Kansleri, kreivi Kaarlo Rudenschöld, joka ajoittain oleskeli Upsalassa,
oli juuri palannut kotia, oltuansa siellä parin viikon ajan, samana
päivänä, jona Stjerneld esiintyi kosijana, ja tänään söi hän taas
päivällistään monen viikon kuluttua omaisiensa seurassa.
Oli todellakin hauskaa nähdä tämän i'äkkään jalosukuisen istuvan ylinnä
päivällispöydässä. Hänen vakavissa kasvoissansa ilmestyi myöskin
niin paljon todellista ystävällisyyttä, että se vaan antoi hänen
kohteliaisuudellensa enemmän arvoa ikäänkuin mehu vanhassa, hyvässä
viinissä. Hän istui suorana ja uljaalla ryhdillä nojatuolissa, jota hän
aina käytti, ja hän loi mielihyvällä silmänsä tuohon pitkään pöytään,
jonka ääressä hänen vaimonsa, tyttärensä ja poikansa istuivat.
— Oltua poissa jonkun aikaa, tuntuu koti kahdenkertaisesti hauskalta...
— juokaamme kodin malja! — Kaarlo Rudenschöld kumarsi vaimollensa, joka
nyt lastensa kanssa kohotti lasiansa, ja joiden kasvoista näkyi, kuinka
paljon he häntä rakastivat ja kunnioittivat.
— Niin, lapseni, minä toivon lapsuutenne kodin pysyvän teille rakkaassa
muistossa, jatkoi i'äkäs kreivi palvelijain poistuttua ja ainoastaan
viinien sekä jälkiruoan ollessa enään nauttimatta — Sinä, Karolina,
tulet pian sen jättämään, ja kukin teistä tulee lentämään pois pesästä;
— Magdalenaankin loi hän pienen silmäyksen, jonka jälkeen hän jatkoi:
Me olemme nyt juoneet mieluisen maljan; juokaamme vielä yksi, nimittäin
nyt hallitsevalle kuningassuvullemme ja etenkin Lovisa Ulrikalle! —
Tuo i'äkäs vanhus kostutti lasissa huuliansa, ollen silminnähtävästi
hyvällä tuulella, ja hän alkoi puhua siitä ajasta, jolloin tämä
kuningatar oli nuori ja hän itse ministerinä Berlinissä. Ei sanallakaan
viitannut hän siihen keskusteluun, joka tänä aamuna oli ollut hänen
ja Magdalenan välillä, joka, ollen alakuloisella mielellä, ei voinut,
saada kiinni yhtäkään niistä leikillisistä komppasanoista, joita hän
tavallisesti aina tukaloissa kohtauksissa keksi. Hänen ympärillänsä
juteltiin hänen puuttumattansa pakinoimiseen, ja kun he nousivat
ruokapöydästä, näkyi synkkä alakuloisuus hänen kasvoillansa.
Karolina kietoi silloin käsivartensa Magdalenan vyötäisille ja vei
hänet pois, neuvoitellakseen hänen kanssansa, miten muutamat uudet
hameet olisivat reunustettavat, mutta tämän neuvottelun keskeytti
äkisti tuo hänen muutamaa vuotta vanhempi sisarensa, lausuen:
— Näen sinusta, ett'et ole iloinen, Maalin, enkä voi ymmärtää syytä
siihen. Minusta sellainen mies, kuin Stjerneld on...
— Älä kiusaa minua, keskeytti Magdalena kiivaasti, — sinulla, joka olet
niin miekkoinen, että saat mennä naimisiin sen kanssa, jota lemmit,
pitäisi olla kylläksi omasta onnestasi, tyrkyttämättä minua olemaan
ihastunut kosijaan...
— Malla-kultani, minä en todellakaan sinua käsitä!
— Käsitä sitte, ett'en laisinkaan ole iloissani tästä kosijasta!
—Sen kyllä huomaan — Karolina ei voinut pidättää hymyilyänsä —
suloinen, kaunis, kohtelias kun hän on, en voi käsittää, mitä sinulla
on häntä vastaan?
— Ei mitään, kultaseni, mutta tyhjästä tyhjää tulee! Minä en suinkaan
ole Isä Jumala, joka voisin luoda jotakin!
— Sitä en ole koskaan väittänytkään! — Karolina, joka yhä oli
hymyillyt, muuttui yht'äkkiä totiseksi.— Mutta isä- ja äitiparallemme
saatat sinä suurta murhetta, jos hylkäät Stjerneld'in. Minusta pitäisi
sinun sitäpaitsi ymmärtämän, ett'et voi koskaan saada sen parempaa
avioliiton tarjoomusta.
— Noh, siinä tapauksessa kärsin kyllä kohtaloni. — Magdalena kietoi
hyväillen käsivartensa sisarensa vyötäisille; — en olisi pahoillani,
jos asiat ainakin voisi olla niin, kuin nyt ovat; eihän tarvitse olla
naimisessa, onnellinen ollaksensa... älä kuitenkaan luule minun olevani
kokonaan välinpitämätön näistä huolista, joita minä perheesemme tuotan!
Mutta jo riittää tästä, puhukaamme jostakin muusta!
— Ei mistään muusta Magdalena! Haluaisin niin mielelläni nähdä sinut
onnellisena. Niin, luulenpa, että tulisit siksi, jos tekisit niin kuin
isä- äitikultamme sinua neuvovat.
Magdalena nojasi päänsä sisarensa olkapäähän. — Ei kukaan halua minua
hartaammin olla rikkomatta heidän tahtoansa vastaan.
Niin, Maalin, koeta ajatella suurimman onnesi olevan juuri sinun
lapsellisessa tottelevaisuudessasi ja nöyryydessäsi!
— Sen olen tehnyt, olen koettanut ajatella sen täyttämistä, mitä
minulta toivotaan vaaditaan.
— Ah, jatka siten!
— Hiljainen huokaus kuului Magdalenan puoliväliin avatuilta huulilta. —
Minä koetan, kuiskasi hän.
Kuinka ystävällisesti Karolina suuteli hänen poskeansa! Kuinka hellästi
hänen isänsä äitinsä hänelle puhuivat!
Hän istui nyt hetkikaudet yksinänsä, koettaen vakuuttaa itsellensä
parhaaksi, jos tuo kysymyksessä oleva avioliitto toteutuisi, mutta
hänen sydämensä epäröi ja parhaallansa, kun hän luuli sen voittaneensa,
synnytti se uusia ristiriitaisuuksia, ja kunkin sellaisen taistelun
jälkeen tunsi hän yhä selvemmin, että se tulisi nostamaan kapinan, jos
hän taipuisi täyttämään niitä toivomuksia, joita hänen läheisyydessänsä
ääneen ja peittelemättä lausuttiin.
Viikon päivät kuluivat tällä tavoin, kun Pentti eräänä Magdalenan
miettimisen ja yksinäisyyden hetkenä astui hänen luoksensa. Tämä veli,
joka oli häntä ainoastansa vuotta vanhempi oli ollut hänen rakkain
leikkitoverinsa ja oli nyt se ystävä, jolle hän mieluimmin uskoi
ajatuksensa.
— En voi käsittää, minkätähden tuosta Stjerneld'istä pidetään niin
suurta melua, lausui Pentti, jonka tavallisesti iloiset, avonaiset
kasvot nyt olivat vakavat ja miettiväisen näköiset.
— Kas sinä kerran et tahdo huolia hänestä, pitäisi mielestäni sinut
antaa olla rauhassa.
— Niin minäkin ajattelen! — Voi, kuinka tämä on tukalaa, Pentti!
Näetsen, jota enemmän ajattelen, että minun tulisi täyttää isäni ja
äitini tahto, sitä alakuloisemmaksi ja onnettomammaksi tunnen itseni...
— Ajattele vaan itseäsi äläkä keitään muita!
— Sepä oli kaunis oppi! Magdalena hymyili.
— Niin, Malla, naura sinä koko puuhille! Kun et tahdo, niin et tahdo,
sehän on mitä luonnollisinta!
— Pentti-kultani, onpa oikein hauskaa kuulla sinun puhuvan sillä tavoin!
— Hupaista että se sinusta tuntuu hauskalta! Jatkakaamme siis
neuvotteluamme. Sinä hylkäät paroni Stjerneld'in ja sitte tulee kaikki
taas entisellensä, saatpa nähdä. Onhan sinulla sitäpaitsi toimesi
hovissa ja siihen voit kyllä tyytyä siksi aikaa!
— Minä puolestani tyydynkin!
—Sen tulevat vanhempammekin tekemään, kun myrsky vaan ensiksi on
asettunut. Älä siis pidä suotta huolta äläkä mielipahaa.
— Ah, Pentti-kulta, minä toivon, ettemme koskaan olisi päässeet
lapsengengistä, kuten Reginalla on tapana sanoa.
— Oh, minä olen sen suhteen hyvin tyytyväinen! Niin, kunniani nimessä,
nythän voin luoda itselleni tulevaisuuden!
— Noh, kuulehan tuota poikaa! — Leikillinen hymy näyttäytyi Magdalenan
huulilla. — Sinä kumminkaan et te'e itsellesi turhia huolia!
— Sellaisena minä sinusta pidän, Malla! Niin, jos et ajan varrella
tyydykään hovineitinä olemiseesi, keksimme aina kuitenkin jonkun
neuvon... minä rupean nyt kaartilaiseksi...
— Ja ylenet yhä arvoasteissa sekä tulet piakkoin kenraaliksi!
— Niin, jokseenkin sinnepäin!
— Suuret rikkaudet keräät sinä itsellesi tietysti myöskin...
— Ja sitte, Malla, me ne ja'amme.
— Tyhmä poikani! Sanottakoon mitä tahansa, hyvä poikaa sinä sittekin
olet!
Veli ja sisar seisoivat puhuessansa akkunan ääressä, ja Pentti, joka
juuri kurkisti ulos, keskeytti äkisti Magdalenan: — Jos sinulla on
halu päästä erilleen kosijastasi, luulen soveliaan hetken nyt olevan
käsillä. Tässä silmänräpäyksessä nousee paroni Stjerneld vaunuistansa,
ja se pysähtyi juuri meidän etehisen ovelle.
Hymyily pakeni taaskin Magdalenan huulilta, ja hän laski kätensä
keveällä painolla Pentin olalle. — Jätä minut yksinäni, kuiskasi hän —
minä tarvitsen vielä hetkisen mietiskellä.
Joitakuita silmänräpäyksiä katseli hän oveen päin, jonka Pentti nyt
oli sulkenut jälestänsä; sitte peitti hän kasvonsa käsillään, ja
huokaus hiipi hänen paisuvilla huulillensa. Näin seisoi hän hiljaa ja
liikkumatta syviin ajatuksiin vaipuneena; kun hän jälleen nosti päänsä,
oli hieno kalpeus hänen kasvoillansa, joista kaikenlainen epäröiminen
oli kadonnut, ja koko kehkeytyneen naisen päättäväisyydellä odotti hän
sitä hetkeä, jolloin häntä tultaisiin viemään antamaan varma vastaus
Stjerneld'in kosimiseen.
Viesti, joka tuli häntä noutamaan, ei kau'an viipynytkään, ja muutama
silmänräpäys tämän jälkeen seisoi Magdalena isänsä pakeilla. Tuo i'äkäs
vapaasukuinen astui ystävällisellä vakavuudella tytärtänsä vastaan.
Kreivi Rudenschöldin olennossa oli tavallisesti ystävällistä kopeutta
ja varovaisuutta sekä säännöllistä kohteliaisuutta joka kuitenkin
tässä silmänräpäyksessä muuttui haikeaksi, milt'ei helläksi tunteeksi,
kun hän tarttui Magdalenan käteen ja viehkeällä eljeellä vei tämän
äidin luokse, joka tuon nuoren tytön tullessa huoneesen puoliääneen
jutteli paroni Stjerneld'in kanssa, ja, vastaten hänen kohteliaaseen
tervehdykseensä, valloitti Magdalenan äkisti sellainen ujous ja
hämmästys, että hän loi silmäyksensä laattiaan.
— Sinä tiedät, Magdalena, mikä nyt on asiana, lausui kreivi
Rudenschöld, joka yhä piti Magdalenan kättä omassansa; — ja sallikaa
herra paroni, minun ilmoittaa teille, kuinka mielissään minun
puolisoni ja minä olemme tarjouksesta, jonka olette suvainneet tehdä
tyttärellemme! Te tiedätte myöskin, herra paroni, meidän täydellisesti
hyväksyvän tämän liiton.
Siinä silmänräpäyksessä sulki kreivitär Rudenschöld Magdalenan
sylihinsä. Jumala siunatkoon sinua, lapseni! kuiskasi hän kyyneltäen ja
suuteli Magdalenan otsaa.
Ei sanaakaan kuulunut Magdalenan huulilta, samalla kun hänen
hämmästyksensä yhä eneni sekä vihdoin muuttui kuolon ahdistukseksi,
kun paroni Stjerneld kohteliailla sanoilla lausui hänelle, kuinka
onnelliseksi hän itsensä tuntisi, jos Magdalena suostuisi rupeamaan
hänen aviopuolisoksensa.
— Te tiedätte, herra paroni, minun pitäväni teistä enemmän kuin kestään
muista, — vastasi vihdoin Magdalena vavisten; — mutta minä en teitä
lemmi enkä voi siis suostua avioliittoon välillämme... jo avioliiton
ajatuskin saattaa minut levottomaksi... sellaista en voi ajatella... en
kumminkaan vielä.
— Ja koskahan tahtoisitte sitä ajatella?
— Kolme vuotta tahdon vielä olla aivan vapaa.
— Niin hartaasti lemmin teitä, Magdalena, että mielelläni tahdon
odottaa tämän ajan... en tahdo olla teille kiusallinen kyllästyttävällä
kohteliaisuudella, jos vaan annatte minulle toivon, että silloin...
— En voi mitään luvata. Kolme vuotta on pitkä aika Kuka tietää, josko
minä silloin... josko te...
— Minun tunteeni pysyvät aina muuttumattomina!
— Älkää ajatelko minua, — pyysi hän kädet ristissä, — en voi
milloinkaan tulla omaksenne.
— Ette milloinkaan, Magdalena? — kertoi hän tuskallisesti. Magdalena
pudisti päätänsä katsoen tänään häneen ensi kerran; tytön silmät
kyyneltyivät ja tarttuen kosijansa käteen kuiskasi hän; — En voi tehdä
toisin! — Suokaatte minulle anteeksi!
— Minä lemmin teitä, Magdalena, kuiskasi hän. Ääneensä nyyhkien
heittäysi tyttö äitinsä syliin. — Älkäätte vihastuko, pyysi hän,
säälikäätte minua!