Erään suuren salin, jonka seinät oli verhottu vihriäisellä silkillä,
akkunassa seisoi ruhtinatar Sofia Albertina. Vienoa alakuloisuutta
oli niissä silmäyksissä, joita hän loi huurteen peitossa olevaan
Eläintarha-puistoon, ja hiljaa huoaten kääntyi hän hovineiti
Rudenschöld'iin päin, joka kunniata osoittavan matkan päässä vartosi
hänen käskyjänsä, ja jatkoi heidän välillänsä ollutta pakinoimista,
lausuen:
— Ja te viihdytte siis hyvin Fredrikshof'issa?
— Eihän teidän kuninkaallisen korkeutenne läheisyydessä muuta voikaan!
— Olettepa jo oppineet hovikieltä, neiti Rudenschöld!
— Jos hovikieli on samaa kuin totuus, niin siinä tapauksessa, teidän
kuninkaallinen korkeutenne...
— Te punastutte ja olette niin totisen näköinen... täytyyhän minun
teitä uskoa. Niin, säilyttäkää niin kauan kuin voitte avosydäminen
luonteenne, neiti Rudenschöld; se on teidän suurin suloutenne! Juuri
tähän olenkin kiinnittänyt huomioni ja tulen sitä kaipaamaan, jos se
joskus katoaa.
— Minä saan sen kyllä säilymään, mutta päinvastoin teidän
kuninkaallisen korkeutenne mielipidettä toivoisin, ett'ei se, mitä
sydämeni tuntee, heti olisi kielellänikin.
— Teidän sydämenne tulee kyllä saamaan salaisuuksia, joista teidän
kielenne osaa olla vaiti.
— Ruhtinattaren silmät kiinnittyivät helleydellä. Magdalenan,
jatkaessansa: te olette kuitenkin onnellinen, niin kauan kuin
rohkenette lausua tunteenne ilmi!
— Niin, minä olenkin onnellinen, vastasi Magdalena loistavin silmin, ja
uusia ruusuja hehkui hänen verevillä poskipäillänsä, minä nautin elämää
kaikilla sieluni voimilla ja ylistän Jumalaa joka aamu, että vielä saan
elää edes päivänkin!
— Sellaista minäkin olen tuntenut ja vieläkin... vieläkin voisi niin
olla... ruhtinatar vaikeni ja hetken kuluttua jatkoi hän: — mutta
turhuuttahan on ajatteleminen, miten suhteet voisi olla; onhan minulla
niistä iloa sellaisinakin kuin ovat... Ah, täällähän tulee Charlotta!
— Ja viehättävällä suloudella meni hän tervehtimään kälyänsä,
Södermanlannin herttuatarta, joka samassa silmänräpäyksessä äkkiä
astui huoneesen; heleä puna poskillansa ja suuret silmänsä loistavana
riemusta, ennätti hän tuskin vastata Sofia Albertinan tervehdykseen,
jonka hän keskeytti, huudahtaen hengästyneenä.
— Olen voittanut vetoni! Minä olen täällä ennen Fredrik'iä! Mutta
kylläpä vaununi lensivätkin kaduilla... ei hänkään säästänyt
hevoisiansa, ja kun hän pääsi hyvän matkan edelle, pelkäsin... mutta
hauskaa se oli. Nyt tulen saamaan kauniin hohtokivillä koristetun
sormuksen!
— Tässä se on, lausui Fredrik-herttua, joka hoviherransa, paroni
Vrangel'in seurassa huomaamatta oli tullut huoneesen ja nyt antoi
Charlotta-herttuattarelle sametista tehdyn kotelon. — Minun tarvitsikin
päästä edelle, sillä minun täytyi tehdä kierros sormusta ostaakseni.
— Kohteliaspa olettekin, lankoni, erittäinkin sen vuoksi, että
ennakolta tiesitte minun tulevani voittamaan!
— Naiset ei voi koskaan menettää...
— Eikö voi?... niin, siitäpä se riippuu, vastasi herttuatar nauraen ja
pannen säkenöivän sormuksen sormeensa. — Käypä ihmeekseni, mitä te,
hyvät herrat, sanoisittekaan, jos ei meillä, naisilla, olisi mitään
menettämistä! — Kun kysymys on teidän sydämestänne, ei meillä tosin
ole mitään sitä vastaan sanomista, vastasi Fredrik-herttua, iloisesti,
jonka ääni äkkiä muuttui helläksi, silmäillen kälyänsä, — mutta silloin
me annamme omamme sijaan.
— Maksun pitää olla samanlaista tavaraa, sehän on, kuten olla pitääkin.
Herttuatar tarttui Sofia Albertinan käsivarteen, ja Fredrik-herttuan
seuraamana menivät he kuningattaren, Lovisa Ulrikan asuntoon,
joka tänäpäivänä synkkänä ja ärtyisenä oli vetäytynyt yksityisiin
huoneisinsa. Siellä istuu herttuatar huolettomana ylhäisen
anoppinsa viereen, alkaen jutella hänen kanssansa totutulla,
teeskentelemättömällä tavallansa ja valittaen, että leskikuningatar yhä
pysyi kotonansa eikä etsinyt mitään synkälle mielellensä tarpeellista
huvia. Tällöin nimitti hän alituisesti Lovisa Ulrikaa sanoilla:
"kulta-äitini", jotka sanat hän aina lausui niin kiireellisesti ja
hätäisesti, että ne kuuluivat ikäänkuin "kultani" eikä huomannut tuon
synkeyden anoppinsa silmissä yhä enenevän, ennenkuin tämä keskeytti
hänet katkerasti:
— Onhan minun vanhin poikani nimenomaan pyytänyt minua _pysymään
kotonani_.(3)
Näiden sanojen lausumalla kääntyi jutteleminen sellaiseen suuntaan,
joka ei ollut kenenkään läsnäolijan mieluinen ja kentiesi kaikkein
vähin Lovisa Ulrikan, sillä eripuraisuus hänen ja Kustaa-kuninkaan
välillä kaiveli hänen mieltänsä kuningattarena ja suretti häntä
äitinä; ja tämä asia joka oli hänen sydämellänsä, tuli helposti hänen
huulillensa niiden heimolaisten seurassa, joiden suhteen hän oli
sellaisella kannalla, että rohkeni avosydämisesti lausua ajatuksiansa.
Niin, näin pitkälle olivat asiat nyt menneet! Olipa aikoja, joina
tuo ylpeä kuningatar, joka oli nähnyt valtikkaan putoavan kädestänsä,
joutuakseen hänen nuoren, korskean poikansa haltuun, myöskin sai tuta,
että hänen täytyi tämän edessä nöyryyttää niskansa ja, mitä tämän
seikkoihin tuli, punnita sanansa varovaisuuden va'alla.
Läsnäolijat käsittivät, mitä Lovisa Ulrika tarkoitti; hetken
äänettömyys syntyi, jonka kuningatar keskeytti, lausuen:
— Mutta kerro sinä, Charlotta, minulle jotakin ulkomaailmasta, josta
minä olen vetäynyt pois! Nerokas kälysi on kuni ennenkin, arvelen,
onnellinen, että on lahjoittanut valtakunnalle perintöruhtinaan —
isänmaan iloksi ja Kustaa-kuninkaan ylpeydeksi! — Lovisa Ulrikan
ääni oli ivallinen, ja hänen suuret, siniset silmänsä säihkyivät
jatkaessansa: — Kustaa-kuningas kieltää minua tulemasta hoviin... hän
ei rohkene näyttää tätä Kustaa Aadolf'ia minulle! Haluaisinpa kuitenkin
nähdä tätä _hänen_ poikaansa!
— Kustaa-kuningas ei toivo mitään hartaammin, kuin saadaksensa tuoda
tätä poikaa teidän nähtäväksenne, äitikultani, vastasi Södermanlannin
herttuatar; — kyyneleet silmissä puhui hän minulle eilen, kuinka
onnellinen hän olisi sinä hetkenä, jolloin te sen suvaitsisitte.
— Oi, äitini, sallikaa minun viedä Kustaa-kuninkaalle se viesti, joka
tulee saattamaan poikanne ja pojanpoikanne teidän sylihinne, pyysi
Fredrik-herttua, suudellen hellästi äitinsä kättä.
— Ei, ei! Minä tunnen Kustaa-kuninkaan; minua ei hän tule koskaan
pettämään! Jos hän ikävöisi sellaista hetkeä, mikä estäisi häntä
tulemasta? Onhan hän kuningas! Hänellähän valta on!
— Juuri sentähden onkin hänen vaikea tulla... se näyttäisi ikäänkuin
tahtoisi hän pakoittamalla saavuttaa suosionosoitusta, jota minä tiedän
hänen sydämensä hartaasti kaipaavan!
— Sinä arvostelet kaikki itsesi mukaan, Fredrik-poikani — Lovisa
Ulrikan silmissä oli lempeä, loistava säihky luodessaan ne
itä-Götlannin herttuan, vereviin ja kauniisiin kasvoihin — jos kaikki
pojat olisivat sinun kaltaisiasi, olisi ainoastansa onnellisia äitejä
maailmassa! — Hetken vaijettuansa jatkoi kuningatar: — sinä lemmit
äitiäsi, ja kentiesi on Kustaa-kuningaskin joskus tehnyt samoin,
kumminkin niin kauan, kuin hän minua tarvitsi... Nyt on hän kylläksi
itsellensä, ja suosikkien mateleminen sekä imarteleminen on mieluisin
hänen sydämellensä. Niin, minun herra poikani — jatkoi hän enenevällä
katkeruudella — valitsee itsellensä suosikkia, joita ajatellessani
minun sieluni täyttyy häpeästä! Tuo tyhmänylpeä Munck, tuo irstas
Armfelt! Ovatko nämät miehet arvokkaita olemaan kuninkaallisen henkilön
läheisyydessä? Oi, että näin sen päivän, jona oma vereni niin halvensi
ja alensi itsensä!
— Armfelt on kuitenkin hienosti sivistynyt mies ja varustettu
erinomaisella työky'yllä, — vastasi Fredrik-ruhtinas, — ja sielussansa
sekä sydämessänsä Kustaa-kuninkaalle uskollinen.
— Sillä se on hänen hyötynsä — keskeytti kuningatar; — ei, älä puhukaan
minulle näiden henkilöiden ansioista! Mutta eihän voinut muuten
käydäkään... sellainen puoliso, kuin Sofia Magdalena on, seisoo hänen
vierellänsä kuni marmorikuva; omaamatta tunteen rahtuakaan ja ilman
vähintäkään järkeä ei hänellä ole tahtoa eikä kylläkään viisailla
neuvoilla torjua sitä, mikä yleisön mielipiteessä vahingoittaa
Kustaa-kuningasta.
— Hän ei noudattaisi puolisonsa neuvoja, — vastasi Sofia Albertina, —
vaikka tämä olisikin viisain kaikista vaimoista.
Tätä ei tietänyt kukaan paremmin kuin Lovisa Ulrika, vaikka hänestä oli
mieluista tässäkin kohdassa iskeä kiinni vihaamaansa miniään. Niin,
Kustaa-kuninkaan ylpeys tulisi hylkäämään puolisonsa neuvot samoinkuin
hän oli hyljännyt äitinsäkin neuvot. Hänen silmissänsä ei ollut
kumpaisellakaan kuningattarella etuoikeutta.
— Hän oli ainoa, jatkoi Lovisa Ulrika vasten vakuutustansa, — soveliain
ja se, jonka kuninkaan kanssa yhteiset edut parhain teki mahdolliseksi
voimaan huomauttaa Kustaa-kuningasta, mihin tuhlaus huveihin ja
kelvottomat suosikit joskus tulisivat häntä johtamaan. Jos Sofia
Magdalenalla olisi kylläksi terävä äly, voisi hän, Kustaa-kuningasta
loukkaamatta, muistuttaa häntä, kuinka tyytymättömäksi tämä hänen
järjetöin taloutensa teki kansan. Pilviä karttuu hänen ympärillensä...
hän saa yhä enemmän vihamiehiä... myrsky tulee joskus pääsemään
valloillensa!
— Ettekö, äitini, näe tulevaisuutta liian mustissa väreissä?
— Suokoon Jumala, Fredrik, että niin olisi! Olkoon minusta kaukana
hänen perikatonsa toivominen, vaikka hän onkin kovasti minua loukannut.
Minä _olen_ hänen äitinsä ja _olen ollut_ Ruotsin kuningatar!
Menestyköön Kustaa-kuningas; loppukoon kerrankin riidat tässä maassa...
Nämät sanani voit vapaasti kertoa hänelle Charlotta: minä tiedän
kielesi hillitsemisen olevan sinulle vaikeaa; mutta älä millään ehdolla
jätä lisäämättä, ett'en minä _pyydä_ enkä _halua_, että hän ja Kustaa
Aadolf tulisivat luokseni.
Kun nuot ylhäiset vieraat lähtivät leskikuningattaren luota, oli heidän
kasvoillansa alakuloisuus, joka heti heijastui palvelusta tekevien
hoviherrain ja naisten silmäyksistä.
— Hyvät herrat ja naiset, lausui herttuatar, joka ensiksi jälleen
tuli hyvälle tuulelle — luulenpa teistä olevan hauskaa tuo synkän ja
ikävän näköisenä oleminen kuin egyptiläiset muumiat! Kiitoksia, neiti
Rudenschöld, ett'ette ole unohtanut hymyilemisen taitoa! Noh, teidän
velvollisuutennehan onkin hyvän esimerkin näyttäminen meille; te olette
nuorin meidän joukossamme, kuusitoista vuotias, luulen ma. Kevätvuosi
— riemuvuosi! Mutta enpä tiedä, miten tulinkaan maininneeksi niin
kamalata sanaa, kuin ikä-sana on!
Naiset hymyilivät, näyttääksensä olevansa vielä siinä i'ässä, jossa tuo
sana ei voinut tuntua vastenmieliseltä; mutta heidän juttelemisensa
kävi kuitenkin hiukan hitaasti, ja herrat pysyivät erillänsä,
kumarrellen Fredrik-herttualle, joka saavuttuansa ruhtinattaren
huoneesen, ei vielä ollut tullut naisten pariin.
Veitikkamainen hymy ilmautui äkkiä Södermanlannin herttuattaren
puolittain avonaisilla huulilla, ja istuen erään sohvapöydän
ääressä, työnsi hän sen syrjään, kumartuen laattiaan päin. Samassa
silmänräpäyksessä, kuin hän taas oikasi itsensä, lensi eräs pieni
esine huoneen läpi ja putosi herttuan jalkoihin. Tuo odottamatoin
nakkausesine oli eräs korkeakorkoinen silkkikenkä ja veitikkamaisella
eljeellä piilotti herttuatar kasvonsa viuhkansa taakse. Tämä pila
herätti iloista naurua, synkeys oli poistunut kaikkein mielestä, ja
langeten polvillensa antoi herttua tuon pienen kengän jälleen sen
vallattomalle, nuoruudesta ja riemusta uhkuvalle omistajattarelle.