Katsokaa meitä!
Näettekö, kuinka poskemme hehkuvat ja silmämme loistavat? Huomaatteko,
kuinka viehättävä olemme kainossa ja vaatimattomassa kauneudessamme?
Kaikki tämä henkinen ja ruumiillinen kukkeutemme johtuu yksinomaan
siitä, että me katsomme ihastuksella ja luottamuksella tulevaisuuteen —
sekä omaan tulevaisuuteemme, että koko maailman tulevaisuuteen.
Välistä, havaitessamme kansakuntien ja diplomaattien välillä melkoisia
mielipiteiden eroavaisuuksia, jotka ovat maksaneet, muiden kustannusten
ohella, eräitä miljoonia ihmishenkiä, olemme me olleet taipuvainen
raapimaan oikeaa korvantaustaamme ja lausumaan mielipiteenämme, että
kaikki menee hornan tuuttiin... ja menköön, senpuolesta, mitäs se meitä
liikuttaa!
Mutta nyt me aavistamme, etteivät ne russelilaiset ja hartevalaiset ja
mitä ne lienevät — joita me olemme pitäneet enemmän kuin luvallisen
löylynlyöminä tässäkin löylynlyötyjen maailmassa — etteivät nämä
enemmän tai vähemmän pitkäpartaiset maailmanlopun prohveetat, jotka
näkevät maailmanlopun merkin siinäkin, jos räystäällä päivänpaisteessa
nukkuva kissa sattuu putoamaan, etteivät ne sentään taidakaan olla
niin aivan väärässä ennustaessaan, että tuhatvuotinen valtakunta on
alkamassa, ellei jo alkanutkin. Me näemme jo julman jalopeuran ja
tyhmän lampaan, tai pässin, kävelevän kaulakkain viheriäisellä kedolla.
Katsokaamme esimerkiksi sitä suurta, omituisen juhlallista ja
huomattavaa yksimielisyyttä, jolla maailman kansat suhtautuvat meihin.
Avatkaa näköttimenne ja suvaitkaa nähdä se sydäntälämmittävä osanotto,
jolla valtakunnat äkkiä ovat alkaneet harrastaa meitä, kylmän ja
pakkasen punanenäisiä lapsia. Mutta ennen kaikkea se yksimielisyys.
Kerrankin on koko maailma, tai ainakin huomattava osa siitä,
yksimielinen edes yhdestä asiasta.
Katsokaamme:
Ruotsin lehdet ovat käsitelleet kysymystä Suomen ja Puolan
liittoutumisesta.
Ruotsin lehdet ovat tulleet siihen tulokseen, että Suomen olisi
edullisempaa liittyä Skandinaviaan.
Jahah.
Suomen ruotsalaiset ovat äskeisillä puoluepäivillään käsitelleet
kysymystä Suomen ja Puolan liittoutumisesta.
Ruotsalaisemme ovat tulleet siihen tulokseen, että Suomen olisi
lähestyttävä Skandinaviaa.
Jahah.
Saksalaiset lehdet ovat käsitelleet kysymystä Suomen ja Puolan
liittoutumisesta.
Saksalaiset lehdet ovat tulleet siihen tulokseen, että Suomen olisi
edullisempaa liittyä Skandinaviaan.
Jahah.
Mutta entäs nyt... lukija on ystävällinen ja istuu, ettei putoaisi:
_Trotski_ on käsitellyt kysymystä Suomen ja Puolan liittoutumisesta.
Ja myöskin _Trotski_ on sitä mieltä, että Suomen olisi edullisempaa
liittyä Skandinaviaan.
Rengas on ummessa.
Ruotsalaisen kansanpuolueen puoluepäiviltä on pitkä huippaus Trotskiin,
mutta sittenkin on rengas ummessa, icke desto mindre.
Trotski rakastaa meitä niin lämpimästi, että kai maar tässä on
meidänkin, edes »juutalaisten pelvon tähden», opeteltava rakastamaan
Trotskia. Kunhan hänellä ei olisi niin hirveän pitkä ja pörröinen
tukka. Se tuntuu meistä epäilyttävältä. Tarttis olla parturikone tai
Delila.
Mutta muuten miellyttävä mies, ja hyvin herttainen.
Kuulkaa, mitä hän, hellyydestä värähtelevällä äänellä, on Moskovan
neuvoston juhlakokouksessa puhunut.
Näin on hän puhunut:
»Tervehdimme ilolla sitä tosiasiaa, että Suomi suuntaisi politiikkansa
Skandinaviaan sen sijaan, että se suunnattaisiin Puolaan ja Ranskaan.
Se olisi edullista sekä Suomelle että meille ja myöskin koko
kulttuurin kehitykselle Luoteis-Europassa».
Trotski hellii Suomen tulevaisuutta ja kulttuurin kehitystä
Luoteis-Europassa.
Totisesti on tämä tuhatvuotisen valtakunnan alkua. Julma jalopeura ja
laupias lammas kuhertelevat apilapellossa. Toivokaamme, ettei laupias
lammas osoittautuisi tyhmäksi pässiksi.
Emme sentään juuri ihan vielä lankea uuden ystävämme Trotskin kaulaan.
Kunhan hän nyt ensin käy parturissakin.
(1922.)
»HARHAANJOHDETTU TALONPOIKA»
Sallikaa meidän pyyhkiä silmiämme.
Meitä taas itkettää.
Meitä hävettää, että meitä itkettää, isoa miestä, mutta meillä on niin
hellä luonnonlaatu.
Kun me kuulemme tai näemme tai luemme jotain oikein liikuttavaa,
niin itku tahtoo päästä, väkisinkin. Olemme silloin nauravinamme,
salataksemme liikutustamme, mutta kyllä tarkkasilmäinen henkilö sentään
huomaa, mistä todellisuudessa on kysymys.
Ja juuri nyt, tällä hetkellä, olemme me sydämellisesti liikutettu.
Me olemme lukeneet Kuopion kommunistilehdestä artikkelin
»Harhaanjohdettu talonpoika».
Me ajattelimme ensin, että kommunisti, niinkuin tavallisesti,
kirjoittaa pimeistä talonjusseista, pitkätukkaisista tunkioneuvoksista,
rasvaisista rusthollareista, ihramahaisista isäntämiehistä,
tyhmänpöyhkeistä manttaalipösöistä, leveänaamaisista lehmäjehuista,
työväkeään nylkevistä talokkaista j.n.e. Mutta se oli erehdys.
Nyt tuli aivan toista.
Esimerkiksi tähän tapaan:
»Jos talonpoika kestää, niin kaikki kestää».
»Talonpoika on niin tärkeä tekijä taloudellisessa elämässä, että ilman
sitä ei yhteiskunnallinen taloutemme pysy pystyssä, talonpoika on yksi
tärkeimpiä perus- ja kulmakiviä yhteiskuntarakennuksessamme. Tästä jo
seuraa itsestään, että talonpoika on _työntekijä_».
Talolliset kuuntelevat silmät pystyssä ja korvat hörössä tällaista
puhetta sellaiselta taholta. Se olisi jotain ennenkuulumatonta, ellei
samanlaista kieltä olisi käyttänyt — sittenkun punakaartin asiat
alkoivat arveluttavasti kääntyä päin mäntymetsää — kapinanaikainen
»Työmies»-lehti. Silloin sekin heltyi yhteen otteeseen ja selitti, että
sosialistit ovat aina hellästi rakastaneet juuri talonpoikaa, vaikka
joitakin väärinkäsityksiä aikaisemmin lieneekin tapahtunut. Mutta nyt
ne ovat selvinneet. Lyökäämme siis kädet käsihin...
Suomalainen talonpoika ei silloin ottanut tätä tarjousta vastaan.
Saamme nähdä, onko se nyt alkavassa vaalitaistelussa siihen halukkaampi.
Mutta kuunnelkaamme edelleenkin, kyynel silmäkulmassa, niitä
hellyttäviä sointuja, jotka hiljalleen kajahtelevat kommunistisesta
kantelosta: »Mitäpä muuta talonpojan elämä onkaan kuin alituista
raatamista. Aamusta varhain iltaan myöhään täytyy hänen tehdä raskasta
työtä pysyäkseen leipä suussa. Kadehdittavaa ei suinkaan talonpojan
elämä ole».
Ja niin edespäin palstamääriä. Tuleepa kirjoittaja lopuksi jo
siihenkin tulokseen että kun kaikki ympäri käy, niin on talonpojan
elämä vaivaloisempaa ja työläämpää kuin palkkatyöläisen.
Vähintäänkin on talonpoikien elämä »yhtä kurjaa ja sorrettua kuin
palkkaustyöläistenkin. Molemmat ovat kohtalotovereita».
Näin ollen olisi aivan luonnollista, että talonpojat olisivat
kommunisteja ja liittyisivät »yhteiseen taistelurintamaan». Ettei
niin ole tapahtunut, johtuu siitä, että »talonpoika, korvenraataja,
on jäänyt henkisessä kehityksessään takapajulle» kommunisteista, ja
eksynyt väärille poluille. Sillä porvalit, perhanat, »ovat viekkaudella
ja kavaluudella onnistuneet talonpoijan eksyttämään harhateille
poliittisessa elämässä».
Kommunismin leveä ja lämmin syli on kuitenkin nyt, vaalien lähestyessä,
avoin myöskin talonpojille. Heidän ei tarvitse muuta kuin äänestää
polsuja eduskuntaan, kyllä nämä sitten vuorostaan pitävät lopusta
huolen.
Niinkuin sanottu, olemme me syvästi liikutettu. Näin kaunista puhetta
emme ole pitkiin aikoihin lukeneet talonpojasta.
Me vain hieman epäilemme, mahtaneeko maataviljelevä väestömme sulaa
yhtä helposti kyyneleihin. Se on luullaksemme vähän paksunahkaisempaa.
Sitä nahkaa ovat kommunistit itse ankarasti peitonneet ja parkinneet,
ja »korvenraatajalla» on hyvä muisti, vaikkapa hän, kommunistisella
kyynärkepillä mitattuna, olisikin »jäänyt henkisessä kehityksessään
takapajulle».
Siihen tarvittaisiin nyt paljon pehmikettä.
Epäiltävää on, tokko siihen bolshevikkien rahoilla kustannettujen
lehtien palstat ja sanavarasto riittävät.
(1922.)