Musliinipoimukkeiden ja pitsein peittämänä istui eräs nuori
nainen pukeumassa; hänen pienet, kultaompeluksilla koristettuihin
silkkikenkiin pistetyt jalkansa lepäisivät ikäänkuin kultaiset
mehiläiset samettimaton kukilla. Katsellen säkenöivillä hohtokivillä
koristettua rannerengasta, kiinnitti hän sen nyt vasemman kätensä
hienon pyöreän ranteen ympärille, jonka jälkeen hän heitti silmäyksen
kirkkaasen peililasiin, joka hänen oman ihanan kuvansa ohessa heijasti
tuon somasti sisustetun huoneen kullatuita koristuksia ja huonekaluja.
Kaksi erinomaisen huolellisesti puettua herraa istui aivan lähellä
tuota hopealta hohtavaa pukeumapöytää, jonka äärestä tuo nuori nainen
nyt silmäili ympärillensä, suoden noille kumpaisellekin uljaille
kavalierille suloisen hymyilyn, samalla kun hän jätti päänsä erään
koreaksi puetun kamarineitsyen käsiteltäväksi, joka järjesteli hänen
hiuksensa lukemattomiin pieniin kihariin.
— Tuleeko minun käyttää tukkajauhoa, vai eikö? — kysyi sekavalla
ruotsinkielellä tuo peilin edessä istuva nainen, pudistaen
miellyttävällä liikkeellä tummia kihariaan otsaltansa. — Mitä te, hyvät
herrat, siihen sanotte?
— Millaisena te esiinnyttekin, olette aina yhtä viehättävä, lausui
vanhin molemmista herroista, ja nuorempi lisäsi:
Mitä muoteja te, kreivitär suvainnette noudattaakin, olette aina minun
silmissäni viehättävin nainen.
— Huolimatta teidän hienoksi tunnetusta aististanne, kreivi Essen,
pelkään kuitenkin, että musta pääni säikähdyttäisi tainoksiin teidän
heikot naisenne.
— Ota käsille jauhohahtuva, Katinka; hiukan punankaan en sitäpaitse
luule rumentavan — Hän hymyili. Hänen hampaidensa valkoinen kiille oli
suora vastakohta hänen huultensa purppuralle, ja hänen silmäyksensä
kohtasivat paroni Essen'iä, joka suurimmalla hartaudella häntä katseli,
hartaudella, josta Daschka-kreivitär ei laisinkaan ollut pahoillansa.
— Mahdollista on, paroni, että jään tänne koko talveksi, lausui
kreivitär, joka taaskin, silmäillen nuorempaa noista kahdesta herrasta,
oli pukemapuuhissansa, sivellen hienolla sormellansa tummia, hienoja
kulmakarvojansa.
Paroni Essen laski kätensä sydämelleen: Te lahjoitatte minulle uutta
eloa, kreivitär! lausui hän. Teidän lähtönne olisi ryöstänyt auringon
minun taivaaltani!
— Jos te lähdette, lähden minä mukaanne, lausui tuo vanhempi herroista.
— Ei mikään voi estää minua siitä. Olen teidän orjanne, kreivitär!
-Hyvä, paroni Leyonhjelm, minä vaadin teiltä siis heti palvelusta!
Tehkää hyvin, että annatte minulle tuon punaisen pullon! Tuhansia
kiitoksia! — Ja hän väänsi auki pullon kultaisen tulpan sekä valeli
pullossa olevaa kirkasta nestettä käsillensä, jolloin sen hieno haju
sekaantui muihin tuoksuihin, jotka huoneen täyttivät.
— Nyt, herra paroni, antakaa minulle tuo pieni vasu, jossa on
kukkakimppu! Kas tässä saatte yhden kukkasen minun erinomaisen suosioni
merkiksi!
Paroni Leyonhjelm heitti voittoriemuisen silmäyksen paroni Essen'iin,
ja unohtaen kuusikymmentä ikävuotta: sekä jäsenkolotuksensa koetti
hän saada notkean, miellyttävän ja puoleksi polvillansa olijan
aseman, ottaessaan kreivittären antaman lahjan. Tehden sankarin tavoin
väkivaltaa kasvoillensa, hillitsi hän niiden vinnistelemisiä, hymyili
spartalaisella miehuudella ja kiinnitti kukan ruusunpunaiseen nuttuunsa.
— Olen onnellisin kaikista kuolevaisista, kreivitär! lausui hän nuoren
teikarin äänellä, vaikk'ei poskimaali voinut peittää vanhuuden jälkiä
hänen jyrkissä, ryppyisissä kasvoissansa. — Te olette ensimäinen
nainen, joka on saanut sydämeni sykkimään.
Salaperäinen hymy ilmautui paroni Essen'in huulilla, ja hän oli juuri
tekemäisillänsä pistävän muistutuksen, kun muuan palvelija ilmoitti
hovineiti Magdalena Rudenschöld'in tuloa.
Dashka-kreivitär nousi istuimeltansa, hänen pukeumisensa oli päättynyt
ja laskien nuot hienot verhot paikoillensa seisoi hän nyt siinä
purppurapunaisessa hameessaan ja tummat kähäränsä laskeutuneena
kaksinkertaiselle pitsiriville, joka puoleksi verhosi hänen pyöryläisiä
olkapäitänsä. Hän astui Magdalenan vastaan ja tervehti tätä mitä
kohteliaimmin.
— Täytittepä kuitenkin lupauksenne, lausui kreivitär, totta puhuen,
olen teitä hyvän aikaa varronnut!
— Pääsin vasta nyt ruhtinattaren luota! Kiitoksia meidän hauskasta
yksissäolostamme kreivitär Vreden luona!
Daschka-kreivitär, joka oli kietonut käsivartensa Magdalenan
käsivarteen, vei hänet nyt läheiseen saliin, johon kumpikin herra heitä
seurasi. Tuo ripeä, ruusunpunaiseen nuttuun puettu vanha herra kumarsi
kohteliaasti, istahtaen kumpaisenkin naisen lähelle, samalla kuin
paroni Essen, joka nojausi rautauunin reunustaan, oli tässä sijoittunut
miellyttävään asemaan, luotuaan vilkaisevan ja tutkivan silmäyksen
vastapäätänsä olevaan marmoriveistoksilla koristettuun peiliin.
— Juuri äsken mainitsin aikovani jäädä tänne talveksi, lausui
kreivitär, kääntyen Magdalenaan — te osaattekin pitää hauskaa... teidän
hovissanne tuskin Parisia kaipaakaan!
— Tuskin on kuitenkin samaa kuin hiukan... te kaipaatte siis hiukan
Paris'ia, keskeytti paroni Essen.
— Samoin kuin Paris'issa kaipaisin Tukholmaa. Ettekö tiedä, paroni,
kuinka helposti ihminen rupeaa kaipaamaan sitä, mitä hänellä ei ole.
— Onpa paljokin sellaista, jonka suhteen kaipaukseni tulee olemaan
ikuinen ja toivotoin sekä...
— Älkäätte vaan muuttuko traagilliseksi, paroni Essen, keskeytti häntä
Daschka-kreivitär hymyillen.
Hänen tätä lausuessaan näytti paroni Leyonhjelm viehättävintä
hymyilyään näille kumpaisellekin nuorelle naiselle. — Onko suurempaa
onnea kuin naisille mieliksi oleminen! lausui hän — te olette peräti
huimanneet minut, eikä voi toisin käydäkään... rankaisematta ei kukaan
ihminen saa niin läheltä kuin minä nyt silmäillä aamuruskoa, — hän
kumarsi syvään Magdalenalle, — ja keskipäivän aurinkoa! — hän teki
saman kohteliaan kumarruksen kreivittärellekin:
— Hyvä, te olette ovelampi itseänne, herra paroni! keskeytti
viimeksimainittu.
— Jos minun peilini tulee sanomaan minulle jotakin epäkohteliasta,
käännyn teihin, paroni Leyonhjelm, saadakseni sen asian parannetuksi...
ja lupaanpa luottaa teihin umpisilmin, sillä ei mikään ole imarrusta
suloisempaa.
— Sitä ette tarvitse peljätä koskaan saavanne kuulla, neiti
Rudenschöld! Meidän kielemme on liian kehittymätöintä, voidakseen
kuvata teidän ihanuuttanne, kuten pitäisi!
— Nyt, neiti, te sen tiedätte, lausui kreivitär, nousten seisovallensa
sanomaan jäähyväiset noille kumpaisellekin herralle, jotka lausuen
kohteliaita sievistelysanoja nyt poistuivat.
Paroni Leyonhjelm elää autuaallsissa unelmissa, lausui Magdalena; hän
on ijäti nuori ja viehättävä!
— Minä olen tätä nykyä hänen hempukkansa, ja hän käy erinomaisen
ahkeraan minun vastaanotoillani aamuisin... voittehan käsittää kuinka
autuaalliseksi itseni silloin tunnen, jatkoi kreivitär iloisesti.
— Istukaatte nyt oikein mukavasti Rudenschöld; nouskaatte sohvaan; kas
niin nyt me juttelemme. Minä ai'on vilpittömästi ja ystävällisesti
vaihdella ajatuksia keskenämme. — Millaiselta minä teistä näytän?
— Huutakaamme heti paroni Leyonhjelmiä palajamaan.
— Ei, nyt on teidän vuoronne, neiti Rudenschöld; näytänkö minä
ansaitsevani teidän ystävyyttänne?
Tuo mustakähäräinen nainen nojautui lähemmäksi Magdalenaa, joka
onnellisena ja lapsekkaana oli valmis antamaan ystävyytensä vaikka koko
maailmalle ja nyt tarttui kreivittären käteen, jota hän sydämellisesti
puristi.
— Minä pyysin eilen teitä tulemaan luokseni, neiti Rudenschöld,
sentähden, että pidän teistä niin paljo; te ette ole samanlainen kuin
useimmat muut meidän naisista; teidän hilpeytenne, esimerkiksi on aivan
luonnollinen. Te nauratte! Minä teiltä oikein kadehtin tuota pientä,
heleää ääntä; onpa kauan siitä kuin... kreivitär keskeytti puheensa
hymyillen. — Niin minäkin olen kentiesi joskus ollut sellainen kuin te,
Magdalena, ja te tulette kenties joskus samanlaiseksi kuin minäkin.
Maailmalla on kyky muuttaa meidät sellaisiksi, että jos näkisimme,
millaisia ennen olemme olleet, tulisi meille vaikeaksi enään tuntea
itseämme.
— Mutta hilpeyttänne, kreivitär, ette olekaan menettäneet!
— Sen olen menettänyt kentiesi taistelemalla saanut sen jälleen, lausui
tuo ihana nainen, silmäillen Magdalenaa hymyillen, — mutta te ette tätä
vielä käsitä kaikeksi onneksi itsellenne! Ja kentiesi ei teidän koskaan
tarvitse oppia sitä käsittämäänkään... mutta jutelkaamme jostakin
muusta! Minulla on harvoin ollut niin hauska ilta kuin keskiviikkona
ruhtinattarenne luona...
— Fredrik-herttua luki tuon kauniin paimenlaulun...
— Enkelin tavoin! mutta herttuasta puhuen, minä olen häneen
ihastunut... luulenpa, että voisin häntä rakastaa; mutta siitä ette saa
virkkaa kellekään.
— Siinä suhteessa olen tottunut, että minuun luotetaan, vastasi
Magdalena hilpeästi, useimmat nuoret naiset häntä lempivät.
— Tekin?
— Ei, minä en usko...
— Herttuako?
— Ei, vaan rakkautta.
— Se on veitikka, joka tulee milloin sitä vähin odotetaan. Mutta
todellakin! Miksi hyljäisitte sellaisen kosijan kuin paroni Stjerneld'in?
— Mistä te tiedätte — Magdalena leikitteli aivan hämillänsä sohvan
kulta-ripsuilla.
— Mistäkö sen tietää, josta koko kaupunki puhuu! Niin, sitähän on
vaikea selittää, vastasi kreivitär veitikkamaisesti. Asia oli se, että
tuo miellyttävä paroni oli teihin kovin mieltynyt eikä hän puolestansa
laisinkaan epäillyt rakkautta.
— Mutta minä en häntä lempinyt.
— Mitä teidän tarvitsi sitä tehdäkään? Ettehän te rakkautta uskokaan.
— Niinä aikoina minä sitä uskoin — ja uskon vieläkin: en epäile itse
tunteen olemista, mutta minä luulen vaan, ett'en milloinkaan tule sitä
käsittämään.
— Siitä ajasta on teillä paljo kokemusta... Noh siis kokonaisen kolmen
kuukauden, luullakseni. Noh siis olette täydellisesti vakuutettu,
ett'ette koskaan tule löytämään sellaista henkilöä, joka ansaitsisi
teidän rakkauttanne?
— Moni saattaa olla sen arvoinen... mutta turhaan kysyn itseltäni: mitä
on rakkaus?
— Saippuakupla, yhtä kaunis kuin katoavainenkin lausui tuo ihana
kreivitär heleällä naurulla. Se haihtuu ilmassa tahi särkyy
vesipisaraksi, jatkoi hän; ensiksi mainitulla tavalla katoaa se
näkymättömiin ja jälkimäisellä jättää se kyyneleisen muiston jälkeensä,
aina tilaisuuden ja luonteiden tahi henkilöjen suuremman tahi vähemmän
tunteellisuuden mukaan.
Magdalena hymyili. — Noh, entäs ikuinen rakkaus sitte?
— Siis on se tämä tarina, joka...
— Te pidätte sen siis tarinana?
— Oh, Jumalani! jos minulla olisi ollut yhtä monta ystävää, kuin niitä,
joita olen lempinyt, olisin ollut useimmin naimisessa kuin Tobiaan
vaimo, Saara.
—Te arvelette kentiesi, ett'ei avioliittoa pitäisi olemankaan?
— Päinvastoin! Naisella täytyy olla turvaa; aviomies antaa siinä
tapauksessa varmimman turvan. Jos hän voi rakastaa, on hyvä, mutta
ei välttämätöintä, ollaksemme onnellisia, samoinkuin mieskin voi
rakkaudetta liittyä meihin ja yhtähyvin tulla onnelliseksi. Rakkaus ei
ole välttämätöin avioliiton pysyväisyydelle. Minä olen leski... vaimona
sain noudattaa mielioikkujani... olin silloin yhtä vapaa kuin nytkin...
ja vapaudessa on onni.
—Tuon viimemainitun uskon täydellisesti, mutta en voi ajatella, että
voisi juuri siteen solmiamisella saavuttaa vapautta.
— Kuulkaa, neiti Rudenschöld, minä luulen, että te esimerkiksi olisitte
tulleet onnelliseksi paroni Stjerneld'in kanssa.
— Mutta hänen vaimonansa... ajatelkaapa jos... jos silloin olisin
ruvennut rakastamaan, kuten sanotte.
— Noh, silloin olisi hän kait kylliksi ummistanut silmänsä, jos
sellaista olisi teille johtunut mieleenne.
— Ei, ei, kreivitär, lausui Magdalena ujolla kainoudella, — se
tunne, josta äsken kerroitte, ei olekaan rakkautta, ettekä te, enkä
minäkään tule kentiesi milloinkaan sitä käsittämään... kentiesi ei
yksi tuhannestakaan voi sitä tehdä. Mahdollista, että se meissä tulee
olemaankin saippuakuplana, tarinana, mutta minä uskon kuitenkin
pysyväisen ja katoamattoman lemmen olemista... heleä puna rusoitti
hänen poskillansa ja hän vilkasi hymyilevään naapuriinsa, ja todellista
lempeä tuntematta en rupea ikinäni kenenkään omaksi.
— Sanokaa minullekin, kun luulette löytäneenne tämän todellisuuden!
— Sitä en tule laiminlyömään.
Nuot molemmat nuoret naiset silmäilivät hymyillen toisiansa.
— Lupaattehan te usein tulla tänne kanssani juttelemaan.
—Lupaan, me tulemme tapaamaan toisemme!
—Ennenkuin menette, neiti Rudenschöld tahdon sanoa teille, että
kuulutte tuntehikkaiden joukkoon. Kuplan särkyessä tulette turmelemaan
kauniit silmänne kyynelillä.
—Siitä ei ole pelkoa! vastasi Magdalena rientäen huoletoinna pois.