puurakennus kohottiikse korkealle puiden yli, ja
aamusta varhain iltaan myöhään tungeskeli siellä loistavia ajopeliä
otollisen suurien lasiakkunoiden edustalla.
Eräänä kauniina kevätpäivänä toukokuun alkupuolella istui täällä
monilukuinen seurue puoleksi rakennuksen sisässä olevalla kuistilla,
joka ulottui koko keskimäisen kerroksen läpi; tämä kuisti, johon
mahtui kaksisataa henkeä, oli täksi päiväksi kokonansa luovutettu
Daschka-kreivittärelle ja hänen seurueellensa. Tuo ihana kreivitär,
joka oli puettu ranskalaiseen tapaan sinertävään hameesen, johon
oli kudottu isoja, vaalean punaisia ruusunkukkia ja hopealoimisesta
silkkikankaasta tehtyyn viittaan, joka oli reunustettu loistavilla,
auringonpaisteessa välähtävillä tähdillä koristetulla koruompeluksella,
istui ikäänkuin kuningattaren ryhdillä ja alamaisesti jutellen tuon
hovikavalieerijoukon kanssa, joka hääräili hänen ympärillänsä.
Kreivittären puku erosi huomattavasti muiden hänen lähellänsä
olevien naisten puvuista, jotka käyttäen tuota koristelemattomampaa
ruotsalaista pukua (9), olivat mustissa laahushameissa, ruumista myöten
asuvissa kureuumissa, pitsihihoissa ja leveissä hameenlaskoksissa.
— Suokaatte minulle kunnia juoda teidän terveydeksenne! lausui
kreivitär, joka sanomattoman viehättävänä piti emännyyttä kahvipöydässä
ja nyt, kostuttaen huuliansa lasillisessa Huil de Venus-viiniä
[Jonkinlaatuista hienoa likööriä] joi vieraidensa maljan; — mutta,
hyvät naiset, kentiesi haluatte toisen kupin kahvia?
— Siihen en suinkaan ole halutoin, vastasi kreivitär Rudenschöld, joka
samoinkuin Magdalenakin oli yksi kutsutuista vieraista.
— Madelaine hyväni, auta minua emännän raskaiden velvollisuuksien
täyttämisessä. En jaksa enään nostaa tätä kannua, lausui
Daschka-kreivitär, jonka käytös nyt muuttui naisen viehättäväisyydestä
leikkivän lapsen vallattomuudeksi ja joka nyt nousi seisovallensa,
antaen tuon ison hopeakannun Magdalenalle, joka hymyillen ja
viehättävänä istui pöytään emännän sijalle.
Magdalenan olkapäillä riippui Tours'in kaupungista tuotu, silkkinen
aamukaapu, ja hänen liikkuessaan paljastui osa hänen kaulaansa,
jonka huikaiseva valkoisuus jyrkästi erosi tuosta tulipunaisesta
nauharuususta, joka piti kiinni hänen poimullista kaulustansa.
— Teistä tulee kerran viehättävä emäntä Madelaine! Jos en pitäisi
teistä niin paljon, kadehtisin teitä. Niin, niin, paroni Leyonhjelm,
— kreivitär kääntyi hymyillen paroni Leyonhjelmiin, joka samoinkuin
paroni Essen'kin oli niitä herroja, jotka tänä ehtoopäivänä kuuluivat
tuon venäläisen naisen seuruesen, ja joka ensi kerran esitettiin
lukijalle silloin, kun he olivat Dashka-kreivittären luona hänen
ensimmäisillä vastaanotoillansa, — niin, niin paroni, alanpa peljätä,
ett'en enään tästälähin rohkene lukea teitä ritarikseni!
Paroni Leyonhjelm'in i'äkkäät, ryppyiset ja maalatut kasvot menivät
nauruun, ja laskien kätensä vasemmalle kyljelleen lausui hän: niin
viehättävä nainen, kuin te, kreivitär olette, voi aina luottaa minuun!
Joutuisinpa toivottomuuteen, jos te voisitte luulla...
— Kas tuossa, keskeytti kreivitär, viuhtoen miellyttävästi
viuhkallansa, — juokaa nyt kahvia, se tulee asettamaan teidän
hermojanne!
— Mitä... luulenpa teidän ottavanne sokeriakin! lausui Magdalena, —
enpä edes muistakaan kaikkien niiden kukkasien nimiä, joihin te, herra
paroni vähän ajan kuluessa olette minua verranneet! Onhan kukkasissa
hunajata, ja sellaiselle perhoselle, kuin te olette, luulisin omasta
kädestäni tarjotussa kahvissa olevan kylläksi imelyyttä...
— Minun kauneudestanikin, keskeytti Magdalena leikillisesti paronin,
jonka suu jo oli auki vastaamiseen, — niin, minä keskeytin teidät,
sillä minä tiesin, mitä te tulisitte sanomaan, koska te kumminkin sata
kertaa olette tänään lausuneet minulle samaa; mutta nyt minä olen
siihen kyllästynyt; jos tahdotte olla minulle mieliksi, täytyy teidän
keksimän jotakin uutta...
— Minä tulen keksimään jotakin uutta, keskeytti Daschka-kreivitär
vilkkaasti, — mitähän sanotte pienestä kävelyretkestä mättäillä ja
metsäpoluilla.
— Hyvä, hyvä!
Ehdoitus hyväksyttiin riemulla; ja ainoastansa muutamat harvalukuiset
naiset, niiden joukossa kreivitär Rudenschöld, pitivät kuistille lepoon
jäämisen parempana.
— Etsikäämme seikkailuja! ehdoitteli paroni Essen.
— Me hyväksymme! vastasivat useimmat naiset.
— Mutta näin suurta ihmisjoukkoa väistää kaikki seikkailut, lausui
Dashka-kreivitär, enpä todellakaan tiedä, mitä meille voisi tapahtua,
jos ei vaihettelevaisuuden vuoksi joku meistä kompastu puunpökköihin
tahi revi hamettansa. Mitä sanotte siitä, jos jakaantuisimme pieniin
ryhmiin?
— Kunhan vaan minä saan tulla teidän kanssanne, lausui paroni Essen
puoliääneensä, katsellen ihmettelevillä silmäyksillä tuota viehättävää
ja iloista kemunpitäjätärtä, joka nyt seurueneensa oli pysähtynyt
vanhan tammen alle, jonka ympärillä useimpia polkuja risteili.
— Niin, parempi on, että hajaannutaan, jatkoi kreivitär, — noin
tunnin perästä tapaamme taas kaikki toisemme kuistilla! Madelaine,
tulettehan te minun seuraani? Paroni Essen, tahdotteko ruveta meidän
suojelijaksemme?
Hymyillen jakaannuttiin nyt eri ryhmiin, ja mennen eri suunnille olivat
kävelyretkeilijät pian toistensa näkyvistä.
Raivaamattomia polkuja ja lehväisiä kukkuloita samoilivat nyt
Daschka-kreivitär ja Magdalena. Auringon säteet leikittelivät puiden
latvoissa, jotka olivat keväisen lehdenpuhkeamisen vaaleammassa
vihannuudessa, laululinnut visertelivät heleästi, ja puiden välistä
vilahteli sieltä täältä joku harasarvinen hirvi tahi nopeajalkainen
kauris.
— Mutta löydämmeköhän tien takasin? lausui Magdalena, joka oli
tarttunut ystävättärensä käsivarteen ja nyt äkkiä katsahti taaksensa.
— Luulenpa voivani vakuuttaa siitä, vastasi paroni Leyonhjelm — astukaa
vaan levollisena eteenpäin.
— Ja vaikkemme löytäisikään, keskeytti paroni Essen, — niin
seikkailujahan me olemmekin etsimässä.
— Enpä voi ajatella täällä muuta kuin paimenelämää! Mutta vaiti, mikä
se on? keskeytti kreivitär, kun erään viulun ääni tuli hänen korviinsa.
He olivat nyt päässeet kukkulan huipulle. Sen vastakkaisella puolella
oli eräässä notkelmassa tasainen, neliskulmainen nurmikko, jossa joukko
nuoria miehiä ja naisia vilkkaasti hyppelivät polskan pyörteissä.
He sipsuttelivat varpaillansa, he pyörivät kengänkoroillansa, ja
nopkinkankaasta [Erästä ohutta kangasta] tehdyt hameet liehuivat
valkoisten pumpulisukkain ympärillä; tehdyt kiharat menivät auki,
valuivat ales sekä leijailivat tuulen mukaan, ja posket punoitti,
silmät heloitti sekä huulet hymyili, ja soittoniekka liikutti
käyräänsä, jotta mäet kaikui. Hei! Ja vankat, miehiset käsivarret
nostelivat ilmaan nopsajalkaisia neitoja.
Vähän matkaa tanssivista oli vasuja ja pulloja riveissä, ilmaisten,
että aineellisempaakin kuin tanssi, oli ollut, tahi tulisi olemaan,
kysymyksessä. Pullojen läheisyydessä istui muutamia miehiä
trisettipelissä [Eräs italialainen leikki], ja katkonaisia huudahtuksia
kuten kosi, ota yli, huuda, y. m. kuului tuon vilkkaan soiton seasta.
— Muutkin kuin me osaavat riemuita täällä vapaudessa; viulu on tosin
hiukan huonosti viritetty, mutta se ei häiritse iloa! lausui paroni
Essen, joka kummankin naisen kera oli pysähtynyt katsomaan tuota
vilkasta elämää.
— Jos se olisi ollut hyvin viritetty, ei se olisi tehnyt niin suurta
yleistä vaikutusta! Tämähän on niin maalaisen tapaista kuin suinkin.
Mutta mihin te, paroni Leyonhjelm, jäätte?
— Tässä olen, kreivitär, lausui tuo vanha kavalieeri, joka, vaikka
kuinkakin oli ponnistellut, ei ollut voinut pysyä noiden molempain
naisten rinnalla ja nyt aivan hengästyneenä jatkoi: — niin, te
olette oikeassa, tuo meidän edessämme oleva näky on niin maalaisen
tapainen kuin suinkin. Kansa iloitteleikse ja sitä tahtoo meidän suuri
kuninkaamme. Mutta tuolla puun juurella, jos ma näön oikein, niin...
paroni vei silmälasit silmiinsä — niin, hyvät naiset, katsokaapa
tuota henkilöä, omituinen olento laatuaan; hänen saa kuulla yhtä
paljon laulavan tunteitansa ja ajatuksiansa, kun hänen kuulee niitä
lausuvankin... hän on vaeltava lauluniekka ja, suokaat anteeksi,
että mainitsen tätä; teidän läsnäollessanne, hän ottaa lauluaineensa
kapakoista ja roistoväestä!
Kreivitär kohotti olkapäitänsä, mutta Magdalena lausui vilkkaasti:
— Hän on siis Bellman, josta olen kuullut niin paljo puhuttavan!
Rouva Schröderheim on ihastunut häneen, ja sanoo hänessä piilevän
neron, harvinaisen neron! Ja Magdalena katseli etäältä erästä pitkää,
laihakasta miestä, joka nojaten erääsen puunrunkoon miettivänä
silmäili noiden tanssivien liikkeitä. Kupero, yhdeltä puolen ylöspäin
taivutettu hattu varjosti hänen sinisiä ikäänkuin uneliaita silmiänsä,
taaksepäin taivutettu tukkansa liehui hänen olkapäillänsä, ja hänen
ruskea nuttunsa peitti vaan puoleksi kanteloisen, jota hän kantoi
kainalossansa.
Soittoniekka, joka pitkät hetket oli väsymättömällä innolla liikutellut
käyräänsä edestakasin viulun kielillä, antoi nyt äkkiä käsivartensa
levätä. Hengästyneinä heittäysi osa tanssijoista nurmikolle,
samalla kun toiset riensivät vasujen ja pullojen kimppuun. Tässä
silmänräpäyksessä juoksi muuan nuori tyttö tuon yhä ajatuksiinsa
vaipuneen laulajan luokse ja, laskien kätensä tämän olalle, pyysi hän:
— Laulakaa meille vielä yksi laulu, isä Bellman!
— Ei säveltäkään enään tänä iltana, nukkeni! Minä olen laulanut teille
ja te olette tanssineet minulle... nyt olemme tasassa. Hyvää yötä!
— Ei, älkäätte menkö vielä! huudettiin hänen jäljestänsä, — viipykää
vielä hetkinen! Juokaa edes lasillinen mummaa! ([olutta] 10)
— Älä lörpöttele! Tiedäthän, ett'ei hän sitä koskaan te'e! keskeytti
heitä toiset, kun Bellman sanaakaan lausumatta vitkallisesti poistui.
— Seuratkaamme häntä! pyysi Magdalena, ja kiertäen tuon tasaisen
nurmikon, jossa väkijoukko täynänsä vilkkautta ja riemuhuudoilla
matkien esi-isiensä arvollisuutta koettivat hypiskellä vanhan aikuista
Branikulatanssia (11), vaelsi nyt tuo nuori hovineiti ystävättärensä
ja noiden molempain hoviherrani kera ales Pähkinäkummun takana olevaa
rinnettä myöten ja seurasi niin hyvin kuin taisi Ulla Vinbladen
ikimuistettavaa laulajata, jonka korkea vartalo silloin tällöin vilahti
puiden välistä.
— Nyt häntä oi enään näy, lausui Magdalena, — ah, vaiti, tuolla hän
on! Ajatelkaas, herra paroni, kuinka hauskaa, jos me täällä jossakin
saisimme kuulla hänen laulavan! — Hän on kuninkaan suuressa suosiossa,
joka monasti tuntemattomana on kuullellut hänen lauluansa sekä tuolla
Pähkinäkummulta että Vihriässä Lehdossa, ja häntä kutsutaan usein
kuninkaan ystäväseuroihin...
— Minä olen kuullut hänen niissä laulavan, keskeytti paroni Leyonhjelm
— hän laulaa koko somasti ja varsin omituisesti; mutta tuota yleisön
ihmettelemiskuumuutta en voi käsittää.
— Minäkin tunnen sitä jo! vastasi Magdalena hilpeästi. — Mutta mihin
kummaan hän nyt menikään?
— Hän meni Siniportille (12) päin. Luultavasti meni hän siellä olevaan
ravintolaan.
— Tässä silmänräpäyksessä olivat kävelyretkeilijät niillä paikoin,
missä runoilija hetki sitten oli kadonnut heidän näkyvistänsä. Heidän
edessänsä oli Eläintarhapuistoon vievä ajotie ja oikealla tuo pieni,
vähäpätöinen, keltaiseksi maalattu ravintolarakennus, jonka edustalla
näkyi joitakuita merimiehiä, jotka vieden erästä naista keskellänsä,
nopein askelin riensivät avaralle pihakentälle.
Daschka kreivitär, joka katsahti tuohon merimiehen taluttamaan, nuoreen
tyttöön, hymyili äkkiä pilkallisesti. — Katsokaahan tuota, Magdalena,
kuiskasi hän, — niin, senpä kyllä uskonkin! Tästälähin ei hän enään saa
ommella pistostakaan minulle!
Magdalenan silmät kiinnittyivät tyttöön. Niin, se oli tuo pieni,
kalpea ompelijatar, jonka hän oli nähnyt Daschka-kreivittären luona ja
jonka hän tähän saakka oli unohtanut. Hänen ympärillänsä naurettiin
ja räyhättiin, samalla kun hänen saattajansa yhä kiirehti käyntiänsä,
jott'ei heitä saavuttaisi muuan vanhanpuoleinen nainen, jota eräs
jyhkeä mies kiinnipidellen esti heitä seuraamasta ja joka nyt
ahdistuksessansa päästi kimakan hätähuudon.
— Eihän hän vapaaehtoisesti mene mukana, lausui Magdalena. — Eikö
kukaan auta tuota tyttöparkaa?
— Kyllä, hän siitä suoriutuu, Madelaine! Tietysti on hän jollakin
tavoin tehnyt alun... niin, enpä minä häntä paljon uskonutkaan! Ei,
älkäätte menkö heidän luoksensa, paroni Essen... sitä en salli. Tulkaa,
rientäkäämme täältä!
— Ei, ei, lausui Magdalena varsin levottomana tuosta hänen silmäinsä
edessä olevasta näystä ja kääntyen kumpaisenkin heitä seuraavan
hoviherran puoleen, joilla kentiesi ei ollut erittäin suurta halua
ruveta tuon nuoren tytön puollustajiksi räyhäävää, puolittain
humalapäissään olevaa joukkioa vastaan, jolle, saatuaan lisäkseen
joitakuita saapuville tulleita katselijoja yhä huudettiin: Pitäkää
puolenne, pojat! Älkää häntä päästäkö! Tukkikaa sen vanhan mummon suu!
— Mitä tämä on? Mitä tämä, pojat, tarkoittaa? Eikö teillä enään ole
järkeä päässänne? kuului nyt; ääni, joka, ollen samalla lauhkea ja
heleä, yltyi vihaiseksi, mutta muuttui samassa silmänräpäyksessä
ivalliseksi: — Mitä lemmon hauskaa, te pojat, hänen seurassansa
saisitte? Ettekö näe, ett'ei hän ole meikäläisiä?
Nuot hoipertelevat, vallattomat veitikat, jotka olivat uhkaavina
liittyneet laveriin, kun heidän korvansa kuuli ensimäiset sanat,
erkanivat nyt hiljaisina ja rauhallisina toisistansa.
— Noh, niin, eipä hän väärässä ole... kyllä se vaan totta on!
Tuo kalpea tyttö, joka nyt äkkiä tunsi olevansa irti siitä nojasta,
joka tähän asti oli pitänyt häntä pystyssä, horjui hetkisen, mutta
kun hän samassa tunsi käsivarteensa tartuttavan lempeällä ja
suojelevalla tavalla, toipui hän säikähdyksestään, joka tähän asti oli
milt'ei tehnyt häntä hervottomaksi, ja hän katsahti erääsen mieheen,
joka kohteliailla eljeillä oli lähestynyt häntä ja nyt lempeällä,
rohkaisevalla hymyilyllä lausui:
— Nähkää, tuossa on se nainen, jonka seurasta teidät äsken
eroitettiin... kentiesi on parasta, jos minä seuraan teitä kappaleen
matkaa!
Tunteidensa muuttuessa suosiollisemmaksi näitä kumpaakin naista
kohtaan, huusivat heidän äsken niin rohkeat kiusaajansa:
— Niin, seuratkaa heitä, se on parasta! Hänpä ei olekaan väärässä! Kuka
hän? Se oli Bellman! Niin, hänellä on sydän paikallansa! Hurraata,
hurraata Bellman'ille!
— Kuinka hän mahtane olla hyväsydäminen! Miten mielelläni olisin
kuullut hänen laulavan... mutta tänä iltana se toivo ei toteudu!
ajatteli Magdalena, samalla kun kreivitär selitti kauhistustansa,
nähdessään ensi kerran läheltä todellista roistoväen elämää!
Neljännestunnin kuluttua tämän jälkeen olivat kaikki kävelyretkeilijät
taasen ko'olla Mäster Nils'in kuistilla, jossa kestitsijätär,
totutulla, hiukan ivallisella tavallansa kertoi äsken saaneensa ilon
nähdä, miten eräs Ruotsin suurimmista runoilijoista johti oikealle
tielle muuanta harhaan joutunutta viattomuutta ja Magdalenan ilmeisesti
osoittamasta mielihyvästä tämän tapauksen johdosta.