Kuukausia kului tästä päivästä, karttuivat vuosiksi, ja Magdalena
heittäytyi ilon hurmeella siihen loistavaan elämään, jonka pyörteisin
hän oli joutunut. Hänen kauneutensa oli tullut huomatuksi hovissa ja
tuo ylhäinen piiri, jossa hänen vanhempansa seurustelivat, käänsi
kohteliaalla imartelemisella huomionsa häneenkin. Hänen hieno
käytöksensä ja avonainen, teeskentelemätöin luonteensa viehätti
kaikkia. Vaikka vielä i'ältänsä lapsi, kohdeltiin häntä täysikasvuisena
neitona, jota useampi kuin yksi nuori hovin herra huokaellen silmäili,
hänen näkymättä vähääkään pitävän siitä lukua. Sitä enemmän huoli hän
sisarensa lemmensuhteista, sillä paroni Ehrenkrona oli nyt esiytynyt
tämän suosittuna kosiana, ja siis puuhaeltiin kaikella innolla
Karolinan kapioiden ja myötäjäisten valmistamista. Tähän aikaan
työskenteli Magdalena innokkaasti neulomisella, ompelemisella sekä
solmeilemisella, ja kotielämä veti taas jokseenkin hänen huomionsa
puoleensa.
Eräänä sellaisena päivänä istui hän äitinsä ja sisarensa seurassa,
nypläyspatja edessänsä ja hänen hienot sormensa liikkuivat vilkkaasti
edestakasin, samalla kun kukkasia ja lehtiä syntyi pitsikankaan
läpikuultavalle, lukinverkon näköiselle pohjalle.
— Se oli hyvä, lausui hän, tervehdittyänsä paroni Stjreneld'iä, joka
silloin oli usein nähty vieras tässä talossa ja oli nyt tavallisella
tervehtimiskäynnillänsä, — se oli hyvä, minä tarvitsen juuri palvelusta
tekevää kavaljeeria. Tehkää hyvin, että annatte minulle tuon
neulalautasen tuolta!
Anokaatte minulta kaikkea muuta, vaan ei neuloja, lausui hän hymyillen:
ne ovat huonoja enteitä ja...
— Minä en usko enteitä, enkä huonoja enteitä laisinkaan:
— Mutta entä jos minä pistän niillä puhki välillämme olevan ystävyyden?
Tuon nuoren miehen tummat silmät kiintyivät häneen tähystelevinä.
— Noh, niin, lausui hän iloisesti, jos ystävyys ei ole sen lujempi,
kuin että se menehtyy, niin menehtyköön.
— Todellakin, lausui hän, — mitä minun ystävyyteeni tulee, en luule
sen huolivan neuloista... kas tässä ne ovat! Jumalani, minkä joukon
te tarvitsettekin! Magdalena-neiti, ystävyyteni teitä kohtaan luulen
tulevan kestämään kaikissa elämän vaiheissa!
— Se oli kauniisti lausuttu, herra paroni, eikä enempää sovi pyytääkään
inhimilliseltä olennolta.
Sangen mielissänsä siitä ystävyydestä, jota paroni Stjerneld aina
osoitti Magdalenalle, ryhtyi nyt kreivitär Rudenschöld'ikin
pakinoimiseen ja antaessaan tuolle nuorelle tytölle muutamia neuvoja
tuon käsillä olevan työn suhteen, johti hän täten äidillisellä
viisaudella tyttärensä ajatukset pois tunteiden alalta, ala, joka yhä
vielä oli Magdalenalle tuntematoin, samoinkuin hänen mielensä vielä oli
liian lapsellinen huomaamaan niiden tunteiden oikeaa luonnetta, jotka
alati johtivat paroni Stjerneld'iä hänen läheisyyteensä.
Muutama päivä paronin siellä käymisestä, kun Regina-rouva aamulla
auttoi nuorta neitiänsä pukeumaan, lausui hän, puheen sattuessa
Karolinan pian vietettäviin häihin:
— Niin, ensikerran kun tässä talossa näin puuhaillaan, tulee se
tapahtumaan Malla-neidin häiden viettämiseksi, eikä siihen kait pitkää
aikaa olekaan.
— Regina on niin iloisen näköinen, ikäänkuin olisi minun kotoani pois
joutuminen suuri riemu!
— Onhan se aina riemu, kun neiti tulette onnelliseksi!... Olenpa
kyllä huomannut erään, joka useammin kuin muut, käy tässä talossa.
Niin, niin, hänen kypärissänsä ei kait suotta ollut neidin väriä
kilpataistelussa.
— Älkää puhuko siitä, pyysi Magdalena hehkuvin poskin.
— Niin, jos se ei tule olemaan hän, niin...
— Ei se tule olemaan hän!
— Noh, sitte ei neiti saa ketään!
Nämät sanat lausuttiin Magdalenan istuessa peilin edessä. Nyt
kääntyi hän äkkiä takaperin. Tuon valkoisen kaapun yli valui hänen
kullanhohtavat hiuksensa ikäänkuin auringonpaisteessa kimaltelevat
laineet, ja hän käänsi veitikkamaisesti silmänsä Reginaan. — Näytänkö
minä sitte siltä, että jäisin naimattomaksi? lausui hän.
— Ei sen vuoksi, että juuri olisitte sen näköinen, neiti, mutta...
Mutta Regina-hyvä, onhan minulla vielä kyllin aikaa sen ajattelemiseen!
— Voi kyllä siltä näyttää, mutta ken varhain tulee myllyyn; saa myöskin
varhain jauhaa — niin se, joka niin nuorella i'ällä kuin neiti on
päässyt ulos maailmaan, saa myöskin...
— Mitä arvelette, Regina, kiinnitänkö nämät siniset nauharuusut
hameeseni?
— Niin, Maalin-neiti, te ette koskaan salli minun puhua järjellistä
sanaakaan!
— Vaikka kaksikymmentä, jos, Regina, tahdotte, kunhan vaan pääsen
kuulemasta ikäviä asioita!
Täten vältti Magdalena niin kau'an kuin oli mahdollista ja kenen kanssa
tahansa kaiken keskustelun tässä hänelle niin tärkeässä asiassa, jota
kuitenkin erään iltana paroni Stjerneld kovinkin pian kosketteli, joka
erään pienen, valitun seuran ollessa koolla kreivitär Vreden asunnossa,
sattui yht'äkkiä jäämään kahdenkesken Magdalenan kanssa. Raukeudella,
joka oli hänessä tavatoin, silmäili hän uneksien milloin kirjavaa
laattiamattoa, milloin noita kullattuja akkunoissa olevia telineitä,
jotka olivat täynänsä kaikenlaisia kummallisia kiinalaisia, teoksia,
ja kalliista, intialaisesta puulajista tehtyjä koristuksia. Vihdoin
kumartui Magdalena henkimään muutamien kukkain tuoksua, jotka olivat
asetetut hänen vieressänsä olevalle marmoripöydälle.
Hänen huomaamattansa silmäili häntä paroni Stjerneld muutaman sekunnin,
ja kun Magdalena kumartui kukkasiin, astui hän esiin ja taittaen erään
ruusunnupun tarjosi sen hänelle.
— Vahinko turmeltuneesta kukkakimpusta, lausui Magdalena, ollen
olevinaan huomaamatta hänen eljettänsä ja nousten sohvalta mennäkseen
pois.
— Ettekö tahdo ottaa minulta pientä kukkaistakaan, Magdalena? kysyi hän.
— Tahdon kylläkin, vastasi hän, ja hänen valkoiset, sormuksilla
koristetut sormensa tarttuivat oksaseen, — kuinka epäkohteliaasti, että
ette karsineet ruususta pois okia! Katsokaa, kuinka minä revin sormeni!
Paroni tarttui Magdalenan käteen, jota hän kunnioituksella suuteli. —
Voitteko antaa minulle anteeksi, lausui hän. — Niin, Magdalena teidän
polultanne tahtoisin raivata pois kaikki pistävät o'at!
— Paljon kiitoksia! lausui Magdalena iloisesti, vetäen pois kätensä ja
rientäen ovea kohti.
— Magdalena, pyydän teitä pysähtymään! Hänen äänensä oli niin
kiihkoinen ja hänen silmänsä niin rukoilevat, että Magdalena
vastoin tahtoansakin pysähtyi, hyvin huomaten, ett'ei hän enää
leikkipuheillansa voinut poistaa tuota pelkäämäänsä hetkeä. Vaalein
poskin ja milt'ei henkimättä seisoi Magdalena hänen edessänsä. Taaskin
tarttui paroni hänen käteensä ja veti hänet luoksensa.
— Magdalena, oi, kuinka teitä lemmin! kuiskasi hän.
Magdalena teki torjuvan eljeen. — Jumalani, oi, Jumalani! Nämät sanat
tulivat ahdistetusta sydämestänsä hänen huulilleen.
— Niin, Jumala, lausui paroni. — Jumala on todistajani, kuinka
sydämellisesti minä teitä lemmin! Sano, Magdalena, tahdotko olla omani
tästä päivästä alkaen? Olen niin paljon ajatellut tätä autuutta... ja
eihän se vaan lienekään pelkkä uni? Vastaa, Magdalena, minä rukoilen
sitä!
— Antakaa minun olla, pyysi tämä, — en ole koskaan ajatellut, en ole...
— Ette te, Magdalena, mutta minä olen ajatellut meidän kumpaisenkin
edestä! Mitä onkaan tämä loistava elämä ja nämät juhlat? Kiiltoa ja
turhuutta, joka jättää ainoastansa tyhjyyttä jälkeensä! Ah, me emme
eläisi yhdessä perhoisten tavoin, jotka ovat silmänräpäyksen lapsia,
vaan kuten ijäisyyden kuolemattomat olennot. — Väistykäämme maailman
turhuuksista ja eläkäämme ainoastansa toisillemme!
— Ei, ei, niin ei voi käydä, kuin sanotte!
— Enkö siis ole mitään teidän mielestänne, Magdalena?
— En tiedä... sallikaa minun mennä... oi, sallikaa minun mennä, pyysi
hän. Kyyneleet kimaltelivat hänen tummissa silmäripsissänsä, ja hänen
poskillansa loisti punaisia purppuraleimuja.
— Sananen vielä, Magdalena, yksi ainoa sananen! Lemmittekö ketään
toista?
Silmänräpäyksen seisoi hän liikkumatta alallansa. Sitten aukeni hänen
huulensa hymyilyyn.
— En, lausui hän.
Tuo vapiseva neitonen oli äkkiä muuttunut veitikkamaiseksi lapseksi,
joka avosydämisesti ilmaisee tunteensa, ja hän lisäsi:
— En tiedä ketään, jota pitäisin teitä parempana!
Kiiruusti riensi hän nyt pois, mutta hänen äänensä suloinen sointu
kaikui tuon nuoren miehen korvissa sittekin, kun hän oli yhtynyt
toisten seuraan, kaikui vielä yön hiljaisuudessakin ja tuotti hänelle
suloisia, viehättäviä unia.