KOLMAS LUKU.

Muutamia viikkoja tämän Magdalena Rudenschöldin elämässä niin

muistorikkaan päivän jälkeen tapaamme hänet ahkerasti neulomassa somaa

koru-ompelusta.

— Ettekä te, neiti, päässyt hovineitien penkkiin ja saitte odottaa

pääsöä kuningattaren huoneesen, lausui muuan keski-ikäinen vaimo, joka

oli puettu isokukilliseen hameesen ja viittaan ja joka työskennellen

hämäisen silkkivyyhden selvittämisellä, nyt loi huolellisen silmäyksen

tuohon nuoreen tyttöön.

— Tiedättehän, Regina, miten sen laita oli, vastasi tämä hieman

maltittomuudella.

— Niin, minä tiedän sen enkä voi olla sitä ajattelematta. Jos

Malla-neiti, olisitte minun lapseni, niin totta kuin olen imettänyt

teidät, ette olisi koskaan enään päässeet hoviin.

— Enkö olisi päässyt? Magdalena hymyili. Miksikä en? — Siinä

tapauksessa saisi kaikki kärsiä minun kohtaloni, vastasi Magdalena, yhä

hymyillen.

Vaimo ei vastannut, vaan pudisti huolestuneen näköisenä päätänsä.

— Minä sanon teille Regina, minkaltainen hovi minun mielestäni on.

Aivan kanakopin kaltainen, jossa kukot ja kanat tahtovat lentää

toistansa ylemmäksi päästäkseen ylimmäiselle istuinpuulle, ja siipiänsä

räpytellessä eivät he laisinkaan pidä lukua, jos lyövätkin toisiaan

siivillensä!

— Jumala paratkoon niin epäkristillistä puhetta!

— Se on teidän oma syynne, Regina, lausui Magdalena veitikkamaisesti;

minun tarkoitukseni oli vaan antaa selvän kuvan hovioloista, ett'ette

luulisi minua ainoaksi, joka on saanut muutamia pieniä läimäyksiä.

— Kaikissa tapauksissa on toivoni ett'ette olisi niitä saaneet, neiti

Maalin, lausui Regina, pudistaen päätänsä. — Minä ajattelin... mutta

samantekevä! Niin paljo voin kuitenkin sanoa, että kun ensi kerran

nä'in Lundegvist-vainajan, tarttui hameeni kiinni ovenpielessä olevaan

naulaan, juuri kuin olin häntä tervehtimäisilläni, ja kun hän sitte

kosi minua, ja me menimme naimisiin, tiesin täsmällensä, miten minulle

tulisi käymään... oh, hoh, niin, niin: merkkejähän tapahtuu aina, jos

ne vaan otetaan huomioon, ja se on viisas, joka niin tekee!

— Regina, te olette tänään oikein päättäneet suututtaa minua!

— Lapsikultani, se ei ollut tarkoitukseni!

— Niin se ei tule onnistumaankaan, lausui tyttö iloisesti. Illallinen

syötiin pienimmittäkään tukaluuksitta, kuningatar hymyili minulle, ja

minä kuulin hänen armollisesti lausuvan äiti-hyvälleni, ilman tänä

suvena olleen erinomaisen ihanan.

— Magdalena loi veitikkamaisesti silmäyksensä ompeluksestaan ja lisäsi:

— Noh, Regina, mitä tästä sanotte? Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin!

— Sitä vastaan ei voi kukaan väittää, vastasi Regina, joka oli

tämän kreivillisen perheen hovimestarin leski ja jolla Magdalenan

imettäjänä oli jonkinlainen vapaampi puheenvalta, etenkin niissä

asioissa, jotka koskivat hänen nuorta neitiänsä. Mutta vaikka

Magdalenan ensimmäinen ilmestyminen tuottikin Reginalle surullisia

aavistuksia, ei ne kuitenkaan millään tavalla häirinneet tuon tytön

iloista mieltä, joka kiihkeni milt'ei vallattomaksi, sittekun hän

äitineen ja sisarineen oli saanut sijan yhdessä niistä parvista, jotka

oli rakennettu katselijoita varten siihen suureen kilpataisteluun, joka

elokuun 30 päivänä tulisi tapahtumaan Drottningholm'issa.

Ylhäisimmissä piireissä ei nyt puhuttu muusta kuin varustuksista,

hunnuista, kypärintöyhtöistä ja vyöhyistä. Hienojen naisten

ompelupuitteet välkkyivät helmistä, säkenöivät hohtokivistä ja kullalla

ommellusta sametista ja loistavat silkkikankaat peittivät sohvat ja

tuolit.

Rudenschöldinkin perhe teki suurenmoisia valmistuksia, ja jopa tarttui

tämä into vakavaan Karolina-neitiinkin.

Tuo tärkeä päivä tuli. Hopeakankaisessa hameessa ja hunnussa sekä

helmiä kiedottu otsallensa esiintyivät Magdalena ja hänen sisarensa

arvokkaina hovineitinä, jotka kyllä ansaitsivat että joku ritari

asussaan kantaisi valkoista väriä, jonka he yksimielisesti olivat

itsellensä valinneet. Magdalenan siniset, vilkkaat silmät tähystelivät

parvea ja taisteluaituuta. Mikä ihmeellinen loistava näky!

Ritareja, välkkyvät aseet kädessänsä ja liehuvat töyhtöt kypärissänsä,

hovi-rouvia, joiden päähineet olivat koristetut helminauhoilla ja

vitjoilla, kiiltävillä paratiisilinnuilla, loistavilla kukilla sekä

heiluvilla sulilla ja joilla oli valkoiset jalokivistä hohtavat sormet,

pidellen voittajien palkintoja.

Uneksien ajassa vuosisatoja takaperin, kuulteli Magdalena julistajien

huutoja, hevoisten hirnuntaa, kilpien helinää sekä torvien toitotusta.

Eräs kypärillä varustettu ritari kumartui tervehtien. Magdalena

säpsähti. Ketä tarkoitti tämä tervehdys? Punastuen liikutti hän

päätänsä; olipa jotakin uutta, vaikk'ei aivan odottamatointa, että joku

ihmettelevä silmäpari kiinnittyi häneen, ja hymyillen katseli hän nyt

ritarin solakkaa vartaloa, tämän kannustaessaan hevoistansa ja heti sen

jälkeen rientäessään kilpailuradalle.

Voittajana laskeusi hän pian toiselle polvellensa Magdalenan eteen ja

osoittaen kypärintöyhtöänsä, jota ko'ossa pitävä oli tehty valkoisesta

hopeanauhasta lausui hän:

— Minä suosin teidän väriänne neiti.

Ujosti punastuen vastasi Magdalena: Tänne tullessani en ajatellutkaan

ketään ritaria.

Paroni Stjerneld'in varalta on sinulla aina palkinto, lausui kreivitär

Rudenschöld, irroittaen itse helminauhan, joka oli kiedottu Magdalenan

käsiranteeseen, ja jonka tämä aivan hämillänsä hänelle tarjosi.

Hiukan myöhemmin tuli Stjerneld tervehtimään "lemmityistänsä"

jolla hän asianosaisesti esiteltiin, ja osoitti nyt Rudenschöld'in

perheen naisille mitä hienointa hovimiehen lepertelemistä

ritarillisen ihantelemisen ja kunnioituksen ohessa. Lapsellisella

avosydämellisyydellä vastasi Magdalena hänelle, teki leikillisiä

muistutuksia ja tunnusti koko tämän päivän tuntuneen hänestä mitä

ihanimmalta tarinalta.

Heti kilpataistelun loputtua tarjosi paroni Stjerneld käsivartensa

kreivittärelle, sill'aikaa kun Ehrenkrona johteli noita nuoria

neitosia, ja nyt retkeili tuo pieni seurue, milloin kohdaten joitakuita

hovipiiriin kuuluvia kihermiä, milloin sekaantuen noihin iloisiin,

vallattomiin väkijoukkoihin, jotka Tukholmasta olivat tulleet tätä

komeutta ihmettelemään.

— Eipä saa nähdä mitään kauniimpaa, lausui Magdalena, silmäillen noita

takanansa olevia "torninkorkuisia" puukäytäviä ja pysähtyen noiden

linnan lähellä ruiskuavien suihkokaivojen luona, jotka ikäänkuin

säkenöivät kristallit valuivat vaskesta tehtyjen kuvapatsaiden yli ja

murtuivat kimaltellen vesikaaren väreillä tuossa paljossa valossa, joka

ikäänkuin taikakeinon avulla leimusi linnan ympärillä ja lavealta sen

ympäristössä.

— Kuulkaa, kuinka siellä riemuitaan ja hurrataan, lausui taaskin

Magdalena, vetäen seurakumppaninsa muassaan tuonne pitkään

markkinakoju-riviin päin, jonka ympärillä kansa vilkkaimmin tungeskeli.

— Kas, kas, tuossa! Ja hän osoitti erästä kultakoristeiseen vaippaan

puettua ritaria, joka pää pystyssä ja loistavin silmin katseli tuota

öistä, kansasta vilisevää, taikavalossa olevaa väen liikettä. Hänen

ympärillänsä paljastettiin nyt ikäänkuin merkin saatua kaikki päät, ja

laajalta kaikui huuto: "Eläköön Kustaa-kuningas!"

Magdalena Rudenschöld: Historiallinen kertomus Kustaa III:n ja herttua-hallitsijan ajoilta · 第 7 / 80 题