Niin, se on nyt tapahtunut.
Someron Kerkkolalta on armonaika viimeinkin loppunut. Tuomio
on langetettu. Itsellensä rangaistukseksi ja muille tasavallan
kyläkunnille terveelliseksi opiksi ja vakavaksi varoitukseksi on
Someron pitäjän Kerkkolan kylä jätetty lopullisesti kulkemaan surkeaa
perikatoansa kohti.
»Hämeen Kansan» julkaisemasta kuvauksesta päättäen eivät Someron
kerkkolaiset olekaan olleet niitä kaikkein valkovillaisimpia pikku
karitsoita tässä sekalaisessa lammas- ja vuohipukkilaumassa, johonka
meillä kaikilla on kunnia kuulua. Lehti todistaa, että »Kerkkola ja
sen lähikylät ovat olleet Someron hirmupaikkoja. Näillä seuduilla
on tehty useimmat niistä murhista y.m. tihutöistä, joista Somero on
tullut surkeaan maineeseen. Hulikaaniterrorin vuoksi ei Kerkkolan
työväenyhdistyskään ole moneen vuoteen voinut mitään toimia. Puukko ja
revolverisankarit ovat saaneet sellaisen ylivallan, että kaikki, jotka
eivät ole kuin yhtä maata heidän kanssaan, ovat kuin henkipattoja, eikä
yhdistyksen kokouksissa ja iltamissa voitu pitää heidän mellastuksensa
vuoksi minkäänlaista järjestystä. Työväentalon lattialla näkyivät
vieläkin siellä vuosi sitten tehdyn verityön jäljet. Useimmat ikkunat
oli pirstottu, esirippu revitty puukolla riekaleiksi ja kaikkialla
muualla näkyivät hävityksen jäljet».
Asianomaisten sosialististen johtopiirien taholta tahdottiin kuitenkin
tehdä vakava yritys kerkkolaisten käännyttämiseksi, ja lähetettiin
heidän tykönsä täysivaltainen yhdystoiminnan järjestäjä ja tarkastaja
tekemään mitä tehtävissä oli.
Kun tämä toimihenkilö saapui Kerkkolan kylän työväentalolle ja katseli
ympärilleen sekä huomasi verisen lattian, pirstotut ikkunat, puukolla
revityn esiripun riekaleet ynnä muun hävityksen kauhistuksen, synkistyi
hänen mielensä ja hän kutsui kerkkolaiset koolle.
Kerkkolaiset tulivat vähän epätietoisen näköisinä ja täyttivät salin,
minkä jälkeen toimihenkilö astui esiripun riekaleitten eteen ja piti
jylisevän rangaistus- ja parannussaarnan, mitä paikkakuntalaiset
kuuntelivat vaiteliaina, ilmaisematta omaa mielipidettään puolesta
enempää kuin vastaankaan.
Annettuaan kerkkolaisille entisestä elämästään mitä kuului muutti
puhuja äänensä vähän lempeämmäksi ja ilmoitti, että nyt on tullut aika
aloittaa yhdistyksen toiminta uudestaan siistimmissä merkeissä. Puhuja
kehoitti siis läsnäolevia ilmoittautumaan tämän uudestaan muodostetun
yhdistyksen jäseniksi.
Pitkä äänettömyys. Kukaan ei ilmoittautunut.
Puhuja loi seurakuntaansa uhkaavan silmäyksen ja ilmoitti, että
ellei yhdistyksen toimintaa uudelleen aloiteta ja rauhallisemmalle
pohjalle perusteta, niin hän julistaa yhdistyksen lakanneeksi ja tekee
yksin tein tiettäväksi, ettei Kerkkolan työväentalolla vastedes saa
toimeenpanna minkäänlaisia tilaisuuksia, ei huonoja eikä hyviä.
Puhuja antoi kuulijakunnalleen vielä hiukan ajatusaikaa, mutta
kuulijakunta mulkoili vain puhujaan ympyriäisillä somerolaisilla
maapässinsilmillä ja vaikeni kuin muuri.
Kiusallisen hiljaisuuden jälkeen julisti puhuja silloin lopullisen ja
peruuttamattoman pannatuomionsa ja pyyhki Kerkkolan työväenyhdistyksen
pois elävien kirjoista ja ajoi kuulijakuntansa pellolle taikka
oikeammin pimenevälle somerolaiselle maantielle, lukitsi talon ja pisti
sen avaimet taskuunsa, vieden ne mennessään pois koko Kerkkolan kylästä.
Puoluekiroukseen joutuneet kerkkolaiset jäivät seisoskelemaan sinne
omaan ulkonaiseen ja sisälliseen pimeyteensä, sinkoamatta yhtään
kiveä tai edes rumaa sanaa ankaran tuomarinsa jälkeen, joka tämän
odottamattoman ilmiön johdosta toteaa matkakertomuksessaan hieman
ilkeästi: »Syy lienee sama kuin Ollilassakin, s.o. ei tahdottu näyttää
tapojaan vieraille.»
Mutta tuomion julistaja ja täytäntöönpanija meni matkoihinsa ja
kirjoitti »Hämeen Kansaan» selonteon asiasta, lopettaen sen seuraavalla
kaamealla toivotuksella:
_»Juokoot, tapelkoot, ja murhatkoot nyt toisensa sukupuuttoon!»_
Oikein huutomerkin kera.
Tätä verilöylyä puolustaa hän sillä, että »olisihan silloin maailmassa
muutamia kymmeniä hulikaaneja vähemmän — — —».
Jos me sattuisimme olemaan Someron kerkkolainen, niin kyllä me tämän
jälkeen muuttaisimme kirjamme ja itsemme johonkin toiseen seurakuntaan.
(1925.)