KUUDES LUKU.

Kansleri, kreivi Kaarlo Rudenschöld, joka ajoittain oleskeli Upsalassa,

oli juuri palannut kotia, oltuansa siellä parin viikon ajan, samana

päivänä, jona Stjerneld esiintyi kosijana, ja tänään söi hän taas

päivällistään monen viikon kuluttua omaisiensa seurassa.

Oli todellakin hauskaa nähdä tämän i'äkkään jalosukuisen istuvan ylinnä

päivällispöydässä. Hänen vakavissa kasvoissansa ilmestyi myöskin

niin paljon todellista ystävällisyyttä, että se vaan antoi hänen

kohteliaisuudellensa enemmän arvoa ikäänkuin mehu vanhassa, hyvässä

viinissä. Hän istui suorana ja uljaalla ryhdillä nojatuolissa, jota hän

aina käytti, ja hän loi mielihyvällä silmänsä tuohon pitkään pöytään,

jonka ääressä hänen vaimonsa, tyttärensä ja poikansa istuivat.

— Oltua poissa jonkun aikaa, tuntuu koti kahdenkertaisesti hauskalta...

— juokaamme kodin malja! — Kaarlo Rudenschöld kumarsi vaimollensa, joka

nyt lastensa kanssa kohotti lasiansa, ja joiden kasvoista näkyi, kuinka

paljon he häntä rakastivat ja kunnioittivat.

— Niin, lapseni, minä toivon lapsuutenne kodin pysyvän teille rakkaassa

muistossa, jatkoi i'äkäs kreivi palvelijain poistuttua ja ainoastaan

viinien sekä jälkiruoan ollessa enään nauttimatta — Sinä, Karolina,

tulet pian sen jättämään, ja kukin teistä tulee lentämään pois pesästä;

— Magdalenaankin loi hän pienen silmäyksen, jonka jälkeen hän jatkoi:

Me olemme nyt juoneet mieluisen maljan; juokaamme vielä yksi, nimittäin

nyt hallitsevalle kuningassuvullemme ja etenkin Lovisa Ulrikalle! —

Tuo i'äkäs vanhus kostutti lasissa huuliansa, ollen silminnähtävästi

hyvällä tuulella, ja hän alkoi puhua siitä ajasta, jolloin tämä

kuningatar oli nuori ja hän itse ministerinä Berlinissä. Ei sanallakaan

viitannut hän siihen keskusteluun, joka tänä aamuna oli ollut hänen

ja Magdalenan välillä, joka, ollen alakuloisella mielellä, ei voinut,

saada kiinni yhtäkään niistä leikillisistä komppasanoista, joita hän

tavallisesti aina tukaloissa kohtauksissa keksi. Hänen ympärillänsä

juteltiin hänen puuttumattansa pakinoimiseen, ja kun he nousivat

ruokapöydästä, näkyi synkkä alakuloisuus hänen kasvoillansa.

Karolina kietoi silloin käsivartensa Magdalenan vyötäisille ja vei

hänet pois, neuvoitellakseen hänen kanssansa, miten muutamat uudet

hameet olisivat reunustettavat, mutta tämän neuvottelun keskeytti

äkisti tuo hänen muutamaa vuotta vanhempi sisarensa, lausuen:

— Näen sinusta, ett'et ole iloinen, Maalin, enkä voi ymmärtää syytä

siihen. Minusta sellainen mies, kuin Stjerneld on...

— Älä kiusaa minua, keskeytti Magdalena kiivaasti, — sinulla, joka olet

niin miekkoinen, että saat mennä naimisiin sen kanssa, jota lemmit,

pitäisi olla kylläksi omasta onnestasi, tyrkyttämättä minua olemaan

ihastunut kosijaan...

— Malla-kultani, minä en todellakaan sinua käsitä!

— Käsitä sitte, ett'en laisinkaan ole iloissani tästä kosijasta!

—Sen kyllä huomaan — Karolina ei voinut pidättää hymyilyänsä —

suloinen, kaunis, kohtelias kun hän on, en voi käsittää, mitä sinulla

on häntä vastaan?

— Ei mitään, kultaseni, mutta tyhjästä tyhjää tulee! Minä en suinkaan

ole Isä Jumala, joka voisin luoda jotakin!

— Sitä en ole koskaan väittänytkään! — Karolina, joka yhä oli

hymyillyt, muuttui yht'äkkiä totiseksi.— Mutta isä- ja äitiparallemme

saatat sinä suurta murhetta, jos hylkäät Stjerneld'in. Minusta pitäisi

sinun sitäpaitsi ymmärtämän, ett'et voi koskaan saada sen parempaa

avioliiton tarjoomusta.

— Noh, siinä tapauksessa kärsin kyllä kohtaloni. — Magdalena kietoi

hyväillen käsivartensa sisarensa vyötäisille; — en olisi pahoillani,

jos asiat ainakin voisi olla niin, kuin nyt ovat; eihän tarvitse olla

naimisessa, onnellinen ollaksensa... älä kuitenkaan luule minun olevani

kokonaan välinpitämätön näistä huolista, joita minä perheesemme tuotan!

Mutta jo riittää tästä, puhukaamme jostakin muusta!

— Ei mistään muusta Magdalena! Haluaisin niin mielelläni nähdä sinut

onnellisena. Niin, luulenpa, että tulisit siksi, jos tekisit niin kuin

isä- äitikultamme sinua neuvovat.

Magdalena nojasi päänsä sisarensa olkapäähän. — Ei kukaan halua minua

hartaammin olla rikkomatta heidän tahtoansa vastaan.

Niin, Maalin, koeta ajatella suurimman onnesi olevan juuri sinun

lapsellisessa tottelevaisuudessasi ja nöyryydessäsi!

— Sen olen tehnyt, olen koettanut ajatella sen täyttämistä, mitä

minulta toivotaan vaaditaan.

— Ah, jatka siten!

— Hiljainen huokaus kuului Magdalenan puoliväliin avatuilta huulilta. —

Minä koetan, kuiskasi hän.

Kuinka ystävällisesti Karolina suuteli hänen poskeansa! Kuinka hellästi

hänen isänsä äitinsä hänelle puhuivat!

Hän istui nyt hetkikaudet yksinänsä, koettaen vakuuttaa itsellensä

parhaaksi, jos tuo kysymyksessä oleva avioliitto toteutuisi, mutta

hänen sydämensä epäröi ja parhaallansa, kun hän luuli sen voittaneensa,

synnytti se uusia ristiriitaisuuksia, ja kunkin sellaisen taistelun

jälkeen tunsi hän yhä selvemmin, että se tulisi nostamaan kapinan, jos

hän taipuisi täyttämään niitä toivomuksia, joita hänen läheisyydessänsä

ääneen ja peittelemättä lausuttiin.

Viikon päivät kuluivat tällä tavoin, kun Pentti eräänä Magdalenan

miettimisen ja yksinäisyyden hetkenä astui hänen luoksensa. Tämä veli,

joka oli häntä ainoastansa vuotta vanhempi oli ollut hänen rakkain

leikkitoverinsa ja oli nyt se ystävä, jolle hän mieluimmin uskoi

ajatuksensa.

— En voi käsittää, minkätähden tuosta Stjerneld'istä pidetään niin

suurta melua, lausui Pentti, jonka tavallisesti iloiset, avonaiset

kasvot nyt olivat vakavat ja miettiväisen näköiset.

— Kas sinä kerran et tahdo huolia hänestä, pitäisi mielestäni sinut

antaa olla rauhassa.

— Niin minäkin ajattelen! — Voi, kuinka tämä on tukalaa, Pentti!

Näetsen, jota enemmän ajattelen, että minun tulisi täyttää isäni ja

äitini tahto, sitä alakuloisemmaksi ja onnettomammaksi tunnen itseni...

— Ajattele vaan itseäsi äläkä keitään muita!

— Sepä oli kaunis oppi! Magdalena hymyili.

— Niin, Malla, naura sinä koko puuhille! Kun et tahdo, niin et tahdo,

sehän on mitä luonnollisinta!

— Pentti-kultani, onpa oikein hauskaa kuulla sinun puhuvan sillä tavoin!

— Hupaista että se sinusta tuntuu hauskalta! Jatkakaamme siis

neuvotteluamme. Sinä hylkäät paroni Stjerneld'in ja sitte tulee kaikki

taas entisellensä, saatpa nähdä. Onhan sinulla sitäpaitsi toimesi

hovissa ja siihen voit kyllä tyytyä siksi aikaa!

— Minä puolestani tyydynkin!

—Sen tulevat vanhempammekin tekemään, kun myrsky vaan ensiksi on

asettunut. Älä siis pidä suotta huolta äläkä mielipahaa.

— Ah, Pentti-kulta, minä toivon, ettemme koskaan olisi päässeet

lapsengengistä, kuten Reginalla on tapana sanoa.

— Oh, minä olen sen suhteen hyvin tyytyväinen! Niin, kunniani nimessä,

nythän voin luoda itselleni tulevaisuuden!

— Noh, kuulehan tuota poikaa! — Leikillinen hymy näyttäytyi Magdalenan

huulilla. — Sinä kumminkaan et te'e itsellesi turhia huolia!

— Sellaisena minä sinusta pidän, Malla! Niin, jos et ajan varrella

tyydykään hovineitinä olemiseesi, keksimme aina kuitenkin jonkun

neuvon... minä rupean nyt kaartilaiseksi...

— Ja ylenet yhä arvoasteissa sekä tulet piakkoin kenraaliksi!

— Niin, jokseenkin sinnepäin!

— Suuret rikkaudet keräät sinä itsellesi tietysti myöskin...

— Ja sitte, Malla, me ne ja'amme.

— Tyhmä poikani! Sanottakoon mitä tahansa, hyvä poikaa sinä sittekin

olet!

Veli ja sisar seisoivat puhuessansa akkunan ääressä, ja Pentti, joka

juuri kurkisti ulos, keskeytti äkisti Magdalenan: — Jos sinulla on

halu päästä erilleen kosijastasi, luulen soveliaan hetken nyt olevan

käsillä. Tässä silmänräpäyksessä nousee paroni Stjerneld vaunuistansa,

ja se pysähtyi juuri meidän etehisen ovelle.

Hymyily pakeni taaskin Magdalenan huulilta, ja hän laski kätensä

keveällä painolla Pentin olalle. — Jätä minut yksinäni, kuiskasi hän —

minä tarvitsen vielä hetkisen mietiskellä.

Joitakuita silmänräpäyksiä katseli hän oveen päin, jonka Pentti nyt

oli sulkenut jälestänsä; sitte peitti hän kasvonsa käsillään, ja

huokaus hiipi hänen paisuvilla huulillensa. Näin seisoi hän hiljaa ja

liikkumatta syviin ajatuksiin vaipuneena; kun hän jälleen nosti päänsä,

oli hieno kalpeus hänen kasvoillansa, joista kaikenlainen epäröiminen

oli kadonnut, ja koko kehkeytyneen naisen päättäväisyydellä odotti hän

sitä hetkeä, jolloin häntä tultaisiin viemään antamaan varma vastaus

Stjerneld'in kosimiseen.

Viesti, joka tuli häntä noutamaan, ei kau'an viipynytkään, ja muutama

silmänräpäys tämän jälkeen seisoi Magdalena isänsä pakeilla. Tuo i'äkäs

vapaasukuinen astui ystävällisellä vakavuudella tytärtänsä vastaan.

Kreivi Rudenschöldin olennossa oli tavallisesti ystävällistä kopeutta

ja varovaisuutta sekä säännöllistä kohteliaisuutta joka kuitenkin

tässä silmänräpäyksessä muuttui haikeaksi, milt'ei helläksi tunteeksi,

kun hän tarttui Magdalenan käteen ja viehkeällä eljeellä vei tämän

äidin luokse, joka tuon nuoren tytön tullessa huoneesen puoliääneen

jutteli paroni Stjerneld'in kanssa, ja, vastaten hänen kohteliaaseen

tervehdykseensä, valloitti Magdalenan äkisti sellainen ujous ja

hämmästys, että hän loi silmäyksensä laattiaan.

— Sinä tiedät, Magdalena, mikä nyt on asiana, lausui kreivi

Rudenschöld, joka yhä piti Magdalenan kättä omassansa; — ja sallikaa

herra paroni, minun ilmoittaa teille, kuinka mielissään minun

puolisoni ja minä olemme tarjouksesta, jonka olette suvainneet tehdä

tyttärellemme! Te tiedätte myöskin, herra paroni, meidän täydellisesti

hyväksyvän tämän liiton.

Siinä silmänräpäyksessä sulki kreivitär Rudenschöld Magdalenan

sylihinsä. Jumala siunatkoon sinua, lapseni! kuiskasi hän kyyneltäen ja

suuteli Magdalenan otsaa.

Ei sanaakaan kuulunut Magdalenan huulilta, samalla kun hänen

hämmästyksensä yhä eneni sekä vihdoin muuttui kuolon ahdistukseksi,

kun paroni Stjerneld kohteliailla sanoilla lausui hänelle, kuinka

onnelliseksi hän itsensä tuntisi, jos Magdalena suostuisi rupeamaan

hänen aviopuolisoksensa.

— Te tiedätte, herra paroni, minun pitäväni teistä enemmän kuin kestään

muista, — vastasi vihdoin Magdalena vavisten; — mutta minä en teitä

lemmi enkä voi siis suostua avioliittoon välillämme... jo avioliiton

ajatuskin saattaa minut levottomaksi... sellaista en voi ajatella... en

kumminkaan vielä.

— Ja koskahan tahtoisitte sitä ajatella?

— Kolme vuotta tahdon vielä olla aivan vapaa.

— Niin hartaasti lemmin teitä, Magdalena, että mielelläni tahdon

odottaa tämän ajan... en tahdo olla teille kiusallinen kyllästyttävällä

kohteliaisuudella, jos vaan annatte minulle toivon, että silloin...

— En voi mitään luvata. Kolme vuotta on pitkä aika Kuka tietää, josko

minä silloin... josko te...

— Minun tunteeni pysyvät aina muuttumattomina!

— Älkää ajatelko minua, — pyysi hän kädet ristissä, — en voi

milloinkaan tulla omaksenne.

— Ette milloinkaan, Magdalena? — kertoi hän tuskallisesti. Magdalena

pudisti päätänsä katsoen tänään häneen ensi kerran; tytön silmät

kyyneltyivät ja tarttuen kosijansa käteen kuiskasi hän; — En voi tehdä

toisin! — Suokaatte minulle anteeksi!

— Minä lemmin teitä, Magdalena, kuiskasi hän. Ääneensä nyyhkien

heittäysi tyttö äitinsä syliin. — Älkäätte vihastuko, pyysi hän,

säälikäätte minua!

Magdalena Rudenschöld: Historiallinen kertomus Kustaa III:n ja herttua-hallitsijan ajoilta · 第 10 / 80 题