— Kah, päivää, kunnioitettu ystävä Pjotr Velikij!
— Aaa... Vladimir Iljitsh! Toivotan hyvää jatkoa! Kuinka on nerokkaan
päänne laita? Joko alkaa parantua?
Lenin tunnusteli vaistomaisesti otsaansa ja takaraivoansa ja räpytellen
silmiään kirkkaassa auringonvalossa vastasi:
— Paranemassa on, kallis ystäväni ja hyväntekijäni Pjotr Velikij.
Te kun silloin kerran, kun politiikasta väittelimme, minua nyrkillä
pääkalloon läjäytitte, niin että kourallinen herneitä ja papuja
aivoistani irtosi, niin siitä lähtien on parantuminen ihmeellisesti
edistynyt. Siitä teille suuret kiitokset edeskannan, ystäväni ja
hyväntekijäni Pjotr Velikij!
Pietari suuri hymähti tyytyväisenä, sillä suurestakin miehestä
on mieluista, kun hän saa kiitosta ja tunnustusta. Usein ehkä
mieluisampaakin kuin jostain pienemmästä miehestä.
— Minulla aina onkin hyvät käsivoimat ollut, Vladimir Iljitsh!
Koetelkaapas, olkaa hyvä, tuota hauislihasta.
Pietari suuri jännitti lihaksensa, koukistaen oikean käsivartensa.
Lenin tunnusteli hauislihasta ja myönsi:
— Niin on kuin puuta... ikäänkuin jollakin toverilla työläisellä tai
toverilla talonpojalla.
— Ei teidän tovereillanne, veikkonen, ole koskaan sellaisia lihaksia
ollutkaan! Laiskureita ovat. Mutta tällä nyrkillä minä korkeimman
omakätisesti annoin selkään pojareille, jos musikoillekin. Isotkin
herrat saivat hovissa korvilleen niin että läiskyi. Kerrankin
Pietarissa... kuulkaapa, Vladimir Iljitsh, lakkamme käymään Pietarissa!
Nyt on kaunis ilma kävelläksemme.
— Leningradia tarkoitatte kai, Pjotr Velikij? Ei haluta takaisin.
Kiitin kun pääsin.
— Mitä pelkäätte? Enhän minäkään pelkää.
— Mitäs te, porvari! Mutta minun käymiseni siellä olisi vaarallista
kommunismin opeille. Venäjällä nyt seitsemän vuotta joka koulussa
taikauskoa pois on kitketty ja sanottu, ettei mitään muuta elämää ole
kuin se, mikä kommunistisessa yhteiskunnassa on, ja nytkö minä menisin
sinne kummittelemaan ja tekemään koko valistuksen tyhjäksi! Nietu.
— Myönnän, johdonmukainen olette, Vladimir Iljitsh, sangen
johdonmukainen! Minä pojareilta ja musikoilta pitkät parrat leikkasin,
te leikkasitte koko pään. Olisitte valmis leikkaamaan omankin päänne,
jos voisitte sillä saada laumat uskomaan opinkappaleitanne.
— Totta on, ystäväni ja hyväntekijäni Pjotr Velikij! Toivotan teille
onnea matkalle! Katselkaa ja kuunnelkaa, kuinka asiat kulkevat, ja
palatkaa terveenä kertomaan minulle, mitä uutta kuuluu. Ja selko
ottakaa, tehkää hyvin, minkä verran se suuri tulva Leningradissa...
— Pietarissa!
— Älkäämme kiistelkö, katselkaa, pyydän, joko tulvantuhot
perustamassanne kaupungissa, vallankumouksen kehdossa, ovat korjatut
työläisten ja talonpoikain voimakkaan hallituksen viisailla
toimenpiteillä.
Suuren Pietarin kookas vartalo alkoi haihtua ja oli lopuksi
näkymättömissä. Lenin jatkoi matkaansa. Hän oli menossa haukkumaan
Marxia, sillä Leninin tapana oli käydä kerran viikossa haukkumassa
Marxia mitä voimakkaimmilla venäläisillä haukkumasanoilla. Välistä
tarttui hän Marxin isoon partaankin, ravisti sitä kiukkuisesti ja huusi:
— Ja minä, pöllö, tuhosin suuren valtakunnan ja miljoonia ihmishenkiä
teidän, juutalaiskuonon idioottimaisilla teorioillanne kokeillessani!
Siitäkös vasta konkurssi tuli, senkin saksalainen karvaturpa!
Kuinka kauan Pietari suuri matkallaan viipyi, sitä ei voida tarkalleen
sanoa, koska siellä ei ole aikaa. Mutta kerran, kun Lenin kurkisti
sisään tämän ovesta istui Pietarin perustaja saappaitaan kuivaillen
uunin edessä.
— Mitä kuuluu, kallis ystävä Pjotr Velikij? Terveenäkö palasitte?
Kuinka jaksaa diktaattori Sinovjev? Vieläkö ryyppää ja pöydällä »pikku
ryssää» tanssii? Samanlainen aasi muutoin kuin muutkin nykyiset
komissarit, Trotskia lukuunottamatta, niinkuin testamentissani olen
osoittanut. Pietari suuri aivasti ja sanoi:
— _Tätä_ sinne kuuluu, kaupunkiini Pietariin! Nuhan sain! Siellä oli
_taas_ tulva. Nevskilläkin vesi lainehti. Polviin asti oli pääkadulla
vettä. Saappaiden suista sisään meni. Ja muualla oli vielä enemmän
vettä. Te, punaiset hölmöt, kuvittelitte lähettävänne Venäjältä
sellaisen tulvan, joka upottaisi koko maailman, mutta siitä ei tullut
mitään. Pieni Virokin teille päihin antaa. Mutta aina kun alkaa milloin
lounainen tuuli puhaltaa Suomenlahdelta, niin kohta on toinen teidän
pääkaupungeistanne hukkumaisillaan, eikä kolmannen internatsionaalin
pääpesään pääse muuta kuin soutamalla. Mitäpä te voitte luonnonvoimille?
— Tosi on, kallis ystäväni ja hyväntekijäni! Luonnonvoimia emme
hallitse. Pietarista minä viis — tarkoitin Leningradia. Mutta on
kamalampi luonnonvoima kuin vesi — venäläinen talonpoika. Sitä emme me
bolshevikit ole koskaan ymmärtäneet. En edes minä itse. Mitä hautoo
sataviisikymmentä miljoonaa musikkaa? Ja mitä tekevät jälkeläiseni,
kirotut pässinpäät, kun se tulva nousee? He vihaavat meitä
bolshevikkeja, musikat. Eivät he rakastaneet tsaariakaan, mutta meitä
he suorastaan vihaavat. Mitä tehdä, ystäväni ja hyväntekijäni, jolle
Venäjänmaan suuruus ja mahti on kallis?
— Kysykää Marxilta! vastasi Pietari tsaari ivaten. — Ehkä on hänen
tuuheassa parrassaan joku teoria senkin mahdollisuuden varalta!
Lenin sylkäisi vihaisesti ja läksi.
Mutta maanpäällä painattivat lehdet tavaksi tulleita sähkösanomiaan:
»Pietarin kaupunki on jälleen suurten tulvien vallassa. Nevan vesi on
noussut 7 1/2 jalkaa yli normaalikorkeuden...»
(1925.)
»NEUVOSTO-AAPINEN»
Joku kotimaahan äskettäin pistäytynyt aunukselainen on Sortavalaan
palattuaan tuonut tullessaan tuliaisiksi »Laatokalle» venäjänkielisen,
10 sivun laajuisen ja Petroskoissa painetun »Aapisen täysikasvuisille».
Aapinen tietysti opettaa kommunismin alkeita pitkäpartaisille
opetuslapsille ja kuuluu siinä olevan m.m. painettuna seuraavia
perustotuuksia:
»Me emme ole aaseja».
»Me emme ole pässejä».
»Sinä rakastat neuvostoja, mutta herrat eivät rakasta neuvostoja».
»Me olemme alastomia ja paljasjalkaisia, mutta me emme tee työtä
herrojen hyväksi».
»Sinä kasvoit paljasjalkaisena, mutta herrat eivät ole paljasjalkaisia».
Ja niin poispäin.
Meillä ei ollut onni oppia hyödyllistä lukutaitoamme bolshevistisesta
aapisesta. Se oli päinvastoin sitä vanhaa, porvarillista hapatusta:
»A.
Aamu iltaa viisaampi.
Ö.
Öisin yököt lentelevät».
Mutta luodessamme näin ikämiehinä katseen taaksepäin tuntuu meistä
siltä, kuin olisi itse Lenin nyttemmin tunnustanut, että sillä meidän
porvarillisella aapisellakin oli puolensa.
Hän on nukahtanut pienen unosen kommunistihuumauksensa jälkeen. Pää
tuntuu hieman raskaalta ja kitalaki epämiellyttävän kuivalta, mutta
samalla ovat kaikki joutavanpäiväiset haaveet haihtuneet. Hän siemaisee
kulauksen kylmää teetä, pesee kasvonsa raikkaalla vedellä ja tuntee
itsensä verrattain uudeksi ihmiseksi. Sitten hän lähtee neuvoston
kokoukseen, nyykäyttää päätään eräille uskotuilleen, puristaa ohimennen
jonkun kättä, astuu puhujalavalle ja alkaa puhua:
— Taisi tulla eilen illalla vähän hummattua... sattuuhan sitä. Aatteet
ovat tietysti sinänsä erinomaiset, mutta niillä on kieltämättä ainakin
toistaiseksi se pieni vika, etteivät ne käytännössä kävele — tuskinpa
vielä konttaavatkaan. Porvareilla Suomessa on ollut joskus jokin
aapinen, jossa oli lause »Aamu iltaa viisaampi». Tänä aamuna minä
havaitsin tuon lauselman varsin hyvin mahtuvan myöskin kommunistiseen
ajatustapaan. Meidän aapisessamme taas sanotaan: »me emme ole pässejä».
Sekin on totta, sillä me olemme painattaneet aapiseemme ainoastaan
kommunistisia totuuksia. Mikä on pässi? Se on eräs nelijalkainen, joka
puskee päänsä vaikka seinään, tekemättä sitä ennen minkäännäköisiä
mittauksia ja arviolaskelmia tuon seinän paksuudesta ja vahvuudesta.
Me olemme myöskin puskeneet päätämme kerran toisensa jälkeen meitä
ympäröiviin porvarillisiin seinämiin — Suomi, Viro, Puola... hm,
ja muutamiin muihin, ja koska en _minä_ ainakaan ole sellainen
pässi, joka ei olisi osapuilleen selvillä seinän vahvuudesta ja
otsaluuni kestävyydestä, niin olen minä päättänyt, että eilisiltaiset
voimalauseet siirretään aunukselaisiin aapisiin ja me ryhdymme tekemään
kauppaa porvarin kanssa ... löytyväthän ne tunnuslauseet sieltä
aapisesta, jos joku sattuisi niitä tarvitsemaan.»
Olkoon Lenin muuten sisimmältään — kukali hänellä mitään »sisintä» on —
mikä hyvänsä, niin se tunnustus täytyy hänelle ainakin antaa, ettei hän
ole, eikä ole tähänkään saakka ollut mikään pässinpää.
Me olemme kuvitelleet mielessämme sen homeerisen hymyn, joka leikitsee
»suuren Leninin» tutkimattomilla kasvoilla, kun hän lukaisee läpi sen
Suomen kansaneduskunnan kommunistien Ville Vainion ja Hilda Hannulan
allekirjoittaman eduskuntaehdotuksen »Laiksi Suomen hallitusmuodon
perusteiksi», joka äskettäin on eduskunnalle jätetty ja kaikessa
hauskuudessaan kommunistilehdissä julkaistu, ja jossa esitetään Suomen
tasavallan muuttaminen »Suomen Sosialistiseksi Neuvosto-Tasavallaksi» —
kaikkea muuta kuin kommunistisessa järjestyksessä, nimittäin:
»Suomen Eduskunnan päätöksen mukaisesti, joka on tehty 20 päivänä
heinäkuuta 1906 annetun valtiopäiväjärjestyksen 60 §:ssä määrätyllä
tavalla».
Arvelemme, että toveri Lenin naurahtaa hörähtää itsekseen, hieraisee
huvitettuna leukapartaansa ja murahtaa:
— Vot kak... aamu iltaa viisaampi. Siis laillisessa järjestyksessä —
tällä kertaa.
(1925.)