— Olenko sovelias tällaisena? Kysyi Magdalena, kohottaen toisella
kädellään keveätä, valkoista juhlapukuansa, joka verhosi hänen
heiveröistä vartaloansa, ja katsellen pieniä jalkojansa, joiden
viehättävä muodostus kokonaan tuli näkyviin hänen ahtaista
silkkisukistaan ja atlaskankaisista kengistänsä, — Näin tulen minä
kumartamaan, vai pitäisikö sen tapahtua vieläkin syvempään? — Ja tuo
nuori tyttö toki peilin edessä muutamia viehättäviä eljeitä, kumartuen
syvään alas laattiaan päin. — Niin, jospa sinä, Karolina olisit mukana!
— Näillä ajettuneilla poskipäillä näyttäsin minä todellakin kauniilta!
vastasi tämä nauraen.
— Se on ikävää! Jos sinä olisit ollut minun läheisyydessäni, olisin
silloin tällöin voinut saada viittauksen siitä, mitä on tehtävä, mitä
ei. Mutta saman tekevä, sinä tulet olemaan tyytyväinen minuun näkemään,
ett'en ole sellainen lapsi, joksi minua luulet! Mikä kuume minulla on
mikä sydämen tykytys?
Hän painoi käsiään rintahansa vilkasi peiliin. Viehättävämpää
kuvaa ei tuo kirkas lasi voinut heijastaa. Huikaisevan valkoinen
hipiä, loistavat lempeät, siniset silmät, kultaiset hiukset, jotka
höyhenenkevyisinä kutrina liehuivat hänen päälaellansa, valuen ales
hänen lumivalkoisille olkapäillensä, hymyilevien purppurahuulien
välissä helmien kirkas kiille — sellainen oli kuva! Voiko Magdalena
muuta kuin riemuita hymyillä?
— Nyt vielä hiukkanen tukkajauhoa, niin olen valmis! Ja hän kietoi
vaipan ympärillensä sekä antoi päänsä sisärensä käsiteltäväksi, joka
auliisti teki viimeiset parannukset Magdalenan vaatetuksessa.
— Niin tyttöseni, nyt saat kelvata! lausui kreivitär Rudenschöld,
luoden tarkastelevan silmäyksen tyttärensä somaan pukuun. — Joudu,
vaunut ovat aikoja olleet portaiden edessä!
Magdalenan olkapäille kiedottiin nyt kevyt päällysvaate, ja hän seurasi
äitiänsä vaunuihin. Hänen astuntansa muistutti hiukan säikähtyneestä
metsäkauriista. Miten tulisi hän käyttäymään tässä hovissa, jossa
vallitsi ankarat ranskalaiset hovitavat? Mutta hän hymyili taaskin pian
hemmoitellun lapsen huolettomuudella. Mistäpä hän oikeastansa levotoin
olisikaan?
Vähän tämän jälkeen alkoi hän puhua äidillensä siitä, mikä nyt enin oli
hänen sydämellänsä, vakuutti lopulta, että hän puolestansa olisi valmis
milloin tahansa suutelemaan kädelle ketä tahansa.
— Karta varomattomia lauseita Maalin! varoitti häntä kreivitär, jonka
silmät äidin ylpeydellä kääntyi tähän hänen nuorimpaan ja rakkaimpaan
lapseensa; ja loppumatkalla piti hän pienen, hyvää tarkoittavan
esitelmän hyvästä käytöksestä ja hienosta sivistyksestä.
Kuinka ihana sunnuntai! Aurinko paistoi, ja mehiläisiä sekä perhosia
leijaili niityn kukkasilla! Magdalena ei tulisi milloinkaan unohtamaan
tätä päivää ihmeellisine, viehättävine levottomuuksineen.
Vaunut pysähtyivät. Äitinsä rinnalla kulki hän käytävien kalterein
ja etehisten läpi. Mitä loistavia pukuja, mikä tungos! Läsnäolijat
järjestivät itsensä, niin hyvin kuin voivat, jokseenkin arvonsa mukaan
kahteen pitkään riviin. Magdalena tunsi itsensä aivan levolliseksi
ollen puolittain piilossa äitinsä takana. Nyt alkoi esittely ja
kuninkalliset henkilöt astuskelivat pysähtyen siellä täällä, hymyilivät,
kumartelivat ja juttelivat. Äkkiä huomasi Magdalena seisovansa
majesteetein edessä; hän kumartui syvään samalla kuin hänen korvansa
hiljaa soivat ja hänen silmänsä huikenivat, ja kun hän taas kykeni
käsittämään, mitä oli tapahtumassa, piti äitinsä häntä kädestä, lausuen:
— Hän on vielä niin nuori, milt'ei lapsi — teidän majesteettinne!
Magdalena näki kuninkaan suuret, vilkkaat silmät luodun häneen, samalla
kun hymyily ilmautui kuninkaan huulille.
— Nuoruus ei ole mikään vika, kreivitär! lausui hän ja oli samassa
kuningattaren kanssa jo hyvän matkan päässä heistä, ennenkuin Magdalena
oikein voi käsittää sen vaikean hetken olevan onnellisesti ohitse ja
itsensä tulleen esitellyksi heidän majesteeteillensa.
Nyt esittelymenojen loputtua alkoi jumalanpalvelus. Kirkossakin
noudatettiin mitä ankarimpaa säätyeroitusta rientäessä valitsemaan
istumasijoja. Kreivitär Rudenschöld asettautui istumaan
valtioneuvosten rouvain penkkiin, ja Magdalena meni ujona hovineitojen
luokse, mutta koska nämät pitivät itseänsä ylhäisempänä tuota tällä
hetkellä tykkänään hämillänsä olevaa kaunotarta, osoittivat he hänet
pois joukostansa. Silmät luotuna alespäin ja vitkallisilla askelilla
meni hän erääsen syrjässä olevaan penkkiin, jossa hän vavisten istahtui
erään vanhan kenraalin viereen. Hänen kultaisien olkatöyhtöjensä
ja tupsujensa takaa silmäili nyt nuori tyttö ympärillensä. Aivan
hänen lähellänsä seisoi pitseillä reunustettuihin silkkinuttuihin
puettuja hoviherroja, jotka syvään kumartelivat muutamille kasvoiltaan
maalatuille naisille, joilla oli mustia tekopilkkuja olkapäissään
ja poskillansa. Synnin tunnustusta luettaessa viuhtoivat naiset
viuhkoillansa, tahi avasivat hajuvesi-pulloja ja sienikoteloita ja
näyttivät niin tyyneltä ja välinpitämättömiltä, ikäänkuin olisivat he
luulleet maailman synnit olevan kaukana itsestänsä. Eräässä penkissä
aivan Magdalenan lähellä istui eräs kamariherra, joka saarnan aikana
usein katseli häntä silmälasien avulla, ja hän kuuli tämän lausuvan
naapurillensa: "Kuka tuo tyttö on, joka istuu tuolla kenrali Horn'in
vieressä ilmeisenä näytelmäesineenä Jumalan seurakunnan edessä?"
— Minä tiedän ainoastansa: mitä näen: viehättävän ruusunupun, hennon
kukan varhaisimmassa loistossaan, vastasi eräs nuori hovipalvelija,
heittäen veitikkamaisen silmäyksen tyttöön, joka seuraten toisten
naisten esimerkkiä, levitti viuhkansa, jonka taakse hän piiloitti
punastuvat kasvonsa.
Kirkosta mennessään pysähtyi kreivinna Rudenschöld ja esitti Magdalenan
muutamille ylenpalttisesti koristetuille naisille, jotka puhuessansa
salavinkaan silmäilivät toistensa pukuja.
— Jumalani, johan te olette täysikasvuinen nainen, lausui kreivitär
Vrede lyöden leikillänsä Magdalenaa viuhkallaan käsivarrelle. — Sepä
oli ihana saarna! Sitte aljettiin puhua muista asioista, tehtiin
monenmoisia suunnitelmia tulevan viikon huvituksien varalta, kerrottiin
nykyään vietetyistä pelikokouksista ja huviretkistä, jonka jälkeen
vihdoin aljettiin pakinoida kilpataistelusta, jonka kuningas aikoi
panna toimeen.
Sykkivin sydämin kuulteli Magdalena. Huveja ja taaskin huveja — ja nyt
oli hän itsekin näiden viehätysten ja tarumaisten juhlain pyörteiden
keskellä, joita tässä hovissa niin runsaasti vietettiin, ja kun vihdoin
otettiin puheeksi päivällisen syöminen kreivitär Vreden yksityisessä
huoneessa, seurasi tuo nuori tyttö mukana, ollen ikäänkuin unessa ja
milt'ei kajoamattakaan niihin ruokiin, joita hänelle tarjottiin, tullen
ainoastansa tarkkaavaiseksi, kun kreivitär kysyi hänen äidiltänsä,
josko tämä aikoi jäädä operanäytelmää katsomaan.
— Kaiketi minä jään, vastasi tämä, samassa kun Magdalenan rukoilevat
silmäykset olivat tähdätyt häneen päin.
Ja nyt oli hetki käsissä, jolloin operanäytelmän piti alkaman.
Loosit täyttyivät. Mihin vaan heitti silmänsä, säteili valoa, loisti
hohtokiviä, ja ruusunpunaisilla huulilla ilmaantui viehättäviä
hymyilyjä. Kauniita naisia imarteli kokonainen laveri hoviherroja,
joilla oli tukkajauholla riputettuja kiharoita otsallansa; leikillisiä
komppasanoja vaihdeltin ja miellyttävillä eljeillä kuiskailivat
silkkiin puetut herrat lemmen suloisuudesta ja tunteidensa ikuisesta
kestäväisyydestä, joita kuiskeita heidän sydänkäpynsä kuultelivat,
joko heittäen viehättäviä silmäyksiä tahi jaellen viuhkoillansa pieniä
rangaistuksia.
Hiljaista hälinää kuului silloin läpi koko salin, mutta vaikeni heti.
Kuningas astui sisään — tämä kuningas, joka ei ainoastansa ollut
ensimäinen arvoltansa, vaan myöskin ololtansa ja käytökseltänsä. Missä
hän vaan esiintyi oli hän empimättä ovelin sekä viehättävin seuramies
ja seisoi siinä nyt lempeästi hymyillen tuolle ylhäiselle seuralle,
joka oli hänen ympärillänsä, ja hän näytti Magdalenasta milt'ei puoli
jumalalta, jonka ympärillä "laulu heräsi," samalla kun hurmaavat
huvitukset näyttivät kasvavan hänen askeleidensa jäljistä.
Eräs Kraus'in sepittämä sävellys kaikui salissa. Soitanto kuului
ikäänkuin laulu metsässä kevät-aamuna, ja kuningas taputteli käsiänsä
juhlapukuisille laulajille ja laulajattarille. Mikä vilkkaus,
mikä tuli siinä silmäyksessä, jolla hän tarkasteli näyttelijöiden
liikkeitä! Ainoastansa näyttämöön oli hänen huomionsa kiinnitettynä,
ja ylhäisimmästä alhaisimpaan näyttiin tässä salissa yksimielisellä
tarkkaavaisuudella oltavan yhtä mieltä kuninkaan kanssa; liehakoiminen
ja kuiskaukset olivat tauonneet.
Magdalena istui äitinsä lähellä. Hän kuulteli soitantoa ja laulun
ihmeellisiä säveliä. Tuon nuoren tytön mielikuvitelma oli vilkkaasti
juoksevan puron kaltainen, milloin muistellen mennettä, hiljaista
elämäänsä lapsikamarissa ja noita vaikeita läksyjänsä, jotka kaikeksi
onneksi nyt ainiaaksi olivat ohimenneet, milloin taaskin rientäen
eteenpäin ajassa, jolloin hän halusi olla kauniin kauniimpienkin
joukossa, se, jonka puoleen kaikkein näiden hoviherrain ihastus
kääntyisi. Suloinen hymy ilmausi hänen lapsellisilla, pyöreillä
kasvoillansa, samassa kun hänen silmäyksensä lensi ympäri salin. Tämä
päivä, jota hän niin paljo oli ajatellut, niin paljon ikävöinyt, tämä
päivä oli nyt hänelle ihana, iloinen, autuaallinen todellisuus. Ja
olihan hän itsekin ikäänkuin perhonen niityllä, liehuen huvitusten
päiväpaisteessa, leijaillen sinne tänne, nauttien kyllälti suloisia,
tuoksuja ja juoden riemujen taivaallista kastetta!
Mutta miksi laulu hänen ympärillänsä vaikeni? Ah, esirippu vajosi,
operanäytelmä oli loppunut!
Mahtavuudella, joka sopi hänen arvollensa, nousi kreivitär Rudenschöld
istuimeltansa ja kääntyi Magdalenan puoleen, joka hehkuvin poskin
kietoi harsopukunsa kiinnemmäksi yllensä, seuraten vitkallisesti
äitiänsä, joka lausui:
— Meitä on käsketty illalliselle kuningattaren pöytään!
— Pyydän tuhat kertaa anteeksi, arvoisat naiset! lausui nyt
kuningattaren hovimarsalkka estäen Magdalenaa menemästä eteenpäin.
Nuori tyttö pysähtyi aivan hämillänsä, kuunnellen aivan uutta,
hovitapoja koskevaa kysymystä: Oliko hän arvollinen syömään iltaista
kuningattaren seurassa?
Magdalena punastui ja vaaleni. Joko nyt kaikki oli lopussa? Eikö
hän tulisi pääsemäänkään hoviin? Tuskissansa koki hän lukea äitinsä
silmistä, tämän äidin, joka tyynenä ja olematta kuulevinansakaan,
mistä puhe oli, iloisesti jutteli muutamain vanhempien naisten kanssa,
varmalla vakuutuksella siitä, minkälainen se vastaus tulisi olemaan,
jonka nyt virkaatekevä kamaripalvelija oli hänelle tuomaisillansa.
Aivan nykyisin oli kahden illalliselle käsketyn neidin täytynyt lähteä
pois illallisetta, kertoi hän, koska näiden isä ei ollut kreivi;
kuitenkin koska nyt vanha kreivi Kaarlo Rudenschöld oli sekä kreivi
että valtioministeri, pidettiin hänen tyttärensä arvollisena hoviin
pääsemään illalliselle.
Pariovet aukenivat. Tästä silmänräpäyksestä alkaen voi Magdalena pitää
itseänsä hoviin kuuluvaksi.