Korkeassa nojatuolissa istui entinen valtioneuvos ja silloinen Upsalan
yliopiston kansleri, kreivi Kaarlo Rudenschöld. Murheellisilla
silmäyksillä katseli hän Magdalenaa, joka, ollen polvillansa hänen
edessänsä, piti hänen kättään omissansa ja silmäili häntä, hiljaa
itkien.
— Jumala on todistajani, ett'en tahtoisi närkästyttää teitä rakastettu
isäni, lausui hän — mutta en voi ajatellakaan naimiseen menemistä
paroni Stjern'eldin kanssa.
— Tätä nykyä pitävät lapset itseään vanhempiansa viisaampina, vastasi
kansleri, joka hiljaa ja ikäänkuin rauhottaen silitteli Magdalenan
kiharia. — Luuletko, että minä vä'ittäisinkään sinua tähän naimiseen,
jos pitäisin sen sinulle arvottomana?
— Mutta minä tulisin i'äti onnettomaksi!
— Onnettomaksi, — sano ennemmin päinvastoin? Älähän toki
oikullisuudesta työnnä onnea luotasi!
— Minun tuskani ei olekaan oikku.
— Pelkäänpä, lapseni, pitäneemme sinua liian höllissä ohjissa; sinä
olet liian paljo saanut leikitellen viettää aikaasi.
— Olisikohan minun jo sitte pitänyt vieraantua leikeistä? Kyynelien
vuotaessa poskipäillensä silmäili hän, puolittain hymyillen, isäänsä.
— Leikittele, kuinka paljon tahdot, mutta älä karkoita itsestäsi
kaikkia vakavia ajatuksia. Tosin en tahdo pakoittaa tunteitasi, mutta
isänä neuvon sinua, tarkoin asiaa miettimään. Aatto Ludvig Stjerneld ei
olekaan hyljittävä mies: ollen rikas ja Kustaa I:n vanhimman pojanpojan
jälkeläinen, on hän jalompaa verta kuin nykyinen hallitsijasukumme.
— Tahdon miettiä, vastasi Magdalena — ei hänen rikkauksiensa eikä hänen
ylhäisen sukunsa vuoksi, vaan sen tähden, ett'en tahdo antaa teille,
rakas isäni, närkästymisen syytä...
— Ei närkästymisen, Magdalena, mutta minä olen kovin mielipahoillani.
Ennenkuin täältä erkanen, haluaisin jättää sinut suojelevan puolison
huostaan.
— Olkoon se hetki kaukana, jolloin tulen isättömäksi!
— Ajatelkaamme kuitenkin sellaista hetkeä, Magdalena!
— Niin, jos Jumala on päättänyt, että minun tulee kestää sellainen
surupäivä, enhän, isä-kultani, silloinkaan ole turvattomana, sillä se
asema, johon piakkoin Sofia Albertinan hovissa joudun, on kylläksi
riittävä siinä suhteessa. Ah, älkäätte huolehtiko tulevaisuudestani.
Minä olen niin onnellinen, niin tyytyväinen nykyiseen tilaani! Jos en
tuutisi sellaista kauhua tämän avioliiton suhteen, niin...
— Saat noudattaa vapaata tahtoasi, senhän tiedät, ja miten tehnetkin,
saat siunaukseni; kansleri laski vapisevan kätensä tyttärensä
päälaelle. — Siinä nimessä, joka sinulla on, ei ole koskaan ollut
tahrapilkkua, jos josko omaat sen tahi jonkun muun, voi aina katsella
pää pystyssä ympärillesi.
Magdalenan huulet avautui myöntymykseen, mutta sulkeutuivat samassa.
Ei, hän ei voinut voittaa hirmuansa tähän, avioliittoon! Äkisti nousi
hän pois polviltansa ja kietoi käsivartensa isänsä kaulalle — hänkö
tuottaisi murhetta ja levottomuutta tämän harmajan pään, näiden
lumivalkoisten kähäräin yli! Näin seisoi hän liikkumatoinna muutaman
silmänräpäyksen, jonka jälkeen hän riensi pois saadakseen henkiä omassa
hiljaisessa huoneessansa ilmaa siinä tuskassa, joka täytti hänen
sielunsa.
Nopein askelin ja väännellen käsiänsä astui hän edestakaisin.
— Noudattaa omaa, vapaata tahtoani, lausui hän, niin, minä tiedän sen!
Ah, hänen hyvyytensä masentaa minut! Jos minua oltaisi väkivallalla
pahoitettu ottamaan tuo raskas askel, en olisi tuntenut itseäni
onnettomammaksi kuin nytkään... Äitini, itkee ja isäni rukoilee!
Magdalena seisoi liikkumattomana; hänen hehkuville poskipäillensä valui
kuumia kyyneleitä.
Niin hän tahtoi, kuten hänen vanhempainsa toivomus oli, ajatella tätä
avioliittoa!
Hiljaa laskeutui hän pitkälle sohvalle, joka oli huoneen yhdellä
seinällä. Hän muisteli tuon nuoren miehen hienoa käytöstä ja kauniita
kasvoja sekä sitä sydämen jaloutta, jota hän tässä miehessä aina oli
huomannut. Todellakin piti hän tätä kaikkia muita parempana ja tämän
tunteen hän ansaitsikin, mutta omantaa hänelle koko elämänsä, kaikki
ajatuksensa — sellaista lupausta hän ei voinut täyttää!
Kuinka tuo nuori mies olikin vakava, ja kuinka hän itse oli leikkisä;
Tuo oli mies, ja hän lapsi; edellinen ei tulisi koskaan voimaan
laskeutua hänen kannallensa, eikä hän koskaan kohottaida tuon edellisen
kannalle. Heidän yhdessä elonsa ei tulisi koskaan olemaan onnellinen,
sen hän tiesi, sen hän aavisti; rakkaus aviopuolisojen välillä oli
jotakin, eikä vavistus ollut yksinomaisesti tuskaa; se oli iloakin, ja
jos joskus vapisikin, tapahtui se autuudesta.
Pää kätensä nojassa, puoleksi avatuilla huulilla ja loistavin silmin
istui hän hiljaa sekä liikkumatta ja hänen ajatuksensa viipyivät tässä
ihmeellisessä tunteessa, josta hän ei tietänyt, mutta josta hän ei
tahtonut luopua. Ei, hän ei tahtonut, hänellä ei ollut rohkeutta! Hän
oli onnellinen sekä tahtoi tulla siksi ja lemmen autuutta halusi hän
kerran tuntea — Kuinka kadehdittava hänen Karolina-sisarensa oli! Hän
tuli saamaan sen, josta hän piti; lempi oli muuttanut hänen vaalean
hipiänsä ruusunpunaiseksi, ja hän oli ikäänkuin auringon elähyttämä
kukkanen.
Niin, Magdalenakin halusi lempiä? Mutta ketä?
Kovin punastuen istui hän puoleksi ummistetuin silmin, samalla kun ujo
kainous pani hänen sydämensä sykkimään.
Kuinka kaunis, urhollinen, uljas viehättävä tämä tulisi olemaan —
täydellinen ihminen, jonka keralla hän leikiten ja riemuiten elelisi
päivänsä. Kuinka hän tätä lempisi, jumaloisi ja kuinka hän tätä ikävöi!
Hymyily ilmestyi hänen huulillensa. Levottomuus, joka äsken oli häntä
ahdistanut, poistui hauen mielestänsä. Ah, jospa tuo tulisi, jospa
tuo ei kauan varrottaisi itseänsä! Ei, hän ei voinut olla paitsi tätä
varrottua tuntematointa Hän ei voinut myöntyä siihen, mitä vanhempansa
häneltä vaativat, hän ei voinut koskaan ruveta Aatto Stjerneld'in
aviopuolisoasi.