Luodessamme katsauksen kommunistien iltamaan Suomussalmella elokuun
10 p:nä iltapuolella, muodostuu yleissilmäys iltamaan ja juhlapuhujan
äkilliseen ja ankaraan pahoinvointisuuteen seuraavansisältöiseksi:
Aatteen lipun hulmuttamiseksi ja proletaarin diktatuurin peruskivien
paikoilleenvääntämiseksi ilmoittivat Suomussalmen äkkijyrkät
toimeenpanevansa iltaman, täysipainoisille ja vaihtelevine ohjelmineen,
huippukohtana yleinen suomussalmelainen kansantanssi, edellämainittuna
iltapäivänä.
Mihin ilmoitukseen paikalliset valkoisen tasavallan virkanyrkit
suhtautuivat eivät ainoastaan viileästi vaan suorastaan kielteisestikin.
Mutta kun määräpäivän aurinko oli sivuuttanut puolipäivän korkeuden
ja määrähetki löi, kokoontuivat sorron yöstä Suomussalmen äkkijyrkät,
viranomaisten kiellosta huolimatta, iltamapaikalle. Kokoontui myöskin
virkavalta, tukenaan osa tasavallan armeijan jalkaväkeä, läsnäolollansa
juhlallistuttamaan toverillista yhdessäoloa.
Kun runsaslukuinen kansanaines oli aikansa mulkoillut virkavaltaa,
lukeakseen sen valantovaskenkaltaisista piirteistä valtiomahdin
aivoitukset ja tarkoitusperät, sekä silmämääräisesti arvioinut
rajasotilaiden läsnäolevan lukumäärän ynnä hartialeveyden ja
hauislihojen vahvuuden siltä varalta, että tulisi kysymykseen ja
ratkaistavaksi, kummanko puolueen kohtalo on määrännyt ensiksi
pyörimään portaista alas, Suomussalmen syvät rivitkö vai sodanjumalanko
pojat tai ainakin veljenpojat, käänsi mainittu runsaslukuinen
kansanaines jäykän silmäyksensä kajaanilaisen kivityömiehen ja
kommunistisen kansanedustajan Nahkalan Antin puoleen.
Ja nosti tämä silmäys ikäänkuin vilutaudin oireiden tapaisen
kutsumuksen Antin rintaan sekä selkä- ja kylki-, että osittain myöskin
vatsapuolelle ruumista.
Sillä olipa Antti lupautunut juhlapuhujaksi tähän tilaisuuteen,
ja lähtipä tuo vaativainen, jäykkä ja vääjäämätön katse niistä
riveistä, joita edustamaan Antin oli saavuttava Mooseksenpäiväksi
Helsinkiin. Mutta olipa myöskin saapunut alle saman kurkihirren se
sama virkavalta, joka oli kieltänyt tämän kommunistisen valistus- ja
virkistystilaisuuden. Tuntien Antti olevansa tällä hetkellä ikäänkuin
puun ja kuoren välissä.
Odotti Suomussalmen kommunistinen kansa, odotti virkakunta ja
odotti koko lyhyen Pohjolan kesän luomakunta, kuinka tällä hetkellä
menettelisi juhlapuhuja, jossa tunteet erinomaiset mutta vähemmän
miellyttävät kulkivat ylös ja alas, ylös ja alas yhä nopeammin ja
nopeammin. Puhu, Antti! määräsi kommunistisen joukkotahdon tiukka ja
uhkaava tuijotus. Älä puhu! varoitti virkakunnan vakava katsanto. Ja
Antista itsestäänkin tuntui siltä kuin olisi puhuminen, ehkä jossain
toisessa tilanteessa vaikkapa selvää hopeaa, tällä kertaa useassakin
suhteessa taloudellisesti alempiarvoista vaikenemisen keltaisen,
täysipainoisen kullan rinnalla.
Mutta sittenkin nousi Antti puhujalavalle. Joukkotahto hänet
hypnotisoi, sama tahto, joka oli kohottanut hänet eduskuntaan. Nyt se
nosti hänet puhujalavalle.
Ja hän alkoi puhua.
Mitäkö?
Emme tiedä, hyvät ystävät, mitä. Ja on meillä vaistomainen aavistus,
ettei hän itsekään sitä niin tarkkaan tiennyt.
Sillä äkillinen ja voimallinen sairaus lankesi hänen päällensä, ja
sitä ankarampana, mitä useammin hän katsahti kasvoista kasvoihin
viranomaisia.
Läsnäollut »Kajaanin Uutisten» kirjeenvaihtaja selostaa hänen puheensa
harvinaisen lakonisesti, kymmenkunnalla sanalla:
_»Hän puhui yhtä ja toista, enimmäkseen rykien, aivastellen ja
vatsaansa pidellen»._
Sitten hän äkkiä keskeytti.
Luoden vähemmän kommunistisen, anteeksipyytävän katseen aateveljiinsä
ilmoitti hän äkisti sairastuneensa ja tuli alas puhujalavalta,
vikkelämmin kuin oli sille noussut.
Viranomaiset selittivät Suomussalmen kommunisteille, että koska heidän
luottamusmiehensäkin oli vähemmän tyydyttävässä, kurkku-, nenä- ja
vatsataudin rasittamassa terveydentilassa, niin voisi yleisökin nyt
poistua, tyytyväisenä siihen, mitä olivat Nahkalan Antin puheesta
kuulleet ja nähneet.
Kirjeenvaihtaja toteaa, että »kehoitusta noudattikin suurin osa,
ainoastaan nuoremmat naisihmiset alkoivat räkättää vastaan, jolloin
sotilaat tyhjensivät huoneen».
Mutta painuessaan avoimesta ovesta porraspäihin niin että hameenhelmat
lepattivat, sinkosivat Suomussalmen harmistuneet keijukaiset ja
sinipiiat — vai sanoisiko nykyaikaisemmin: punapiiat — solttupojille
seuraavan kaamean uhkauksen:
»Koska ei täällä saa tanssia, niin ei tästä kylästä enää koskaan
ilmesty kasarmin tanssiaisiinkaan kevytkenkäisiä tanssijoita!»
Niin päättyi Suomussalmen kommunistien suuri iltama yleiseen nyreyteen,
»kevytkenkäisten tanssijoiden» manatessa vormupukuisia kavaljeerejaan
entisistä kasarmin muistorikkaista tanssiaisista kasvot suuttumuksesta
hehkuen ja kivulloisen juhlapuhujan siirtyessä jonnekin syrjemmälle
»rykimään, aivastelemaan ja vatsaansa pitelemään».
Kerrotaan edesmenneestä kuuluisasta ja upporikkaasta kiinalaisesta
valtiomiehestä Li-Hung-Tshangista, että hän aina sairastui vakavaan
diplomaattiseen tautiin (taisi silloin tällöin tilapäisesti kuollakin),
kun neuvotteluissa eurooppalaisten valtiomiesten kanssa tuli tiukka
paikka.
Ehkä tulee meille kajaanilaisesta Nahkalan Antista uusi Li-Hung-Tshang?
(1922.)