Asumme täällä kuin maantien varrella olevassa talossa, jonka isäntäväki
on rahtilaisten ja muiden ohikulkevien kesken tunnettu vanhanaikaisesta
suopeudestaan käypäläisiä kohtaan, vaikka ne eivät aina erikoisen
mieluisiakaan olisi. Matkamies voi poiketa taloon turvallisessa
tietoisuudessa, että jollei talonväki hänelle nyt juuri kaulaankaan
lennä, niin ei se kiellä myöskään sitomasta hevosta tikapuihin ja
ajajaa käymästä tuvassa ryyppäämässä vettä ovensuussa olevasta
saavista, jonka laidalta riippuu yhteinen kauha. Toiset ryyppäävät vain
vettä, kehaisevat talon kaivoa, ja kopisteltuaan huopasaappaistaan
lumen permannolle ikäänkuin korvaukseksi vedestä, lähtevät jatkamaan
matkaansa. Toiset taas istahtavat hetkiseksi penkillekin, panevat
tupakaksi, sylkäisevät puheen aluksi, kysyvät talon nimeä ja tarinoivat
yhtä ja toista, talonväen hommaillessa omissa askareissaan ja
kuunnellessa vieraan puhetta puolella korvalla tai kolmanneksella.
Välistä vain, kun isäntä palaa tallista tai emäntä navetasta, voivat
he luoda johonkin pitkäpiimäisempään kulkijaan hiukan ihmettelevän
katseen: yhäkö se istuu täällä, ihan outo ukko.
Olimme jo melkein unohtaneet, että meillä on täällä kotvasen aikaa
ollut melkoinen määrä Kronstadtin pakolaisia. Kun ei vierailla ole
tuntunut olevan halua lähteä talosta, on niitä neuvottu talon töihin.
Metsähallitus on antanut eräitä tietoja näiden töiden sujumisesta.
Aluksi ei siinä suhteessa ole ollut juuri kehumisen varaa, koska näillä
ammattivallankumouksellisilla on ollut peukalo keskellä kämmentä,
mikäli kämmentä on täytynyt ruveta käyttämään tuottavaan työhön. Mutta
työ on neuvonut tekijäänsä, niinkuin maassa tapana on, ja peukalo on
vähitellen siirtynyt luonnolliselle paikalleen.
Metsähallituksen laskelmien mukaan ovat Kronstadtin pakolaisilla
teetetyt työt tulleet noin kolmasosaa kalliimmiksi kuin jos oma
kotimainen työväki olisi ne suorittanut. Me voimme kuitenkin nähtävästi
olla tyytyväiset siihenkin, sillä pakolaisjoukon ylläpitäminen
työttömänä keskitysleireissä olisi todennäköisesti ollut vielä
epäedullisempaa. Nyt on viime kesän ja syksyn kuluessa tullut tällä
työvoimalla kaivetuksi ojia yhteensä 124 km, perattu uittoväyliä 25 km
ja tehty teitä 15 km. Aina se on sekin tyhjää parempi.
Myönnämme, ettei näillä saavutuksilla ole mainittavampaa merkitystä
meidän taloudellemme. Mutta sitä tärkeämmiksi voivat ne muodostua
Venäjälle. Ennemmin tai myöhemmin voivat bolshevikit saada täältä
viisisataa miestä, jotka eivät osanneet juuri muuta tehdä kuin
vallankumousta ja kapinaa, mutta jotka nyt pystyvät sekä ojia kaivamaan
että teitä tekemään. Viisisataa tie- ja vesirakennusinsinööriä, jotka
osaavat itse tehdä työtä ja opettaa muitakin sitä tekemään. Bolshevikit
ehkä vielä lähettävät meille langattoman kiitossähkösanoman sen
johdosta, että me olemme täällä koukuttaneet heille viisisataa miestä,
jotka osaavat hankkia leipää.
Sillä sellaisista miehistä tuntuu Venäjä, suurista
luonnonrikkauksistaan huolimatta, kärsivän puutetta. Kuvaavana
esimerkkinä — mikäli esimerkkejä ensinkään kaivataan — voimme siinä
suhteessa vedota siihen »lähetyskuntaan», jonka Pietarin bolshevikit
omien lehtiensä kertoman mukaan lähettivät viime kesänä Etelä-Venäjälle
ostamaan viljaa.
Se oli kuin patriarkka Jaakobin poikain matka Egyptiin samanlaiselle
asialle, sillä erotuksella vain, että pietarilaiset viljanostajat eivät
onnistuneet yhtä hyvin kuin Jaakobinpojat. Heille — pietarilaisille
tietysti — oli varustettu oma junansa ja annettu 5 miljoonaa ruplaa
matkarahoiksi, mutta retkikunta, juna ja 5 miljoonaa ruplaa katosivat
kuin tina tuhkaan avaraan Venäjänmaahan. Pietarin bolshevikkijohtajat
odottelivat aikansa, mutta lakkasivat viimein odottamasta, kun
huomasivat, että leivänhakijat olivat hävinneet sille tielleen.
Eihän se ollut ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään selittämätön
katoamistapaus Neuvosto-Venäjän nelivuotisessa historiassa.
Mutta äskettäin löytyi muutaman moskovalaisen rautatieaseman
sivuraiteilta juna, joka syystä tai toisesta veti asiaankuuluvien
neuvostovirkailijoiden huomiota puoleensa. Junaa tutkittaessa kävi
ilmi, että se oli juuri se kadonnut pietarilainen viljanhankintajuna.
Ja junassa istuivat ne viljanostoon lähteneet Jaakobinpojat.
— Missäs viljat ovat?
Jaakobinpojat selittivät murheellisina, etteivät he olleet onnistuneet
saamaan viljaa.
Tutkijat näkivät junassa 27 tynnyriä ja kysyivät, että mitäs sitten
noissa tynnyreissä on?
Viljanostajat vastasivat, että niissä on — hm — viinaa — ostettiin sitä
— hm — jottei tarvitsisi aivan tyhjin käsin Pietariin palata. Olisihan
edes jotakin tuomisia... kun ei leipää saatu...
Olemme, niinkuin sanottu, sitä mieltä, että ryssä tarvitsee miehiä,
jotka ovat oppineet hankkimaan leipää, silloinkun leivänhankkimisesta
on kysymys. Meillä on nyt viisisataa miestä opissa. Tosin ei heistä
luultavasti ennätä mitään Saarijärven Paavoja kehittyä. Mutta he ovat
joka tapauksessa kaivaneet puolessa vuodessa 124 km ojaa. Ja se on hyvä
alku.
(1921.)