Raskaiden akuttimien välistä pilkisti aurinko huoneesen ja heitti
leveän, loistavan valonsäteen erääsen nuoreen tyttöön, joka seisoi
kuultelevassa asemassa, pää hiukan nyökällänsä, huoneen keskellä jonka
toinen ovi oli jätetty puoleksi auki. Eräs harso-ompeluskehä oli
huolimattomasti heitetty korkeanojaiselle tuolille, ja lattialla
oli hänen ympärillänsä kirjavia silkkivyyhtiä hujan hajan. Olihan
selvää, että hän oli hypähtänyt pois ompelunsa äärestä, selvemmin
kuullaksensa niitä sanoja, joita läheisessä huoneessa lausuttiin.
— Minä puolestani pidän Magdalenan hoviin pääsemisen liian hätäisenä —
lausui nyt eräs ääni, johon toinen heti vastasi:
— Se on tosi, hän on vielä lapsi, mutta hyvä lapsi...
— Sellainen voi kuitenkin turmeltua, keskeytti ensimmäinen puhuja —
kun päiväkaudet näkee ainoastansa ylellisyyttä ja kevytmielisyyttä...
usko minua, esimerkki tarttuu, ja niin vilkas luonne kuin hänellä on,
pelkään minä...
— Niin, lapsikultani, mitä tulee minun tehdä?
— Malttaa muutama vuosi, äitiseni, malttaa, kunnes Malin'illa on kyllin
järkeä eroittamaan hyvän pahasta.
— Mutta mietihän meidän taloudellista tilaamme Minun täytyy
ajoissa hankkia hänelle hovineidin toimi. Isämme on vanha, lähes
kahdeksankymmenvuotias, ja minä olen kivulloinen... Ei kukaan voi olla
Magdalenaa turvattomampi sinä päivänä, jona hän jää orvoksi maailmaan.
— Olkoon se päivä kaukana! — ajatteli tyttö, joka yhä seisoi siinä
kuuloksilla, sill'aikaa kun hänen äitinsä ja sisarensa viereisessä
huoneessa päättivät hänen tulevaisen kohtalonsa.
Niin, tulisiko hän pääsemään hoviin vai eikö?
Hänen sydämensä sykki hiukan kovemmin, heleä puna nousi yhä vilkkaammin
hänen valkoisille poskipäillensä, hänen kihara tukkansa säkenöi ja
hohti kullalta auringonvalossa, ja hänen huulillensa ilmautui hymy —
enkelin hymy.
Ah, mikä elämä, tarjoava juhlia, valoa, soitantoa ja kukkain tuoksua!
Eipä tulisi olemaan ketään, joka ei olisi hänelle ystävällinen! Mitä
komeita pukuja hän tulisi pitämään sekä kantamaan kukkia, helmiä
ja hohtokiviä hiuksissansa! Tyttö hymyili yhä; hän oli lapsi, joka
riemuitsi leikkikaluistansa; hän oli impi, joka tiesi tulevansa
viehättämään.
Eräs ovi aukeni samassa silmänräpäyksessä, tyttö kääntyi äkkiä
sinnepäin ja meni erästä solakkavartaloista nuorukaista tahi oikeammin
poikaa vastaan.
— Mitäs luulet, Pentti-kultani lausui hän puoliääneensä, pistäen esiin
täytelään alahuulensa — minä en luultavasti pääsekään Drottningholmiin!
— Miksikä et?
— Karolina-siskoni estelee äitiäni viemästä minua sinne; minä olen
liian järjetöin, liian lapsekas...
— Se on sula vääryys, nauroi poika, johan sinä olet kolmentoistavuotias.
— Sano neljäntoista, neljäntoista.
— En!
— Jospahan vaan lasket, niin saat huomata, että olen juuri
jättämäisilläni tuon tukalan kolmetoistakymmenisen!
— Tänään on heinäkuun 7 päivä 1779, vastasi hän ja oli laskevinaan
sormillansa, — viiden kuukauden ja viidenkolmatta päivän perästä...
— Kuuluupa kylläkin puheestasi Pentti, että vielä olet poika, muutoin
hyvinkin käsittäisit, kuinka epäkohteliasta on puhuminen naiselle hänen
i'ästänsä! — Tyttö kietoi valkoisen hameensa pulleoihin poimuihin
ympärillensä ja nousi hiukan varpaillensa, viitaten hänelle alavaisesti.
— Pyydän tuhatkertaisesti anteeksi, teidän armonne! — Hän teki tätä
lausuessansa syvän kumarruksen. — Onko minulla kunnia puhutella vanhaa
neiti Drakenberg'iä?
— Hyi, Pentti, sinä olet auttamatoin! Mutta sanohan, eikö ole huonosti,
ett'ei Karolina soisi minun saavani hauskaa? Hän puhuu ikäänkuin vanha
mummo ja morkkaa sekä moittii hovielämää äiti-pahalleni, ikäänkuin
olisi se joku Sodoma ja Gomorra!
— Jossa hän itse viihtyy sangen hyvin.
— Tyttö naurahti. — Ah, veliseni, hänelle siitä ei ole mitään
vaaraa; etenkin pitää hän itsensä pelastettuna, sittenkuin eräs
hovitallimestari on ruvennut hänelle kumartelemaan ja liehakoimaan...
Vaiti! — keskeytti hän itsensä, — minä luulen kuulevani hänen äänensä!
Nyt on parasta, että menen sisään... tuleepa hauskaksi tietää, mitä
hänellä nyt on ilmoittamista! Tietysti tulee hän hyväksymään Karolinan
mielipiteet.
Mutta tässä pettyi tuo nuori tyttö, sillä sittekun hän oli tehnyt syvän
lyyhistyksen hovitallimestarille, paroni Ehrenkronalle (1), joka tänä
aamuna oli hovipuvussa tullut tervehtimään kreivitär Rudenschöld'iä,
tahi kentiesi ennemmin hänen Karolina-tytärtänsä, ja tuo Magdalenalle
ai'ottu hovineidin toimi puheeksi, oli kuitenkin paroni, huolimatta
Karolinan vastakkaisista mielipiteistä, sangen taipuvainen edistämään
tätä asiaa ja lupasi puhua siitä muutamien mahtavain henkilöiden
kanssa, koska hän nyt tulisi menemään Drottningholm'iin.
Jos Magdalena olisi ollut yksin äitinsä kanssa olisi hän kentiesi
kietonut käsivartensa tämän kaulalle ja sanonut, kuinka onnelliseksi
hän tunsi itsenä. Nyt ilmaisi vaan ruusut hänen kasvoillansa sekä
kuopat hänen poskipäillään ja loistavat, siniset silmänsä sitä
lapsellista iloa, jota hän tunsi ja, kuten hyvin kasvatetun tytön
tulikin, istautui hän sisarensa viereen, kuunnellen vaitonaisena
vanhempien keskustelua. Tämä koski yhä hovielämää, ja parooni
Ehrenkrona sanoi muun muassa:
— Kreivi Kageneck (2) käy tänään hyvästijätöllänsä kuninkaan luona.
— Menikö asia todellakin niin pitkälle? keskeytti kreivitär Rudenschöld.
— Hänen majesteettinsa ei voinut antaa anteeksi, että kreivi Kageneck
kieltäytyi suutelemasta kuningattaren kättä.
— Niin sehän soti hovitapoja vastaan, ja sitä kreivitär Rudenschöld
oli sanomaisillaan: sitä noudattaa kuningas enemmän kuin mitään
muuta; mutta hän pidätti itsensä sekä lausui: — ja sitä on tietysti
noudattaminen.
— Tietystikin, kreivitär! Ja koska kreivitär Kageneck kovapintaisesti
kieltäytyi noudattamasta tätä tapaa, ei hän voinut tulla esitetyksikään
hänen majesteetillensä. Ja muutoinkin, tapahtuman jälkeen
pörssitanssiaisissa...
— Me emme olleet siellä — lausui Karolina, mutta me olemme kuulleet
tuhannella eri tavalla siitä kerrottavan, että...
— Minä olin läsnä, keskeytti paroni, ja kuulin kuninkaan käskevän
osoittamaan pois kreivitärtä...
— Mutta minun mielestäni olisi hänen tanssiaisissa, johon kukin ostaa
pääsylippunsa, pitänyt näyttää, ikäänkuin ei hän laisinkaan oli
huomannutkaan kreivittären läsnäoloa, lausui Karolina, sitoessansa
vaaleanpunaista nauhaa pienen valkoisen villakoiran kaulaan, joka
makasi hänen polvellansa.
— Siltä voi näyttää. Mutta huolimatta kreivi Schefferin esityksistä oli
kuningas sittekin taipumatoin, ja itävaltalainen hovi on nyt käskenyt
ministerinsä lähtemään Tukholmasta.
Paroni veti, lausuessansa näitä sanoja taskustaan ison kultakellon ja,
katsellen sen jalokivistä hohtavia viisareja, lisäsi hän: — Jumalani,
aika rientää aina täällä ollessani kuni siivillä!
— Meitä ihastuttaa kuullessamme sitä, vastasi Karolina hymyillen.
— Rohkenenko siis sanoa: me näemme jälleen toisemme?
— Rohkenette, vastasi kreivitär, joka armollisesti ojensi hänelle
kätensä suudeltavaksi.
— Minulla on kunnia sulkeutua teidän suosioonne, kunnioitettavat
naiset: me näemme jälleen toisemme!
Paroni Ehrenkrona kumarsi sievistellyllä veikeydellä, tuo heikko puna,
joka silloin leimahti Karolinan poskille, loi hänen nuorille, vaikka
tavallisesti kalpeille ja vakaville kasvoillensa suloisen ihanuuden ja
mitä viehättävämmän hämillä olemisen näyn, joka melkoisesti lisääntyi,
kun paroni, antaen silmäyksensä viipyä hänessä, meni pois.
Paroni Ehrenkrona saapui Drottningholm'iin samassa silmänräpäyksessä,
kun Itävallan lähettiläs, paroni Kageneck lähettiläs-sihteerinsä
seurassa lähestyi linnan-portaita, joita myöten kuninkaan hovimarsalkka
nyt astui ales ja jäi, tehtyään syvän kumarruksen, seisomaan niiden
kolmannelle portaalle.
— Jäättekö te sinne ylös seisomaan, herra hovimarsalkka, vai a'iotteko
tulla minua vastaanottamaan? — kysäsi ranskaksi kreivi Kageneck,
joka, noustuaan ylös puoliväliin portaita, nyt pysähtyi ja katseli
ympärillensä ylpeillä silmäyksillä.
— Olenhan minä tullutkin, teidän ylhäisyytenne, vastasi hovimaarsalkka
kylmäkiskoisesti.
Muutamat hoviherrat selittivät nyt, että olisi aivan vastoin
hovitapoja, jos hovimarsalkka astuisi enemmän kuin kaksi porrasta
alaspäin.
Synkillä kasvoilla astui kreivi sitte ylöspäin luomatta silmäystäkään
häntä seuraavaan hovimaarsalkkaan. Täten menivät he vahtipalvelusta
tekevien upseerein ohitse, jotka ranskalaiseen tapaan pitivät valtansa
merkkinä kädessänsä pientä, mustaa sauvaa valkoisella, norsunluusta
tehdyllä nupilla, jonka jälkeen lähettiläs sekä häntä seuraavat herrat
suorastansa vietiin kuninkaan makuuhuoneesen.
Paroni Ehrenkrona liittyi kuninkaan luokse meneviin herroihin jotka
muodostaen jonkinmoisen _tableau vivant_'in, olivat asettuneet somiin
ryhmiin Kustaa III:n ympärille, joka, istuen eräällä vuoteensa
edessä olevalla istuinsijalla, hattu päässänsä, hymyillen viittasi
kädellänsä ministerille. Imartelevilla sanoilla lausui nyt tämä
hovinsa tervehdyksen sekä oman jäähyväispuheensa. Tuolla hienolla ja
sivistyneellä tavalla, joka oli omituista tälle kuninkaalle, vastasi
hän siihen mitä kohteliaimmin, ja tervehtimässä käynti oli lopussa,
jolloin syvään kumarteleva ministeri poistui.
Kustaa-kuningas seisoi nyt keskellä huonetta, pää pystyssä, samalla
kun hänen suuret vilkkaat silmänsä tähystelivät noita ko'olla olevia
hoviherroja.
— Kreivi Kageneck oli huonolla tuulella, luulen ma, lausui hän; sitä
pahempi hänelle itsellensä! Kunniani nimessä! — Vaativilta ihmisiltä
puolustan mielelläni oikeuksiani. — Hän oli vaiti hetkisen, hänen
vilkkaat, liikkuvaiset kasvonsa muuttuivat hymyileviksi ja hän lisäsi:
— Niin, mitä herrat sanovat, jos menisimme Kiinaan murkinoimaan? —
Kustaa-kuninkaan silmät vilkuivat taaskin ympäris, ja mihin hänen
silmäyksensä vaan sattui, näki hän ainoastansa kumartavia ja hymyileviä
hoviherroja.
— Ehrenkrona-hyväni, lausui hän taaskin, viitaten hovi-tallimestaria
luoksensa, kertokaa meille millä tuulella herra de Kageneck jättää
meidät. Antakaa meidän myöskin heti tietää hänen lähtönsä. Sitä ennen,
paroni, emme a'io murkinoida.
Ystävällisesti nyökäten kääntyi nyt Kustaa-kuningas hänestä, jonka
jälkeen hovi-tallimestari meni pois täyttämään tehtävää, jonka kuningas
oli antanut hänen toimeksensa.
Kreivi Kageneck meni juuri silloin kuningattaren huoneesta, kun
Ehrenkrona hänet kohtasi. Itävaltalainen ministeri oli nyt sekä
kuningattaren että kuninkaankin hovimaarsalkan seuraamana, jotka
kumpikin tuppasivat käymään toisensa oikealla puolella.
— Minä olen kuninkaan marsalkka ja täydyn siis käydä teidän oikealla
puolellanne, lausui toinen.
— Mutta minulla on kolmetoista vuotta vanhempi valtakirja kuin
teillä, vastasi toinen, jonka jälkeen nuot molemmat ylhäiset herrat
lakkaamatta hyppelivät toistensa ohitse, kunnes he lopulta tekivät
varsinaisia kievahduksia, saattaessansa ministeriä perintöruhtinaan
"vastaanottohuoneesen".
Siellä istui eräässä nojatuolissa purppurakatoksen alla kreivitär
Rosen, joka piti polvellansa kuninkaallista lasta, jonka rinnalle oli
ripustettu serafimer-tähdistön kunniamerkki. Hänen ympärillänsä seisoi
palvelusta tekeviä hoviherroja, tahi istui hovinaisia jakkaraisilla,
kukin arvonsa mukaan.
Kreivi Kageneck lähestyi nyt pientä perintöruhtinasta ja teki
kolme kumarrusta, jonka jälkeen hän lausui muutamia lyhyitä ja
kohteliaita jäähyväissanoja, joihin kreivitär Rosen hiljaisella ja
värisevällä äänellä vastasi, lukien paperista moniaita sanoja, joita
ei kukaan voinut kuulla, sillä tuo kirkuva kuninkaallinen lapsi
voitti tykkänään hänen äänensä. Ja nyt, jäähyväisten onnellisesti
lopetettua tämän ruhtinaan luona, vietiin Kageneck Södermanlannin
herttuattaren puheille, ja tämän korkeuden luona loppui hänen julkinen
hyvästijättöhommansa.
— Joko se on lopussa? lausui itävaltalainen kreivi, joka kenties laski
ivaa kaikista noista ruotsalaisessa hovissa. — Jääkää hyvästi, hyvät
herrat! — Ja hän kumarsi kummallekin hovimaarsalkalle, jotka kumpikin
vielä inttivät käydä toisensa oikealla puolella seuratessansa häntä
ales laivasillalle.
— Mitä te ajattelettekaan, herra kreivi, lausui silloin kuninkaan
hovimaarsalkka, a'iotteko antaa lähettilässihteerinne tulla Tukholmaan,
samassa purressa, jossa itsekin menette?
— Tietysti
— Ei, se ei käy laatuun!
— Ei millään lailla, keskeytti kuningattaren hovimarsalkka; se
on vastoin hovitapoja! Mutta me annamme he panna kuntoon teidän
sihteerinne varalta toisen purren.
— Minä taivun siihen, vastasi kreivi Kageneck, ja pidättäen naurunsa
siveli hänen kädellänsä hienoja viiksejänsä; sitte kääntyi hän
vieressänsä seisovaan kreivi Ehrenkronaan päin.
— Niin, ainoa, joka kunnioitti minua vähälläkään surulla tässä suuressa
hyvästijätössä, oli hänen kuninkaallinen korkeutensa, joka itki!
Nyt kääntyi kreivi Kageneck hymyillen pois, astuen vitkallisesti häntä
vartoavaan purteen.
Kuten hovimiehen tuleekin, riensi nyt Ehrenkrona kuninkaan luokse,
ollen vaiti ministerin pilasanoista ja ilmoittaen hänen hymyilynsä sekä
poislähtönsä. Myöhempään päivällä sai hän lupauksen, että Magdalena
Rudenschöldiä muistettaisiin soveliaassa tilaisuudessa hovineidin
toimella sekä että hänet esitettäisiin kuningasparille tulevana
sunnuntaina tapahtuvissa juhlamenoissa.