pieni lennä...
Perjantaina tammik. 7 pnä 1920 klo 3 i.p. asettui sydämeeni asumaan
_Kaiho_...
Kaipaus...
Tiesi, poistuuko se sieltä enää milloinkaan.
Onnen kultamaa, johon ihmiskunta aina on ikävöinyt, mutta jota se ei
vielä ole saavuttanut, on nyt löydetty'.
Suomalaiset valtuutetut sen löysivät Rajajoen toiselta puolen.
Ja sen maan nimi on Neuvosto-Venäjä.
Kaikki soraäänet ovat siellä vaienneet. Iankaikkisia tähtiä kohti
kohoaa vain sopusoinnun, rauhan ja yksimielisyyden ihanasti värähtelevä
hymni.
Valtuuskunta kävi kahdeksannen yleisen neuvostokongressin istunnossa.
Katso:
_»Kaikki ehdotukset hyväksyttiin säännöllisesti yksimielisesti»._
Ei mitään vastalauseita. Ei melua, ei huutoja, ei jalkojen tömistystä,
ei lenteleviä mustepulloja eikä vesikarahveja. Ei jarrutusta.
Ei muuta kuin suuri, monumentaalinen yksimielisyys.
Missä muualla voisi sellainen tulla kysymykseenkään tässä matalassa
maailmassa?
Ei ainakaan Suomessa. Eikä missään muuallakaan. Ei muualla kuin
Neuvosto-Venäjällä.
Jaa, ja eräässä toisessa paikassa, tosiaankin:
»Tuonen lehto,
öinen lehto...
— — —
Tuonen viita,
Rauhan viita,
Kaukana on vaino, riita,
Kaukana kavala maailma».
Niin, sielläkin on lapsen lysti olla. Siellä ja Neuvosto-Venäjällä.
Oikeastaan me emme muita todistuksia tarvitsisikaan. Mutta jos joku
haluaa, niin saa hän lisääkin:
Eräs näyttely antoi edullisen kuvan neuvostovallan kehityksestä.
Teatterissa, jonka nimenä oli yhtä onnistunut kuin purevakin
»Vallankumouksen satiiri», esitettiin kappaleita, joissa »neuvostovalta
asetettiin erittäin edulliseen asemaan».
Näyttämöllepano ja esitys erittäin aistikkaat ja loistavat.
Entäs baletti! Entäs Taiteellinen teatteri. »Esitys oli aivan
ensiluokkainen. Teatteri oli ollut erittäin siisti, samoin yleisö».
Rouva Heltzer tanssinut 52-vuotisilla säärillään erinomaisella
siroudella.
Näyttämötaide erittäin korkealla.
Palatsit erittäin hyvässä kunnossa.
Mitään nälänhädän vaaraa ei ole olemassakaan.
Virkamiehet, vieläpä porvaritkin ja sivistyneistö tyytyväiset asemaansa.
Olot aina vain paranemassa.
J.n.e.
Kaiho, kaipaus, ikävöiminen asettui sieluuni, riisui päällystakin
yltään, kalossit jaloistaan, ja rupesi taloksi, ilmoittaen, ettei
aikomuksensa ole enää poistua.
Ajattelin, että vallan autuas se, joka täältä sortuisi sinne.
Mutta sitten tuli se peevelin sosialisti ja sanomalehtimies, tri Ryömä,
ja vuodatti katkeraa sivumakua sulokaihon kultaiseen maljaan. Hänen
kuvauksensa ei ollut niin loistava. Kaikkien kauppojen ovet kiinni
ja näyteakkunat laudoilla peitettyinä. Siellä täällä kadunkulmassa
jono, jossa kukin siinä oleva odottaa kansallistettua limppuaan.
Raitiovaunut, sikäli kuin kulkevat, kulkevat suurimmaksi osaksi
tyhjinä, sillä niihin pääsevät vain etuoikeutetut. Ihmiset vetävät
kelkoilla tavaroitaan ja kantavat kainaloissaan halkoja, saadakseen
hiukan lämmitysaineita kotiinsa.
Filosofiset kirjailijat julkaisevat mietelmänsä käymälän seinillä,
jotka ovat muodostuneet oppositsionin sanomalehdistöksi. Siellä on
luettavana sekä »vakavat artikkelit, että satiiriset ja humoristiset
pakinat».
Siltasaaren noskelaiset, tri Ryömä ja veljeni Sasu, tahtovat karkoittaa
kaihon sydämestäni, tahtovat peloitella minua sillä, että minun
täytyisi kirjoittaa siellä pakinani sellaisten ja sellaisten seinille.
Mutta meittiä ei petetä. Eivät meitä ketut pienenäkään syöneet.
Sitäpaitsi on tri Ryömä jäävi puhumaan, koska hän sai Venäjällä
mustelman.
Kuka hullu käskee ruveta oppositsioniin Neuvosto-Venäjällä!
Joka on ainoa onnen, rauhan, tyytyväisyyden ja ennenkaikkea sopusoinnun
ja yksimielisyyden maa täällä Pohjantähden alla.
Sinne toivon siivillä
siis sydän pieni lennä.
(1920.)