Kasanin kuvernementissa, Jegorofkan piirikunnassa, asui olkikattoisessa
tuvassaan musikka Ivan Ivanovitsh. Astui hänen tupaansa päivänä erähänä
kylän kommunisti.
Ivan Ivanovitsh ei ollut tietääkseenkään. Hänellä kun ei ollut enää
mitään ottamista.
Mutta eipä kylän kommunisti ollutkaan tällä kertaa tullut ottamaan,
vaan antamaan.
— Mitä sinä teet, Ivan Ivanovitsh? kysyi kommunisti, joka ennen
vallankumousta oli kylän kesken tunnettu nimellä varas-Proshka.
— En mitään, vastasi Ivan Ivanovitsh. — Istun ja ajattelen.
— Mitä sinulla on ajattelemista, turakka?! kiljaisi kommunisti. — Eikö
ole hyvä ollaksesi, koiranturpa?
— Ajatteleminen on semmoinen paha asia. Se on kielletty komissariaatin
käskykirjeellä Y 97685471, lisäsi hän lempeämmin.
— Mitä tehdä, pyhä veli? kysyi Ivan Ivanovitsh, tukkaansa kylmien. —
Eihän voi maatakaan viljellä, kun ei ole siementä.
— Menisit halkometsään!
— Ei ole kirvestä, toveri.
— Aa, se on totta. Kirveet on otettu takavarikkoon. Ei voi jättää
tuhmalle kansalle niin vaarallista asetta. Tarttuisit siihen vielä,
pöllö, ja päähän kajauttaisit! Mutta tässä on sulle lukemista, toveri.
Sitä kun tutkit, niin ajatella et tarvitse ensinkään. Ne ovat toiset
miehet, jotka ajattelevat.
Ja kylän kommunisti, ent. varas-Proshka, jätti Ivan Ivanovitshille
korallisen bolshevistista »valistuskirjallisuutta».
Mennessään kääntyi hän vielä taakseen katsomaan, heristi nyrkkiään ja
uhkasi:
— Vai vielä sinä tässä ajattelemaan, turjake! Jos tulen ja kuonoosi
sivautan, niin lähtevät sulta semmoiset tuumailut päästä!
Jonkin ajan kuluttua poikkesi kylän kommunisti taas Ivan Ivanovitshin
tupaan.
Ivan Ivanovitsh istui uunin pankolla, huopasaappaisiin, aivinaisiin
housuihin ja lammasnahkaturkkiin puettuna. Kädessä oli miehellä
bolshevikkin lentolehtinen.
— No mitäpäs nyt, Ivan Ivanovitsh? kysyi kommunisti.
— Luen, näethän itse, vastasi Ivan Ivanovitsh. Kommunisti tuli
lähemmäksi.
— Voi sinuas, tomppeli! huusi kommunisti. — Lehtihän on ylösalaisin
kädessäsi.
— Kuinka minä tietäisin, toveri, miten se on pidettävä? kysyi Ivan
Ivanovitsh. — Minä en tunne kirjaimia.
— Pimeyttä! huusi kommunisti. — Monarkistista taantumusta! Porvari
taidatkin olla, burshui, vietävä!
Kovin oli suuttunut kylän kommunisti.
Kulkipa tarkastuksella piirikunnassa korkea valistuskomissarion
virkamies Vasili Rasboinikov, entiseltä nimeltään Isaak Silberstein,
juutalaisista vanhemmista.
— Kuinka täällä ovat asiat, toveri? tiedusteli tarkastaja Ivan
Ivanovitshin kotikylän kommunistilta. — Onko vastavallankumouksellista
kiihoitusta?
— Vastavallankumouksellista kiihoitusta ei ole, vastasi kommunisti.
— Burshuit tapettiin käskyn mukaan. Mutta pimeää on kansa. Ivan
Ivanovitsh pankolla istuu, lukee, sanoo, a kniga hänellä on nurinpäin
kädessä. Parta on äijällä hopeassa, a puustainta ei vielä tunne.
— Ei ole ollenkaan hyvä asia, sanoi komissari Rasboinikov synkästi.
— Eikö täällä tiedetä, että neuvostohallitus on käskyn antanut, että
jokaisen on opittava lukemaan määräajan kuluessa? Kolme vuotta sitten
jo viimeinen määräaika umpeen meni!
— Tiedetty on, toveri komissari, mikseipä olisi tiedetty. Mutta Ivan
Ivanovitsh ei ole oppinut lukemaan. Tulivat toverit kommunistit
toisesta kylästä, muutamia tappoivat, opettajan myös tappoivat,
veitikat. Ei ole ollut sitten, kuka opettaisi Ivan Ivanovitshin
lukemaan.
— Kyllä minä teidät nyljen! ärjyi komissari. — Nimenomaan on sanottu,
ettei pidä tappaa opettajia, jos on riittävästi muita tapettavia!
Opettajat ovat meille tarpeellisia, jotta kansa oppisi lukemaan Leninin
kirjoituksia. Rutto teidät syököön! Minä lähetän tänne Moskovasta
uuden opettajan, joka saa opettaa Ivan Ivanovitshin lukemaan. Siihen
opettajaan jos rohkenette koskea, niin parempi teille olisi, jos ette
olisi syntyneet. Kyllä minä teille näytän!
Tuli uusi opettaja Moskovasta, rokonarpinen laiha mies, joka ei
pelännyt paikkakunnan kommunistejakaan, vaan löi ja potki heitä,
milloin halusi, näyttääkseen havainnollisesti, että kaupunkikommunistin
ja maalaiskommunistin välillä on suuri ero. Ja hyvin oli kohtelias Ivan
Ivanovitshille, ainoastaan harmittaakseen kylän kommunistia.
Tuostapa Ivan Ivanovitsh kovin ilostui, ryhtyi tutkimaan tieteitä, yks'
kaks' jo lukemaankin oppi.
Opettaja läksi takaisin Moskovaan ja antoi raportin:
— Selvä on! Jo oppi lukemaan Ivan Ivanovitsh! Päivänä muutamana kylän
kommunisti taas poikkesi.
Ivan Ivanovitshin tupaan. Ivan Ivanovitsh, lammasnahkaturkissaan, istui
uunin pankolla, ja kädessä oli hänellä Pravdan puolikas, jonka oli
käärepaperina saanut kauppapuodista.
— Sinä lueskelet, Ivan Ivanovitsh? kysyi kommunisti.
— Lukemisen olen toimessa, veli pyhä, myönsi Ivan Ivanovitsh. — Se
on niin somaa tuo lukemisen asia: kirjaimia on kuin torakoita pyhän
Miihkaelin päivän aamuna, ja kun niitä peräkkäin sommittelet, niin
niistä joitakin sanoja tulee, semmoisia ettei niitä juutaskaan ymmärrä.
Mutta aina on ensin iso kirjain ja sitten tulevat pienet kirjaimet.
Se on niinkuin elämässäkin, ensin on aina herra — ennen oli porvari
ja nyt on bolshevikki — ja sitten vasta tulee rahvas. Eivätpäs ole
puustaimetkaan samanarvoisia!
Järkkyneenä kuunteli Ivan Ivanovitshia kommunisti. Ivan Ivanovjtsh oli
ruvennut filosofeeraamaan. Sitä oli vallan kamala kuulla.
Kiireellisesti laati hän salaisen raportin Moskovaan.
* * * * *
Äskettäin oli sitten lehdissä uutinen, että Neuvosto-Venäjän
kansanvalistuskomissari harkitsee isojen kirjainten poistamista
venäjänkielestä, »yhdenmukaisen kirjoitustavan saavuttamiseksi muitten
neuvostotasavaltojen kanssa, ja kun ei itämaisissa kielissä yleensä
käytetä isoja kirjaimia».
(1925.)