Niiden kireäin suhteiden tähden, jotka olivat leskikuningattaren ja
hänen poikansa välillä, ei tänä aikana Sofia Albertina eikä siis
myöskään hänen naisensa pitäneet minkäänlaista yhteyttä kuninkaallisen
hovin kanssa. Fredrikshofissa elettiin verrattain yhtä hiljaisesti ja
kohtuullisesti kuin kuninkaallisessa hovissa pidettiin vaihettelevia
huveja. Niissä tilaisuuksissa, jolloin Magdalena Rudenschöld oli
vapaa hovipalveluksesta, etsi hän siis mielellään entisiä tuttaviansa
ja näiden joukosta ei hän myöskään laiminlyönyt uudistaa käyntiänsä
Daschka- kreivittären luona, jolla, ollen rikas ja Paris'issa hienosti
kasvatettu oli sekä varoja että aistia huvien järjestämiseen
asunnossansa, joissa ylpeimmät ja ylhäisemmät perheet kilvassa kävivät.
Tuo kaunis kreivitär oli kaikkien ihailema; miellyttävä ja kaivattu,
kuin hän oli, kuiskailtiin hänestä hymyillen, että hän sangen
halukkaasti suvaitsi useamman kuin yhden hoviherran ihailua. Tulinen
ja vilkas luonteeltaan, kuten ranskalaisnainen ainakin, kehoitti
hän virmailemisellansa enemmän seuraamaan hänen esimerkkiänsä kuin
häntä siitä moittimaan, ja Magdalenasta oli pian hauskaa nähdä
itsensä liikkuvan seuraelämässä samalla vilkkaudella kuin hänen
ystävättärensäkin.
Eräänä edelläpuolenpäivänä maaliskuun lopulla tapaamme kreivittären
ja Magdalenan yhdessä, ollen par'aikaa sellaisessa vilkkaassa
pakinoimisessa, joka usein sattui noiden molempain nuorten naisten
kesken ja jotka, vaikka ne koskettelivatkin päivän vähäpätöisiä
tapahtumia, kuitenkin joskus soivat heille tilaisuutta vaihtamaan
ajatuksiansa seikasta, josta kaksi toistansa ystäviksi nimittävää
nuorta naista helposti joutuvat keskustelemaan — ja tämä seikka oli
rakkaus.
Tässä suhteessa ilmoitteli kuitenkin ainoastaan kreivitär
salaisuuksiansa. Kumminkin kymmenen eri kertaa oli hän tänä talvena
tunnustanut olleensa rakastunut, ja Magdalena kuulteli epäilevästi
hymyillen hänen kertomuksiansa, tunnustaen puolestansa vielä
odottavansa omaa, tuntematointa ritariaan.
— Siis ei vaan teidän ikuinen rakkautenne toteudukaan, ystäväiseni!
lausui Daschka-kreivitär tuolla vilkkaalla, hiukan ivallisella äänellä,
jolla hän tavallisesti puheli.
— Alan yhä enemmän menettää toivoni.
— Magdalena-parka! Mutta mitä pidätte te minun hameestani?
— Se on oivallinen! Olisipa sentään hauskaa tietää, minkä vuoksi te
niin usein vilkaisette seinäkelloon... rohkenenpa arvata... kysymys on
jostakin kahden kesken kohtaamisesta.
— Myönnän olevanne oikeassa! vastasi kreivitär hilpeästi, —
ajatelkaahan, missä pulassa olin viime viikolla. Ompelijattarellani
oli niin ylen paljo työtä, että hän kieltäytyi valmistamasta minulle
pukua, jota ai'oin pitää kreivi Gyldenstolpen tee-iltamassa... mutta
tästä puhuen, tapasin siellä teidän hyljättynne! Niin, paroni Stjerneld
on todellakin tullut kalpeaksi ja laihtunut, ja tämä tulee rasittamaan
teidän omaatuntoanne, Madeleine!
— Te mainitsitte pulastanne keskeytti tuo nuori hovineiti.
— Niinpä niin; ompelijattareni oli, kuten sanoin, aivan mahdotoin, ja
minä olin epätoivossa...
— Mutta sitte keksitte te keinon, te hankitte toisen ompelijattaren!
— Kuinka te sen tiedätte, Madeleine?...
— Näenhän minä hameenne! — molemmatkin naiset hymyilivät toisillensa.
— Eipä puutu teiltä terävää silmää!
— Sitte minä jatkan... te odotatte ompelijatartanne, ja minä
jään rauhassa luoksenne istumaan, toivoen ett'en häiritse teidän
keskusteluanne.
— Päinvastoin on hauskaa kysyä neuvoa teidän aistiltanne. Te puette
itsenne sangen somasti; mutta teidän hovissanne ei teillä olekaan hätää
värin valitsemisessa, valkoista, mustaa ja... mutta enpä voi käsittää,
missä hän viipyy!
— Entä jos hänkin jää tulematta... jos hänelläkin on niin ylen paljo
työtä...
— Siitä ei ole pelkoa... koko talven on hän milt'ei ollut työttömänä.
Olipa pelkkä sattuma, että hänet tapasin ja, kaikeksi onneksi minulle,
voin häntä käyttää.
Samassa silmänräpäyksessä ilmoitti kamarineiti odotetun ompelijattaren
tuloa, ja heti tämän jälkeen astui huoneesen muuan heiveröinen tyttö,
kantaen kääryä käsivarrellansa.
— Kun minä määrään teille ajan, — lausui kreivitär ylpeästi — te'ette
niin hyvin, että tulette täsmällensä!
— Pyydän tuhatkertaisesti anteeksi, vastasi tyttö, syvään lyykistyen; —
minun on ollut mahdotoin tulla varhemmin. Viimein täällä ollessani oli
teillä, kreivitär, niin paljo puuhaa...
— Noh, jospa saittekin varrota... entä sitte? Jos ai'otte saada
työnansioa, ystäväiseni, saatte tottua sellaiseen!
Hämillänsä ja kyynelsilmin lausui tyttö muutaman hiljaisen sanan
äitinsä sairaudesta, ja että hänen työnsä sen takia oli viipynyt.
Tuo ihana kreivitär kohotti olkapäitänsä, sitte näytti hän äkkiä varsin
säikähtäneeltä ja huudahti kiivaasti: Jumalani, entä jos tuotte tänne
muassanne jonkun tarttuvan taudin.
— Ei, ei, se oli vaan pyörtymistä; se vaivaa häntä usein.
Miksi ette sanonut sitä heti... luulenpa minun säikäyttelemiseni olevan
teistä hauskaa!... Mutta katsokaapa tätä hihaa!... onhan se liian
avara... vyötäisiltä saatte vetää kireämmälle... kas niin!... pyörtäkää
sivuompelusta hiukan enemmän... ai, älkää pistäkö minua neulalla — ja
kääntyen Magdalenaan päin alkoi hän nyt neuvottelun laahuksista ja
pitseistä, pussikkeistä ja ripseistä sekä nauharuusuista, jonka jälkeen
hän vihdoin päästi ompelijattaren menemään, jonka asuinpaikan Magdalena
oli kirjoittanut muistiinsa, lausuen itsellänsä olevan hänelle hiukan
ompelemista, jonka pitäisi tulla valmiiksi, ennenkuin hovi muutti
Svartsjöhön. Syvään ja kiitollisesti lyykistyen meni tyttö pois ja
Magdalena lausui säälien:
— Kuinka kalpealta ja heiveröiseltä hän näytti; hän milt'ei itsekin
näyttänyt sairaalta, tahi kentiesi oli hän huolissansa äitinsä vuoksi.
— Oh, vastasi kreivitär hymyillen — te kokematoin lapsonen, luuletteko
tuon pyörtymisjutun olleen totta? Olkaa vakuutettu, että se oli
keksitty peittelemään hänen huolimattomuuttansa, ei mitään muuta!
— Mutta pelkäsittehän te itse...
— Ensiksi, tosin, mutta kun aprikoin asiata tarkemmin... Ah, Madeleine,
maailma on nyt kerran sellainen, eikä enään voi uskoa kalpeita eikä
vereviä poskia, ei vaiti olevia eikä lavertelevia kieliä!... Jalkaisinko
ai'otte jo mennä... vai niin, te ette ajakaan! Malttakaahan, minun
täytyy kumminkin lähteä ajelemaan ja minä odotan juuri nyt vaunujani,
niin saatan teidät Fredrikshoviin.
Magdalena saapui sinne samaan aikaan kuin hänen palveluksensakin piti
alkaa, ja järjestettyään pikaisesti pukunsa, meni hän suorastansa
ruhtinattaren luokse. Vastattuaan ystävällisellä nyökkäyksellä nuoren
hovineitinsä alamaiseen tervehdykseen, istui Sofia Albertina hetkisen
vaitonaisena ja ajatuksiinsa vaipuneena, pää kätensä nojassa. — Voinhan
luottaa teihin?
Tämä ruhtinattaren täydessä totuudessa tehty kysymys synnytti heleitä
ruusuja Magdalenan poskille, ja hän kiiruhti vastaamaan, ett'ei hän
kait ollut osoittanut päinvastaistakaan luonnetta.
— Ette, ette, vastasi ruhtinatar hymyillen, — minä tarkoitin vaan,
voisitteko te pitää hampaidenne takana salaisuuden, jos teille
sellainen uskottaisiin.
— Sen rohkenen uskoa, teidän kuninkaallinen korkeutenne.
Ruhtinatar katseli nyt tutkivilla silmäyksillä Magdalenaa, ja nähden
hänen avonaiset kasvonsa lausui hän: — Olen todellakin vakuutettu,
ettei teidän silmänne vielä osaa vilpistellä.
— Se vakuutus on minulle mieluinen, teidän kuninkaallinen korkeutenne.
— Niin vaitiolemisen taito on kentiesi vaikein koko maailmassa! Te
näytätte epäileväiseltä; mutta muistakaatte olla varovainen, kun aiotte
uskoa jollekin salaisuuksianne!... Nyt tahdon teitä koetella... saamme
nähdä, voitteko olla kenellekään puhumatta, mitä tästä ajasta lukien
kello neljään tulee tapahtumaan!
Ruhtinatar vaikeni ja hymyili: — Te näytätte aivan juhlalliselta ja
vakavalta, jatkoi hän — olkaa huoletta!... Enpä tule uskomaankaan
teille minkäänmoista tärkeätä valtiollista salaisuutta! — Sofia
Albertina, joka hetkeksi oli keskeyttänyt puheensa, jatkoi taasen
ystävällisesti: — Ensiksikin pitää teidän hankkia tänne umpinaiset
vuokravaunut, joiden tulee varrota Siniportin tällä puolen ja toiseksi
on teidän muutettava pukunne niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista
sekä olla valmis tulemaan hänen majesteettinsa ja minun mukaani. —
Tämän lausuttuansa viittasi ruhtinatar poiskäskevästi kädellään ja meni
leskikuningattaren luokse.
— Ja sinä luulet siis meidän voivamme päästä täältä kenenkään
huomaamatta? kysyi Lovisa Ulrika, astuen levottomasti edestakasin
makuuhuoneessansa.
— Niin luulen. Huoneet, joihin meidän tulee mennä, ovat niin varovasti
vuokratut, ett'ei kukaan tiedä, kuka niitä tulee käyttämään. Me voimme
siis huoleti toivoa saavamme olla rauhassa, ja ajuri on palkattu
pysähdyttämään muutamaksi silmänräpäykseksi hevoiset meidän akkunamme
kohdalla. Kun te, äitiseni, saatte nähdä pojan, tulee sydämenne
heltymään...
— Niin, minä tahdon nähdä hänet, keskeytti leskikuningatar. — Luulen
Kaarlon olevan oikeassa, mutta tahdon myös nähdä omin silmin, ja jos
olen tehnyt Kustaa-kuninkaalle väärin...
— Oi, äitini, keskeytti Sofia Albertina loistavin silmin, — teidän jalo
sydämenne pysyy aina samana!
Hetken kuluttua menivät leskikuningatar sekä hänen tyttärensä Magdalena
Rudenschöldin seuraamina Fredrikshovista. Nuot molemmat naiset olivat
yksinkertaisessa puvussa ja tiiviin hunnun verhoamat sekä pääsivät
ilman selkkauksitta Siniportilla vartoavien vaunujen luokse.
Leskikuningatar astui ensiksi tuolle tölskästi tehdylle, ulospäin
taivutetulle astuimelle, joka, koska sitä ei voitu taivuttaa ylöspäin,
oli katuloan peittämänä.
— Kuka voisi aavistaakaan minun istuvani näissä vaunuissa, lausui
Lovisa Ulrika puoliääneensä äidinkielellään, istahtaen kovalle
vaalistuneella sametilla verhotulle vaununpatjalle. Kuningattaren
rinnalla istui pian Sofia Albertina, ja hänen vastapäätänsä Magdalena,
joka käski ajuria ajamaan Pohjoismalmitorin (4) kautta Kuningattaren
kadulle ja pysähtyä siellä toisessa kadunristeyksessä vasemmalle,
kunnes he taaskin tulisivat häntä hakemaan.
Tänäpäivänä oli kaunis auringonpaiste, ja nuot vanhanaikaiset
vuokravaunut kaapintapaisine kuomunensa, isoine akkunoinensa,
sisäänpäin avattavine ovinensa ja raskaine, puisevine pyörinensä
vierivät hitaasti eteenpäin ja jyrisivät kivikadulla, samassa kuin nuot
vaunuissa istuvat naiset alituisesti loukkaantuivat toisiinsa.
— Nämät vuokravaunut ovat sittekin hirmuisia, lausui ruhtinatar
kovemmalla äänellä. — Voitteko, äitini, kestää tätä tärinää?
— Ole huoletta minusta, lapseni! Enhän voinut päästä tarkoitukseni
perille millään muulla keinoin! Jalkaisin olisi meidät pian
tunnettu, ja joku olisi silloin voinut uteliaisuudesta tulla meidän
jäljestämme... kantotuolissa.
Kuningattaren sanat tulivat tässä keskeytetyiksi. Kova sysäys nakkasi
hänet sekä ruhtinattaren nokallensa, akkunanruudut tärisi ja vaunut
kirisi vanhoissa liitoksissansa; he olivat nyt onnellisesti päässeet
viimeisen ja syvimmän katuojan yli, ja hevoiset pysähtyivät Magdalenan
mainitsemaan kadunristeykseen. Nuot kolme naista astuivat joutuin
vaunuista ja katosivat erääsen porttikäytävään, josta he, noustuansa
muutamia portaita ylöspäin, pian astuivat sisään eräästä ovesta, jonka
ruhtinatar avasi avaimella, joka tähän asti oli ollut Magdalenan
huostassa.
Huoneet, joihin he nyt sulkeusivat, olivat luvultansa kaksi ja
kohtalaisesti sisustetut, kotikutoisilla, paksulla langalla
juovitetuilla akuttimilla. Kun kuningatar oli antanut riisua
päällysvaatteet yltänsä, asettautui hän ruhtinattaren kera
erääsen akkunaan, jossa nuot jokseenkin tiiviit akuttimet, jotka
ulottuivat katosta permantoon saakka milt'ei kokonansa peittivät
heitä ohikulkevien silmiltä, samalla kuin Magdalena oli peräytynyt
lähimäiseen huoneesen.
Puoli tuntia kului, jolla ajalla kuningatar ja ruhtinatar vaihtoivat
puoliääneen muutamia sanoja; ja tämä aika tuntui luultavasti
Lovisa Ulrikasta liian pitkältä sillä hän lausui pari kertaa aivan
maltittomana: — Kolmen aikanahan hänen piti lähteä Hagaan?
Vaunuja, ja kantotuoleja sekä jalkamiehiä kohtasivat toisiansa.
Liehuvilla sulkatöyhtöillä koristeltuja naisia, joilla oli kukkia
hatuissansa, vaimoja joiden koruttomien tykki-myssyjen yli oli kiedottu
tiivis huntu, avaroihin viittoihin puettuja kavalieeria, komeissa
virkapuvuissansa pöyhkeileviä sotureja sekä auringonpaistetta,
naurua, loistoa ja vilkkautta, sellaiselta näytti ylipäänsä tuo
katuelämä, johon nyt Magdalenakin salavihkaan loi silmäyksiään.
Eräässä silmänräpäyksessä pysähtyivät vaunut, kantotuolit sekä
jalkamiehet, ja syvästi kumartaen tervehtivät he nyt tuota nelivuotista
perintöruhtinaa, joka kasvattajansa sekä erään palvelusta tekevän
hoviherran seuraamana kulki avonaisissa vaunuissa katua eteenpäin.
Juuri sen akkunan kohdalla, johon leskikuningatar oli asettaunut,
pysähtyi vaunut ja hevoiset tekivät pystyn, mutta vakavan käden
ohjaamina rauhottuivat ne milt'ei silmänräpäyksessä, ja matkaa
jatkettiin.
Leskikuningatar, joka yhdellä kädellään oli nostanut akuttimen reunaa,
oli tarttunut toisella tyttärensä käteen, jota hän kovasti puristi,
samalla kun hänen silmänsä olivat kiinnitetyt Kustaa Aadolf'in päähän,
joka kääntyneenä toisaalle ei silmänräpäystäkään katsellut sinnepäin,
missä Lovisa Ulrika nyt istui.
— Siis en saanut häntä sittekään nähdä, lausui kuningatar, joka
punastunein poskin antoi akuttimen vajota samassa silmänräpäyksessä,
kun vaunut kulki edemmäksi, — noh, niin, yhdentekeväpä se onkin!
— Ei yhdentekevä, äitiseni, vastasi Sofia Albertina nöyrästi, — Jumalan
tähden, maailman puheen tähden... koettakaa ajatella mielisuosiolla
tätä lasta!...
— Sitä en voi, Sofia! — Leskikuningatar työnsi kiivaudella
tuolinsa akkunasta,— suokoon Jumala minulle anteeksi, jos te'en
Kustaa-kuninkaalle väärin! Mutta jos tämä ei ole hänen lapsensa,
tekee hän hirveän vääryyden... hän riistää kruunun omalta suvultaan,
laskeaksensa sen vieraan lapsen päähän... hän jättää vallanperimyksen
suosikkinsa lapselle!... Ja kun silloin ajattelun, että Fredrik voisi
joskus tulla kantamaan tätä kruunua! Onko olemassa parempaa sydäntä,
jalompaa sielua kuin hänen?
Kuningatar vaikeni, muistaen äkkiä, että Magdalena saattaisi
kuulla hänen sanansa joka nyt ruhtinattaren viitattua lähestyi
leskikuningatarta, auttaaksensa häntä päällysvaatteisiin
pukeumisessa, jonka jälkeen he taas kiiruusti palasivat heitä
vartoaviin vuokravaunuihin ja ankaraa täryytystä kärsittyään tulivat
Fredrikshoviin, kenenkään huomaamatta tätä heidän kummallista retkeänsä.
Lovisa Ulrika oli huonolla tuulella. Sattumus oli tehnyt tyhjäksi hänen
aikeensa saada nähdä tätä lasta, jota hän niin usein ajatteli. — Entä
jos sen kasvoissa kuitenkin olisi jotakin hänen poikaansa vivahtavaa?
Leskikuningattaren sydän sykki kiivaasti — äidin ikävöiminen ja milt'ei
sovinnon kaipuu valloitti hänen mielensä, ja hän lausui puoliääneen
itseksensä: — Mitähän Kustaa kuningas tälläkin hetkellä tekee?
Jos hän olisi nähnyt sen kohtauksen, joka juuri tällä hetkellä oli
Kustaa Aadolf'in ja hänen korkean isänsä välillä, olisi kentiesi
kaikki synkät epäilykset hänen mielestänsä poistuneet, sillä kuninkaan
silmät loistivat sulkiessaan helleydellä poikoaan syliinsä. Kun hän
hetkisen oli lakkaamatta puuhaellut tuon lapsukaisen kanssa, jätti
hän sen kasvattajansa huostaan, jonka jälkeen hän viittasi luoksensa
erästä miestä, jonka kasvoissa vikkelyys, ystävällisyys ja viekkaus yhä
vaihetteli.
— Noh, Toll-hyväni, lausui kuningas — missäs me pysähdyimme!
— Kävelemisessämme, teidän majesteettinne!
Kuningas naurahti. — Noh, jatkakaamme sitä siis! Ja kävellen
edestakasin tuossa avarassa salissa, jossa he nyt olivat kahden kesken,
johtui puhe taas siihen kohtaan, missä se perintöruhtinaan tullessa oli
keskeytynyt.
Suurella kaunopuheliaisuudella kuvaili Toll sitä mahtavaa valtakuntaa,
joksi Ruotsi onnellisen sodan kautta voisi tulla, puhui ruotsalaisten
sota-aseiden loistosta Kustaa Aadolf'in ja Kaarlo XII aikana, kiihoitti
kuninkaan kunnianhimoa, samalla kun hän hienolla ja Kustaa-kuninkaalle
mieluisella imartelemisella pilviin asti ylisti kuninkaan nerollisuutta
ja luultua johtajakykyä, esitellen sotasuunnitelman toisensa perään.
— Mutta kaikkeen tähän tarvitaan rahaa!
— Teidän majesteetillenne ei ole mikään mahdotointa!
— Te luulette minusta paljo hyvää, Toll-hyväni! Foi de gentilhomme,
opettakaa minulle ensin kullantekemisen taito, niin käymme sitte
yhdessä onnellisia sotia.
— Jos ei Nordenskiöld...(5)
— Hän ei osaa mitään, keskeytti häntä kuningas äkisti; mutta jos...
niin, mitä luulette Björnram'ista? (6)
— Minä luulen hänen osaavan puhua hyvin, teidän majesteettinne! Toll'in
vilkkaat, ivasta loistavat silmät tähystelivät kuningasta.
— Te luulette siis hänen puhettansa pelkäksi suun pieksemiseksi! lausui
kuningas hymyillen. — Olenpa todellakin milt'ei teidän mielipidettänne.
Kaarlo pitää häntä kuitenkin suuressa arvossa ja väittää hänellä olevan
salaisia, muille tuntemattomia tietoja... omasta puolestani en voi
kieltää, että hän ilman minkäänmoisia valmistuksia omasta pyynnöstäni
näytti minulle korkeasti autuaan isäni haahmun, joka ikäänkuin torjuen
nosti minulle kättänsä. Jos tässä ei ollut mitään petosta, mitähän
tämä elje liene tarkoittanut? Tuo levotoin, aina aavistusten vallassa
oleva kuningas vaikeni muutaman silmänräpäyksen. Se oli varmaankin
varoitus... Entä jos hän varoittikin minua Björnnam'ilta...(7. minä
tulen pitämään sitä veitikkaa tarkalla silmällä! Herrat vapaamuurarit
huvitteleiksevat kentiesi kapinoimalla minun veljeni johdolla... Foi de
gentilhomme, sellainen leikki voisi tulla heille sangen vaaralliseksi!
Mutta todellakin, mehän puhuimme kullantekemisestä. Mitä te, Toll,
tästä asiasta arvelette?
— Minä arvelen, että olisi oivallista olla osakkaana sellaisessa
tehtaassa!
Kuningas hymyili. — Hyvä, vast'edes saamme nähdä! Tepä juuri olettekin
se mies, jota tarvitsen... te olette liian viisas, antaaksenne pettää
itseänne, ja jos sellaisia tietoja todellakin on olemassa, voitte te,
eikä kukaan muu saada niistä selinkoa... siis saatte te valmistaida
matkustelemaan ensi keväänä Saksassa ja Ranskassa. (4)
— Olen ihastuksissani tästä toimesta, lausui Toll, syvään kumartuen.