Miettiväinen ilme tummansinisissä silmissämme katselemme ulos ikkunasta.
Siellä leijailevat lumihiutaleet. Nenät punoittavat ja henget vähän
höyrähtelevät.
On marraskuu.
Jo neljä vuotta ovat tuttavamme, joskaan eivät juuri ystävämme,
bolshevikit olleet vallassa aivan meidän tallinnurkkamme takana.
Ovatpa he tuon tuostakin kurkistaneet sen nurkan takaa meidänkin
pihallemme, mutta ovat kiireesti vetäneet punertavakarvaisen naamansa
takaisin, huomatessaan isännän seisovan hajasäärin keskellä pihaansa,
kädet tosin sarkahousujen taskuissa, mutta tukeva aidanseiväs aivan
siinä lähistöllä.
Meidän kommunistilehtemme ovat edelleenkin paavillisempia kuin heidän
paavinsa itse. Tälle oikeauskoisuudelle, joka pysyy järkähtämättömänä
silloinkin, kun profeetta ja ylimmäiset papit ovat justeeranneet
opinkappaleitaan, pyyhkineet pois tärkeimpiä pykäliä ja tehneet
muihin pykälöihin sangen oleellisia muutoksia, on meidän antaminen
porvarillinen tunnustuksemme. »Tuhannet säihkyt ilman kannen kirjaa»
— kertoo suurin englantilainen runoilija suurimman roomalaisen
deklamoineen kohtalokkaana maaliskuun 15 pnä vuonna 44 e.Kr.s. senaatin
täysistunnossa Pompeiuksen teatterissa — »jokainen tult' on, ja ne
loistaa kaikki, mut paikkansa vain pitää yksi niistä...» j.n.e. Hra
Caesar puhui silloin itsestään ja Pohjantähdestä, joiden välillä
hän oli havainnut vertauskohtia. Meidän päivinämme pitänee tuskin
mikään muu säihky paikkaansa kuin jonkun kuopiolaisen, tamperelaisen,
oululaisen tai vaasalaisen kommunistin tulenpalava usko bolshevismiin
— ei siihen vesivelliin, joksi Lenin, Tshitsherin ynnä muut tunnetut
luopiot ovat bolshevismin tärvelleet — vaan siihen vanhaan oikeaan,
joka pitää alkuperäisistä teorioista kiinni lujemmin kuin sika
leivästä, ja jonka vuorenvankkaa uskoa maailman vallankumoukseen ei
edes maanjäristys, tulivuorenpurkaus ja tuhat kaikkein pontevinta
peruutusta Leninin omasta kaunopuheliaasta suuontelosta kykene
millimetrin vertaa hievahuttamaan. Suurin ihme, mitä 20:nnellä
vuosisadalla on tapahtunut, oli se, kun meikäläiset kommunistilehdet
alkoivat myöntää, että Neuvostoparatiisissa on nälänhätä. Ensimmäisiä
tietoja siitä tervehtivät ne punaisella ivanaurulla, ja Lenininkin
julistukset, joissa ilmoitettiin, että leikki on kaukana, paiskattiin
häpeällä paperikoriin. Mutta sitten alkoivat ne kuitenkin kirjoittaa
samasta asiasta. Mikä tämän mielenmuutoksen sai aikaan, sitä me
emme tietenkään voi mennä varmuudella väittämään, mutta tuskinpa
erehtynemme, jos oletamme, että niistä bolshevikkivirastoista, joista
painatusapu meidänkin kommunistilehdillemme heruu, ja joille ei
suinkaan ole samantekevää, saadaanko vai ei muu ihmiskunta uskomaan
Venäjän hätä todelliseksi, tehtiin aateveljille niin Kuopiossa kuin
sen etu- ja takapuolellakin tiettäväksi, että elleivät he ala toisella
tavalla suhtautua asiaan, toimitetaan heille itselleen nälänhätä
pikemmin kuin he ehkä aavistavatkaan. Ja se naula kyllä veti.
Nyt on puustakatsojalle mielenkiintoista odottaa, milloin meikäläiset
uskonveljet alkavat myöntää senkin, että Neuvosto-Venäjä on
eräistä painavista käytännöllisistä syistä luopunut tähänastisista
uskonkappaleistaan, nöyryyttänyt itsensä länsimaisen kapitalismin
edessä ja ilmoittanut olevansa valmis tanssimaan kultaisen vasikan
ympärillä piirileikkiä »Väki tuli saaresta, sun frali lali lei, kun ei
ollut hauska, sun frali lali lei», käsikädessä Euroopan ja Amerikan
suurkapitalistien kanssa, kunhan vain viimemainitut pelastavat Venäjän
siitä kaikkein viimeisestä romahduksesta, joka lähestyy peloittavalla
nopeudella. Tähän saakka ovat meidän kommunistimme vaienneet tarkoin
näistä merkittävistä asioista taikka selittäneet ne vain niiksi
porvarien valheiksi.
Sitä innokkaammin koettavat Neuvosto-Venäjän pääjehut saada koko
maailman uskomaan, että heikäläinen »Tasala Vilkun gäändmys paremppa
elämähä» on todellinen ja vakavasti tarkoitettu. Moskovassa viime
kuussa pidetyssä kongressissa antoi Lenin selvin sanoin ymmärtää,
että suhteessa ulkomaihin tapahtuu nyt täyskäännös oikeaan, joten on
parasta, pojat, ettette enää puhu siitä maailmanvallankumouksesta
mitään, ei ainakaan niin kovalla äänellä, että se naapurin pihalle
kuuluu.
Ja ranskalaisen »Petit Parisien» lehden kirjeenvaihtajalle
on ulkoasiainkomissari Tshitsherin Moskovassa todennut, että
Neuvosto-Venäjän on täydellisen katastrofin uhatessa ollut pakko
päättäväisesti heittäytyä länsimaisen kapitalismin turviin. Ja että
Neuvostolan ulkopolitiikka nyttemmin perustuu ainoastaan taloudellisiin
maailmanintresseihin, eikä, niinkuin tähän saakka, kommunistisiin
opinkappaleisiin. Sekä että tämä politiikka vastaisuudessa on oleva
aivan riippumaton kolmannesta internatsionalesta, ja ettei sillä ole
mitään tekemistä luokkataistelun kanssa.
Yhtä innokkaasti kuin bolshevikit vielä joku aika takaperin julistivat
bolshevismiaan kaikelle maailmalle, yhtä kovasti he nyt puhaltavat
pasuunaansa kaikille ilmansuunnille, tiettäväksitehden »kääntymystään».
Ja jos porvari huomauttaa, että »kyll mar tämä kaikk ny vaa hyvä o ja
vallam baikallas, ett snääki Vilkk olet tull hurskaks», niin mutisee
Neuvosto-Vilkk vaatimattomasti, että ehkä ei nyt sentään vielä tosin
aivan hurskaskaan, »mutt ny ovakki asjat toisi ja mnuull on däys syy
muutta elämätän...»
Niinhän tuo kyllä taitaa olla.
Mutta se paha maailma tuntuu vielä hieman epäluuloiselta.
(1921.)