Muutamia viikkoja tämän Magdalena Rudenschöldin elämässä niin
muistorikkaan päivän jälkeen tapaamme hänet ahkerasti neulomassa somaa
koru-ompelusta.
— Ettekä te, neiti, päässyt hovineitien penkkiin ja saitte odottaa
pääsöä kuningattaren huoneesen, lausui muuan keski-ikäinen vaimo, joka
oli puettu isokukilliseen hameesen ja viittaan ja joka työskennellen
hämäisen silkkivyyhden selvittämisellä, nyt loi huolellisen silmäyksen
tuohon nuoreen tyttöön.
— Tiedättehän, Regina, miten sen laita oli, vastasi tämä hieman
maltittomuudella.
— Niin, minä tiedän sen enkä voi olla sitä ajattelematta. Jos
Malla-neiti, olisitte minun lapseni, niin totta kuin olen imettänyt
teidät, ette olisi koskaan enään päässeet hoviin.
— Enkö olisi päässyt? Magdalena hymyili. Miksikä en? — Siinä
tapauksessa saisi kaikki kärsiä minun kohtaloni, vastasi Magdalena, yhä
hymyillen.
Vaimo ei vastannut, vaan pudisti huolestuneen näköisenä päätänsä.
— Minä sanon teille Regina, minkaltainen hovi minun mielestäni on.
Aivan kanakopin kaltainen, jossa kukot ja kanat tahtovat lentää
toistansa ylemmäksi päästäkseen ylimmäiselle istuinpuulle, ja siipiänsä
räpytellessä eivät he laisinkaan pidä lukua, jos lyövätkin toisiaan
siivillensä!
— Jumala paratkoon niin epäkristillistä puhetta!
— Se on teidän oma syynne, Regina, lausui Magdalena veitikkamaisesti;
minun tarkoitukseni oli vaan antaa selvän kuvan hovioloista, ett'ette
luulisi minua ainoaksi, joka on saanut muutamia pieniä läimäyksiä.
— Kaikissa tapauksissa on toivoni ett'ette olisi niitä saaneet, neiti
Maalin, lausui Regina, pudistaen päätänsä. — Minä ajattelin... mutta
samantekevä! Niin paljo voin kuitenkin sanoa, että kun ensi kerran
nä'in Lundegvist-vainajan, tarttui hameeni kiinni ovenpielessä olevaan
naulaan, juuri kuin olin häntä tervehtimäisilläni, ja kun hän sitte
kosi minua, ja me menimme naimisiin, tiesin täsmällensä, miten minulle
tulisi käymään... oh, hoh, niin, niin: merkkejähän tapahtuu aina, jos
ne vaan otetaan huomioon, ja se on viisas, joka niin tekee!
— Regina, te olette tänään oikein päättäneet suututtaa minua!
— Lapsikultani, se ei ollut tarkoitukseni!
— Niin se ei tule onnistumaankaan, lausui tyttö iloisesti. Illallinen
syötiin pienimmittäkään tukaluuksitta, kuningatar hymyili minulle, ja
minä kuulin hänen armollisesti lausuvan äiti-hyvälleni, ilman tänä
suvena olleen erinomaisen ihanan.
— Magdalena loi veitikkamaisesti silmäyksensä ompeluksestaan ja lisäsi:
— Noh, Regina, mitä tästä sanotte? Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin!
— Sitä vastaan ei voi kukaan väittää, vastasi Regina, joka oli
tämän kreivillisen perheen hovimestarin leski ja jolla Magdalenan
imettäjänä oli jonkinlainen vapaampi puheenvalta, etenkin niissä
asioissa, jotka koskivat hänen nuorta neitiänsä. Mutta vaikka
Magdalenan ensimmäinen ilmestyminen tuottikin Reginalle surullisia
aavistuksia, ei ne kuitenkaan millään tavalla häirinneet tuon tytön
iloista mieltä, joka kiihkeni milt'ei vallattomaksi, sittekun hän
äitineen ja sisarineen oli saanut sijan yhdessä niistä parvista, jotka
oli rakennettu katselijoita varten siihen suureen kilpataisteluun, joka
elokuun 30 päivänä tulisi tapahtumaan Drottningholm'issa.
Ylhäisimmissä piireissä ei nyt puhuttu muusta kuin varustuksista,
hunnuista, kypärintöyhtöistä ja vyöhyistä. Hienojen naisten
ompelupuitteet välkkyivät helmistä, säkenöivät hohtokivistä ja kullalla
ommellusta sametista ja loistavat silkkikankaat peittivät sohvat ja
tuolit.
Rudenschöldinkin perhe teki suurenmoisia valmistuksia, ja jopa tarttui
tämä into vakavaan Karolina-neitiinkin.
Tuo tärkeä päivä tuli. Hopeakankaisessa hameessa ja hunnussa sekä
helmiä kiedottu otsallensa esiintyivät Magdalena ja hänen sisarensa
arvokkaina hovineitinä, jotka kyllä ansaitsivat että joku ritari
asussaan kantaisi valkoista väriä, jonka he yksimielisesti olivat
itsellensä valinneet. Magdalenan siniset, vilkkaat silmät tähystelivät
parvea ja taisteluaituuta. Mikä ihmeellinen loistava näky!
Ritareja, välkkyvät aseet kädessänsä ja liehuvat töyhtöt kypärissänsä,
hovi-rouvia, joiden päähineet olivat koristetut helminauhoilla ja
vitjoilla, kiiltävillä paratiisilinnuilla, loistavilla kukilla sekä
heiluvilla sulilla ja joilla oli valkoiset jalokivistä hohtavat sormet,
pidellen voittajien palkintoja.
Uneksien ajassa vuosisatoja takaperin, kuulteli Magdalena julistajien
huutoja, hevoisten hirnuntaa, kilpien helinää sekä torvien toitotusta.
Eräs kypärillä varustettu ritari kumartui tervehtien. Magdalena
säpsähti. Ketä tarkoitti tämä tervehdys? Punastuen liikutti hän
päätänsä; olipa jotakin uutta, vaikk'ei aivan odottamatointa, että joku
ihmettelevä silmäpari kiinnittyi häneen, ja hymyillen katseli hän nyt
ritarin solakkaa vartaloa, tämän kannustaessaan hevoistansa ja heti sen
jälkeen rientäessään kilpailuradalle.
Voittajana laskeusi hän pian toiselle polvellensa Magdalenan eteen ja
osoittaen kypärintöyhtöänsä, jota ko'ossa pitävä oli tehty valkoisesta
hopeanauhasta lausui hän:
— Minä suosin teidän väriänne neiti.
Ujosti punastuen vastasi Magdalena: Tänne tullessani en ajatellutkaan
ketään ritaria.
Paroni Stjerneld'in varalta on sinulla aina palkinto, lausui kreivitär
Rudenschöld, irroittaen itse helminauhan, joka oli kiedottu Magdalenan
käsiranteeseen, ja jonka tämä aivan hämillänsä hänelle tarjosi.
Hiukan myöhemmin tuli Stjerneld tervehtimään "lemmityistänsä"
jolla hän asianosaisesti esiteltiin, ja osoitti nyt Rudenschöld'in
perheen naisille mitä hienointa hovimiehen lepertelemistä
ritarillisen ihantelemisen ja kunnioituksen ohessa. Lapsellisella
avosydämellisyydellä vastasi Magdalena hänelle, teki leikillisiä
muistutuksia ja tunnusti koko tämän päivän tuntuneen hänestä mitä
ihanimmalta tarinalta.
Heti kilpataistelun loputtua tarjosi paroni Stjerneld käsivartensa
kreivittärelle, sill'aikaa kun Ehrenkrona johteli noita nuoria
neitosia, ja nyt retkeili tuo pieni seurue, milloin kohdaten joitakuita
hovipiiriin kuuluvia kihermiä, milloin sekaantuen noihin iloisiin,
vallattomiin väkijoukkoihin, jotka Tukholmasta olivat tulleet tätä
komeutta ihmettelemään.
— Eipä saa nähdä mitään kauniimpaa, lausui Magdalena, silmäillen noita
takanansa olevia "torninkorkuisia" puukäytäviä ja pysähtyen noiden
linnan lähellä ruiskuavien suihkokaivojen luona, jotka ikäänkuin
säkenöivät kristallit valuivat vaskesta tehtyjen kuvapatsaiden yli ja
murtuivat kimaltellen vesikaaren väreillä tuossa paljossa valossa, joka
ikäänkuin taikakeinon avulla leimusi linnan ympärillä ja lavealta sen
ympäristössä.
— Kuulkaa, kuinka siellä riemuitaan ja hurrataan, lausui taaskin
Magdalena, vetäen seurakumppaninsa muassaan tuonne pitkään
markkinakoju-riviin päin, jonka ympärillä kansa vilkkaimmin tungeskeli.
— Kas, kas, tuossa! Ja hän osoitti erästä kultakoristeiseen vaippaan
puettua ritaria, joka pää pystyssä ja loistavin silmin katseli tuota
öistä, kansasta vilisevää, taikavalossa olevaa väen liikettä. Hänen
ympärillänsä paljastettiin nyt ikäänkuin merkin saatua kaikki päät, ja
laajalta kaikui huuto: "Eläköön Kustaa-kuningas!"